Viime tiistaina huusin äidille täyttä kurkkua. Kirosin ja raivosin sydämeni kyllyydestä. Riidan syy oli turha ja olematon, enkä minä oikeastaan edes sen takia huutanut. Paha olo vain pyyhkäisi ylitseni kuin korkea aalto, peittäen minut syvyyksiinsä. Kaikki vuosien varrella tukahduttamani kiukku ja tunteiden sekamelska puski pintaan. Niinpä minä huusin kuin hyeena.
Riidan jälkeen oloni oli sietämätön, ja jouduin ottamaan rauhoittavia lääkkeitä vastustaakseni mieleni syöttämiä itsetuhoisia houkutuksia. Jo seuraavana päivänä minusta alkoikin tuntua ihmeen hyvältä. Pahoitin varmasti äidin mielen, ja vielä typerästä syystä, mutta elämä jatkui. Maailma ei romahtanutkaan. Minä rakastan, ja äiti rakastaa. Ketään ei hylätty.
Menin siis eilen hyvillä mielin vanhempieni luo. Siellä oli paljon minulle rakkaita ihmisiä: äiti, isi, Valtteri, siskoni ja hänen poikaystävänsä, taata, eno ja hänen vaimonsa, viimeisillään raskaana oleva serkkuni ja hänen miehensä, mummi, ukki, ja 10-vuotias serkkuni. Ja koirat Patu ja Malla. Oli mukavaa nähdä kaikkia, ja nauttia yhdessä kauniista kesäpäivästä ja äidin leipomista herkuista.
Illalla sängyssä maatessani itkin, kuten lähes joka ilta. Silti viimeinen muistikuvani ennen nukahtamista oli valtava lämmön ja rakkauden tunne. Hymyilin ajatellessani kulunutta päivää, perhettäni ja sukulaisiani. Vaikka saisin vaihtokaupassa itselleni loputtomasti kivuttomia päiviä, en silti ikinä vaihtaisi heitä pois. He ovat minun ihanani. ❤
 |
| Malla ja minä |
