Sunnuntai 21.5.2017
Olin eilen vanhempieni luona. Tarkoitus oli tyhjentää vanha huoneeni turhista romuista, ja kävin läpi omia tavaroitani. Huone ja vanhat kirjeet, postikortit ja muut esineet toivat muistoja mieleeni. Jossain vaiheessa oloni meni tosi huonoksi, mutta ensin luulin sen johtuvan vain väsymyksestä. Ajaessani illalla kotiin traumaattiset muistot pyörivät päässäni, ja olisin halunnut vain oksentaa kaiken pahan olon ulos. Nukkumaan meno oli vaikeaa, koska itkin ja pelkäsin ja tunsin itseni niin pieneksi ja heikoksi. Valtterin turvallinen halaus sai minut viimein rauhoittumaan ja nukahtamaan.
Olen tänään ollut koko päivän älyttömän väsynyt, ja vasta tunti tai pari sitten muistin, miksi. Olin yöllä hereillä. Olin vihainen Valtterille, ja ajattelin, että jos hän ei nyt lopeta minun kiusaamistani ja anna minun nukkua, lyön häntä täysillä. Ja Valtterihan on ollut unessa koko ajan, eikä ole häirinnyt nukkumistani mitenkään. Mutta yöllä olen lääketokkurassa ja traumamuistojeni ahdistelemana luullut Valtterin olevan samanlainen kuin entinen poikaystäväni, joka ei antanut minun nukkua yöllä, vaan piti väkisin hereillä jauhaen kaiken maailman tarinoita, tarkoituksenaan kai pelotella ja saada mieleni entistä enemmän sekaisin. Vanha kikka heikentää ihmisen psyykettä, valvottaminen. En muista, tajusinko yöllä Valtterin olevan Valtteri, mutta onneksi en lyönyt häntä, tai tehnyt mitään muutakaan typerää. Pelottavaa silti aina kun näin käy, että luulen hetkellisesti turvallista henkilöä joksikin toiseksi, joka yrittää tehdä pahaa. Olisi kerta kaikkiaan kamalaa havahtua siihen, että olisin vahingoittanut tai yrittänyt vahingoittaa jotakuta "viatonta", luullessani tätä uhkaavaksi. Onneksi näin ei ole käynyt, ja uskon ihmisten osaavan suhtautua ja rauhoitella minua niin, ettei tällaista pääsekään tapahtumaan. Yleensäkin näitä harhaluuloja tulee vain ollessani kotona.
Keskiviikko 24.5.2017
Surkea aamu. Heräsin jo vähän kuuden jälkeen kipuihin, vaikka olisin saanut nukkua seitsemään asti. Makasin sängyssä, mutten väsymyksestä huolimatta pystynyt nukahtamaan uudelleen. Kun seitsemän aikaan nousin ylös, kipu voimistui, kuten se tekee aina liikkuessani vähänkin. Valtteri lähti töihin, ja jäin juomaan hänen keittämäänsä kahvia ja syömään muroja ja banaania. Katsoin samalla hetken lastenohjelmia, mutta oravaksi pukeutuneen naisen iloisuus alkoi nopeasti ärsyttää. Laitoin telkkarin kiinni ja avasin puhelimesta Murhalesken muistelmat -äänikirjan. Huvittuneena totesin, että Anneli Auerin nuopea ääni sopi säestämään aamuani paljon paremmin kuin oravan ylipirteä kikatus. Aamiaisen jälkeen pakotin itseni pukeutumaan ja harjaamaan hiukseni, ja ulos raahautumaan kohti parkkipaikkaa. Olin niin väsynyt, ettei minun ehkä olisi kannattanut lähteä rattiin. Kello oli kuitenkin niin paljon, että olisi ollut myöhäistä soittaa taksi. Eikä minua sillä hetkellä rehellisesti sanottuna edes kiinnostanut, ajaisinko vahingossa rekan alle ja kuolisin. Samantekevää minulle.
Saavuin sairaalaan silti yli 10 minuuttia myöhässä. Hoitaja kehotti lempeästi minua yrittämään ehtiä jatkossa ajoissa paikalle, ja tunsin olevani täysin epäonnistunut ihmisenä. Lupasin yrittää, vaikka olenhan minä tähänkin asti yrittänyt. Onneksi magneettistimulaatiohoidon aikana saa levätä sängyllä. Päässäni pyöri aluksi stressaavia ja sekavia ajatuksia. Kolme kertaa pääsin onneksi ihanaan meditatiiviseen tilaan, jossa en tuntenut väsymystä, ja kivunkin tunsin vain hyvin vaimeasti. Aistin pelkkää pehmeää valkoisuutta, vaikka koin olevani kuitenkin hereillä. Toivottavasti kuoleman jälkeen on tällaista, ajattelin.
Väsymys ja kipu palasivat heti kun jouduin taas keskittymään todellisuuteen. Kotimatkalla kävin lähikaupassa ostamassa smoothien, kahvijuoman ja suklaata. Yritän helposti lohduttaa ja piristää itseäni herkuttelemalla, mikä kyllä näkyy painostani. En ole pystynyt herkkulakkoihin tai pitämään karkkipäivää vain kerran viikossa. Etenkin ilman suklaata tai muuta tosi makeaa tuntuu, etten löydä mitään muuta, mikä nostaisi mielialaa ollessani yksin. Ensimmäisenä herätessäni ajattelen kipua, mutta usein heti sen jälkeen herkkuja, niin huvittavalta kuin se kuulostaakin. Olen ollut samanlainen namuhiiri koko elämäni, vaikka olinkin vielä teini-ikäisenä pelkkää luuta ja nahkaa. Nyt painan 40kg enemmän kuin silloin, ja tottakai haaveilen pudottavani painoa, mutta olen huomannut sen mahdottomaksi tässä terveydentilassa.
Torstai 25.5.2017
Siskoni on puolisonsa kanssa hakemassa uutta perheenjäsentä, koiranpentua! Tätä on suunniteltu tosi pitkään, ja koiran nimikin on päätetty jo yli 3 vuotta sitten. Minä ja Valtteri saamme kunnian olla koiravauvan "kummit". Käsittämättömän ihanaa! ❤
En
tiedä, miksi olen alkanut nyt kirjoittamaan päiväkirjatyylisesti
arjestani. Tai tiedän, että minulla on jonkinlainen tarve kirjoittaa ja
saada tavallisemmatkin ajatukseni ja tekemiseni muiden nähtäville,
mutten tiedä, mistä tämä tarve kumpuaa.
Keskiviikko 17.5.2017
Riisun päivävaatteet ja vedän ylleni Valtterin pitkähihaisen paidan. Nurin päin, ettei niskassa oleva lappu karhi ihoani vasten. Menen pitkäkseni ja otan pehmolelun kainalooni. On niin kummallista mennä nukkumaan, kun ei tunne olevansa edes hereillä. Jollen olisi näin väsynyt, uskoisin todellakin nukkuneeni koko päivän, ja nähneeni vain unta asioista, joita olen tänään tehnyt. Olin sairaalassa, lämmitin makaronilaatikkoa, kävin hierojalla, ajoin autoa. Jossain vaiheessa neuloin. Puhuin Valtterin kanssa, mutta oli hankalaa pysyä kärryillä keskustelussa. Tämän tarkemmin en pysty päivästäni kertomaan. Ei ole mitenkään epätavallista, että kysyn Valtterilta, mitä olen tehnyt milloinkin ja kenen kanssa, ja mitkä asiat ovat todellisia ja mitkä eivät. Puhelimesta on myös hyötyä, voin lukea omia viestejäni ja niiden avulla muistaa, mitä olen tehnyt tai ajatellut.
Nukahtaminen tuntuu vaikealta. Otin iltalääkkeet, ja ne kyllä nukuttavat minut väkisin. Mutta ajatus nukahtamisesta tuntuu vaikealta. En halua herätä huomenna aamulla. Klo 8:15 minun pitää olla taas sairaalassa saamassa magneettistimulaatiohoitoa. Päivällä tapaan sosiaalityöntekijän. Sellaiset menot ovat vaikeimpia, joissa pitää olla läsnä ja järkevä, ja jälkikäteen olisi hyvä muistaa, mitä on puhuttu ja selvitetty.
Torstai 18.5.2017
Herään, kun hoitaja tulee sängyn viereen, ja magneettistimulaatiolaite sammuu. On kuulemma hyvä merkki, jos torkahtaa hoidon aikana. Käytävällä kävellessäni tiedän jo etukäteen, että odotusaulassa istuu useampi ihminen. Haistan sen. Olen varma, että hajuaistini on normaalia herkempi, tai ainakaan en ole kuullut kenenkään muun haistavan samanlaisia asioita yhtä voimakkaasti. Jotkut sosiaaliset tilanteet ovat minulle hankalia, ja yksi syy siihen on hajuaistini. Huomioni menee pois olennaisista asioista, kun haistan mitä toinen ihminen on tänään syönyt, tupakoiko hän, onko hän flunssainen, onko hän käynyt hiljattain ulkona, ovatko hänen vaatteensa juuri pestyt, tai ovatko ne hieman kosteat hikoilun tai jonkin muun takia.
Ulkona on ihanan raikas sateenjälkeinen tuoksu. Minun on monena aamuna tehnyt mieli oikaista sairaalan pihassa olevan pienen nurmikkokaistaleen läpi kävellessäni parkkipaikalle. Nyt teen sen. Punaiset tennarit vihreää ruohoa vasten, siitä tulee kesäinen ja nuori olo.
Toivon, että nuori olo kestäisi pidempään. Väsymys ja kipu saavat minut tuntemaan itseni fyysisesti vanhaksi. Useimmiten tunnen olevani pikkulapsi, joka on vankina sairaan vanhuksen kehossa. Näen itseni peilistä vanhana, rumana ja loppuunpalaneena. Tai sellaisena harmaaihoisena narkkarizombina. Tiedän näkeväni vain oman pahan oloni, mutten silti meinaa uskoa muiden näkevän minua eri tavalla.
Yritän piristää itseäni. Kotimatkalla haen kaupasta riisipuuroa ja minttukahvijuoman. Nam! Ehdin levätä kotona pari tuntia ennen kuin pitää lähteä tapaamaan sosiaalityöntekijää. Se ei stressaa minua enää niin paljon kuin eilen, ja uskon selviytyväni siitä ihan hyvin. Helpottavaa saada apua ja selvyyttä raha-asioihin.
Näin unta vanhasta ystävästäni. Emme ole enää nähneet tai pitäneet tiiviisti yhteyttä muutamaan vuoteen. Herättyäni ikävä on niin raastava, että rintakehää puristaa. Hän ei ole enää sellainen kuin joskus oli, enkä ole minäkään. Tiedän vain pettyväni, jos laittaisin nyt viestiä ja yrittäisin sopia tapaamista. Meillä oli tapana loikoilla koko päivä sisällä kahdestaan vailla huolen häivää. Milloin olen viimeksi ollut niin rento, murehtimatta menneitä ja tulevia asioita? Milloin olen nauranut niin paljon, että vatsaan sattuu, ja ollut ihan oikeasti iloinen? En muista. Alkaa tuntua siltä, etten ikävöikään entistä ystävääni, vaan sitä, millainen olin usein hänen kanssaan. Olin hauska, huoleton, kaunis, itsevarma, ja sopiva sekoitus hölmöyttä ja viisautta. En tiedostanut asioita, jotka nykyään imevät suuren osan energiastani ja ilostani. En ollut jatkuvasti näin loputtoman stressaantunut, väsynyt, ja vihainen.
Onko persoonani jonkin verran eheytynyt? Tällä tarkoitan sitä, että erillisiä persoonanosiani olisi yhdistynyt. Olisin siis mennyt hieman eteenpäin itseni kanssa. Miksi se tuntuu näin pahalta? En tunne olevani yhtään kokonaisempi. Nyt vain tiedostan paremmin olevani rikki. Huoleton ja itsevarma persoonanosani, jonka olen nimennyt Stellaksi, ei ole vieraillut pitkään aikaan. Kai sen pitäisi olla hyvä asia, mutta olen surullinen. Stellana oleminen tuntui hyvältä, vähän kuin lomalta omasta elämästäni. Stella ei tiedostanut traumojen ja muiden persoonanosien olemassaoloa. Pelokas lapsiosani vihasi Stellaa, olihan aralle lapselle tosi ahdistavaa jakaa yhteinen keho niin sosiaalisen ja seksuaalisen aikuisen kanssa, kuin Stella oli. Nykyään koen suurimman osan ajasta olevani tuo pelkäävä lapsi. Se on kamalaa.
- Kukapa haluaisi tiedostaa ja muistaa kaikkea? sanoo terapeuttini usein.
Niinpä. Antaisin melkein mitä tahansa, jos voisin vain unohtaa, ja elää silti hyvää elämää. Se ei minun kohdallani ole mahdollista. Menneisyys vaikuttaa nykyhetkeen niin paljon, että traumat on pakko käsitellä. Tie on pitkä, raskas ja täynnä luopumista.
Voi, Stella. Sinuahan minä ikävöin.
Tiistai 2.5.2017
Uhkeli Muhkeli ampuu navan. Hän on sirkuksen voimamies, sellainen kalju, tanakka ja mustaviiksinen, jollaiseksi lapsena kuvittelin Peppi Pitkätossu -kirjassa olleen voimamiehen, Väkevä-Adolfin. Tosin tämä sirkus, tai ainakin sen esiintymisteltta, on hyvin pieni. Uhkeli Muhkeli on yksin tämän hyvin pienen sirkusteltan hyvin pienellä lavalla. Ilmeensä perusteella hän on hämillään ja hieman kiusaantunut tuijottavista silmäpareista. Hän nostaa vanhanaikaisen, hihattoman jumppapaitansa helmaa, ja huomaa, ettei hänellä ole lainkaan napaa. Jostain Uhkeli Muhkelin vasempaan käteen ilmestyy pyssy. Ei mikään oikea ase, vaan sellainen pikkupyssy, jolla kultasepänliikkeissä ammutaan korvanlehtiin reiät. Tämän pyssyn Uhkeli Muhkeli painaa keskelle vatsaansa, ja PAM! Hänellä on napa.
- Uhkeli Muhkeli ampui navan, meinaan sanoa hoitajalle, joka seuraa näytöltä aivojani ja niitä hoitavaa magneettistimulaatiolaitetta. Onneksi juuri kun olen avaamassa suuni, tajuan, ettei lauseessa ole mitään järkeä. Olisi liian vaikeaa selittää, mikä tai kuka Uhkeli Muhkeli on, ja miksi hän ampui napansa. Miten Uhkeli Muhkeli ja hänen napansa liittyvät minuun, sitä en tiedä itsekään.
Kone naputtaa aivojani. Naks, naks, naks. Se tuntuu epämiellyttävältä, mutta huomaan pikkuhiljaa tottuvani siihen. Jopa niin hyvin, että hetkittäin seilaan unen ja valveen rajalla, katsoen sirkuksen yhden miehen show'ta, ja muita mielikuvitukseni tuotoksia. Mitä jos hoitaja näkisikin koneen kautta ajatukseni? Ja näytölle ilmestyisi pomppimaan vaikkapa hamsterini Teletappi-asu yllään? Hihittelen mielikuvaani hoitajan huolestuneesta ilmeestä, kun hän katsoisi vuorotellen minua ja ruudulla pomppivaa hamsteria. Ihan hyvä, ettei ajatustenlukukoneita ole, tai jos on, niin tietääkseni tämä magneettistimulaatiohoitoa antava laite ei ole sellainen.
Keskiviikko 3.5.2017
Vihaan tätä äkillistä mielialojen vaihtelua. Se menee aina niin päin, että mieliala laskee nopeasti, eikä koskaan nouse samaa vauhtia. Harvemmin edes tiedän, mistä tämä johtuu. Tänäänkin kaikki oli ihan ok, kunnes yhtäkkiä kurkkua alkoi kuristaa, ja tuntui kuin kaikki ilo katoaisi maailmasta. Huomasin kyllä tätä ennen hermostuvani Valtterille, mutta syy kiukkuuni oli sellainen, johon voin parhaiten vaikuttaa muuttamalla itse omia tapojani. Kyseessä on siis niin pieni asia, että on vaikea uskoa sen aiheuttaneen näin voimakkaan ja äkillisen mielialan laskun. Olen kyllä yleisesti stressaantunut raha-asioista, päivittäisestä sairaalassa ramppaamisesta, kaikista hoidettavista asioista, ja etenkin väsymyksestäni ja kivuistani, joiden takia asioiden hoitaminen on niin vaikeaa. Yritän ajatella positiivisemmin. Ainakin päivittäiset käynnit sairaalassa (aivojen magneettistimulaatiohoidossa) jatkuvat vain tämän kuukauden loppuun, jonka jälkeen olen toivottavasti paremmassa kunnossa hoidon ansiosta.
Ajaessani kotiin sairaalasta mielessäni pyörii vain ärsyttäviä asioita. Muistan viimeviikkoisen, ehkä sekunnin mittaisen hetken, kun sattumalta näin erään henkilön kulkevan ohitseni. Minun puolestani hän saisi lakata hengittämästä. Tottakai radiosta alkaa juuri silloin soimaan kyseisestä henkilöstä muistuttava kappale, jota luonnollisesti en voi sietää.
- Voi hyvää päivää, mutisen itsekseni ja vaihdan radiokanavaa mahdollisimman nopeasti. En aio antaa hänen pilata tätäkin päivää. Tänään kaikki on paremmin.
Kotiin tultuani oloni on helpottunut. Istun sohvalle Valtterin viereen. Hän laittaa kätensä polvelleni. Katselen ympärilleni, hengitän, keskityn tähän hetkeen. Olen pienessä ja sotkuisessa kodissamme, jossa tuoksuu banaanilta. Pienuus ja sotku eivät juuri nyt häiritse lainkaan. Täällä on Valtteri. Täällä on Pontus-hamsteri. Täällä on turva.
Ja siinä se taas meni! Se parempi olo. Tutut kiukku, väsymys ja ahdistus ottivat jälleen vallan. Ehtihän sitä parempaa oloa kestää jo melkein tunnin. Musta tuntuu, että olen koko elämäni pitänyt sisälläni valtavaa kiukkua, ja kun se vaan kasvaa ja kasvaa, ei ole ihmekään jos pää meinaa räjähtää. En tiedä, miten näin ison määrän kiukkua saa purettua tekemättä kuitenkaan mitään tyhmää. Tahtoisin huutaa, paiskoa tavaroita, laittaa kaikki paskaksi. Tahtoisin jopa lyödä ja potkia ihmisiä, siis sellaisia ihmisiä, jotka ovat tehneet minulle pahaa, tai hoidostani päättäviä tahoja, jotka ovat hylänneet, vähätelleet, ja pettäneet luottamukseni. Kuvittelen tekeväni heille kaiken saman, mitä he ovat tehneet minulle. Ja enemmänkin. Huudan, potkin, tapan. Milloin minusta tuli tällainen? Miksi saan jotain helpotusta tuollaisista kuvitelmista? Tämä on sairasta.
Voi ei! Kirjoitin tähän lisää, mutta vahingossa suljin koko ikkunan, enkä tietenkään ollut tallentanut tätä. No, tässä luki ainakin, että kävin väkivaltaa kokeneille naisille tarkoitetussa ryhmässä, ja tein siellä tuon upean mestariteoksen tuossa yläpuolella. Hahaa. Sain siihen purettua tosi hyvin mun pahaa oloani. Siellä ryhmässä usein tehdään nopeasti jonkinlaista kuvaa eri materiaaleilla. Tuon kuvan tein liiduilla ja muovailuvahalla. Huvittaa, miten mun mielialat meneekin kunnon vuoristorataa just tänään, kun aloitin kirjoittamaan asiasta. Nyt on kipuja lukuunottamatta ihan hyvä olo, ja nautin, kun saan vaan maata sohvalla ja olla kotona loppuillan.
