Feministi

Hän oli 17-vuotias, ja kertoi olevansa feministi. Minä olin 15 ja vastasin, että minäkin olen. En muista mitä muuta puhuimme tuolloin aiheesta. Totuus paljastui minulle pikkuhiljaa yhteisten vuosiemme aikana. Hänen äitinsä oli tehnyt hänelle aina kaiken valmiiksi. Hänen ei tarvinnut vielä aikuisenakaan edes kuoria perunoita, tai tehdä montaa muutakaan tavallista asiaa, joita itse en olisi edes kehdannut sen ikäisenä pyytää ketään tekemään puolestani. Joskus hän selitti minulle, ettei nainen voi koskaan olla yhtä älykäs kuin mies. Tämä johtui kuulemma siitä, että naisten sirompaan kalloon ei mahdu yhtä suuria aivoja. Toivoin, ettei hän uskoisi omia sanojaan.

Hän halusi kontrolloida kaikkea. Hän tahtoi päättää mitkä vaatteet puin päälleni, missä liikuin ja kenen kanssa, mitä minä sain kertoa terapeutilleni ja mitä en. Usein tullessani kampaajalta, hän kommentoi uutta väriä tai kampausta huomauttaen, että emme olleet sopineet tuollaisesta muutoksesta ulkonäössäni. Hän epäili jatkuvasti minun pettävän häntä, vaikken ikinä antanut syytä epäilyyn. Hän perusteli asiaa aina sanomalla, että kaikki naiset pettävät. Naiset vain ovat sellaisia. Olin nuori ja naiivi ja odotin, että hän muuttuisi, kasvaisi aikuiseksi ja paranisi siitä häiriöstä, mikä ikinä häntä vaivasikin. Henkisen väkivallan rinnalla suhteessamme oli myös fyysistä väkivaltaa. Hän tiesi hyvin, miten käyttää sairauttani ja oireitani hyväkseen. Omissa puheissaan hän oli aina se, joka huolehti ja välitti minusta. Kipujen kahlitessa minut sänkyyn, hänestä tuli koko elämäni usean vuoden ajaksi. Luopuisin mielelläni niistä vuosista, mutta ne ovat osa minua, ja niiden kanssa täytyy vain elää. Näin minä kasvoin teinistä nuoreksi aikuiseksi.

Täytin 20 vuotta. Olin vihdoin kerännyt tarpeeksi rohkeutta, ja revin itseni irti siitä parisuhteeksi naamioituneesta vankilasta. Olin vapaa, mutta en kauaa. Traumamuistot puskivat tiensä alitajunnasta tietoisuuteen. Tuntui kuin olisin joutunut elämään sen kaiken läpi uudestaan. Pikkuhiljaa aloin herätä myös siihen, että hänen ajatuksistaan oli tullut minun ajatuksiani. Koin olevani niin huono, tyhmä, ruma, epähaluttava ja kykenemätön, etten ansainnut mitään hyvää. En kestänyt elää itseni ja traumojeni kanssa.

Onneksi nyt jo ainakin osa noista ajatuksista on takanapäin. Tunnen edelleen itseni rumaksi ja kömpelöksi, mutta tiedän, ettei ulkonäölläni ole suurta merkitystä. Tiedän olevani vahva, ainutlaatuinen ihminen. Minulla on suuri sydän ja olen monelle tärkeä. Ennen kaikkea olen tärkeä itselleni. Haluan olla itseni puolella, sillä tiedän etten ole ansainnut tulla hyväksikäytetyksi. Ei kukaan ole. 

Erityisesti nämä kokemukset ovat opettaneet minulle feminismin ja väkivaltatyön tärkeydestä. Valitettavasti en ole yksin kokemusteni kanssa. Perheväkivalta on naisten suurin turvallisuusuhka Suomessa, ja Suomi on kaikessa väkivaltarikollisuudessa heikoilla sijoilla Euroopan unionin tilastoissa. Poliisin tietoon tulleessa parisuhdeväkivallassa suurin osa tekijöistä on miehiä. Suomessa naisen surmaaja on tavallisimmin puoliso, entinen puoliso tai seurustelukumppani.

Väkivallan uhreille ja tekijöille on olemassa apua. Esimerkiksi seuraavalle sivulle on kerätty joitakin auttavia tahoja: https://www.vaestoliitto.fi/parisuhde/tietoa_parisuhteesta/parisuhdevakivalta/apua-uhreille-ja-tekijoille/

Maalaus: Joan Semmel

 

 

Muistomylly pyörii, lapset siinä hyörii

Huh, viime kerrasta on aikaa! Viimeksi tänne kirjoittamani teksti on jonkinlainen yhteenveto vuodesta 2018. En ole edes julkaissut sitä, mutta ehkä vielä julkaisen, vaikka aikaa onkin kulunut. Aika tuo ehkä jonkinlaista armollisuutta omaa tekstiä kohtaan.
   Muistot koulukiusaamisesta ovat nostaneet päätään. Taas. Se ärsyttää. Enkö ole jo vatvonut asiaa tarpeeksi? Miten vieläkin ne muistot voivat satuttaa niin paljon? Jopa kaiken sen jälkeen, mitä mun elämässä on tapahtunut peruskoulun jälkeen. Tahtoisin päästää irti tästä asiasta. Samalla kun koen syvää surua siitä, millainen lapsuus mulla oli, tunnen itseni typeräksi ja itsekeskeiseksi. Olen kateellinen ihmisille, joiden lapsuus on ollut huoleton ja onnellinen. Ja tämä kateus taas hävettää, onhan niin paljon ihmisiä, jotka ovat joutuneet lapsena kokemaan paljon pahempia asioita, kuin minä. Mulla on ollut vanhemmat, sisko, isovanhemmat, kummit ja muut läheiset. Ja aina mulla oli kuitenkin pari hyvää ystävää. En ole oikeasti joutunut selviämään yksin, mutta kiusaamistilanteissa koin niin pohjatonta yksinäisyyttä, kuin voin kuvitella. Olin sen kokemuksen kanssa yksin, ja kuvittelin koko maailman olevan mua vastaan. Miten ne kiusaajat, oikeasti pienet lapset, saivat mut uskomaan, ettei KUKAAN voi rakastaa mua? Mulla oli silti aina jonkinlainen usko siihen, että se kiusaaminen oli väärin, typerää ja lapsellista. Tiesin, että joillakin niistä lapsista oli varmasti tosi vaikeaa ja paha olla, ja jotkut olivat touhussa mukana siksi, etteivät vaan itse joutuisi kiusatuksi. Olen miettinyt sitäkin, että kiusasinko minä itse jotakuta. Muistan tilanteita, joissa olin tosi tyly joitakin koulukavereita kohtaan. Valitettavasti sorrun vieläkin joskus samankaltaiseen käytökseen silloin, kun kipu tai traumamuistot vyöryvät päälle.
   Elämässä on nykyään jo niin paljon kaikkea muuta, ja siksi turhauttaakin kiertää tätä samaa ajatuskehää tämän saman asian kanssa. Jonkin aikaa kului niin, etten juurikaan ajatellut tätä. Pyöritin päässäni vain muita traumoja - voi luoja, miten surkuhupaisaa tämä traumojen kirjo. Sitten Facebookin kaveriehdotuksiin ilmestyi tuttu nimi ja tutut kasvot, joita en ollut nähnyt aikoihin - edes painajaisissa. Siitä lähti taas lapsuusmuistojen mylly pyörimään. Olin taas se pieni - vaikkakin ikäisiäni pidempi - tyttö, joka juoksi tahallaan autotielle suoraan auton eteen. Harrastin tätä vanhemmiltani salassa jonkin aikaa, kunnes yhdessä minuun lähes törmänneessä autossa olikin naapurin pariskunta. He sanoivat kertovansa vanhemmilleni, jos näkevät minun tekevän vielä sellaista. Sain pienen puhuttelun siitä, mitä kaikkea kamalaa tuollaisesta voi seurata. Mutta se oli juuri tarkoitukseni, jäädä auton alle ja kuolla tai loukkaantua, vain siksi ettei tarvisi mennä kouluun. Ja tätä minä, kohta 27-vuotias nainen, itken vieläkin. Että kuvittelin tosiaan kuoleman tai elinikäisen vammautumisen olevan parempi vaihtoehto, kuin silloinen elämäni. Lapsuus, jonka pitäisi olla huoletonta leikkimistä ja uuden oppimista.
   Sanotaan, että koskaan ei ole myöhäistä saada onnellista lapsuutta. En ole vielä päässyt kärryille siitä, mitä tuo lause tarkoittaa. Elän koko elämäni oma lapsuus sisälläni, se on hatara kivijalka, jonka päälle minut on rakennettu. Siksi minusta tuli juuri minä. Huomaan, että haluan jollain tavalla olla vielä lapsi, ja takerrun joihinkin lapsuusjuttuihin. Kuten vaikka pehmoleluihin. Ne ovat mulle tärkeitä ja saavat mut nauramaan ja tuntemaan oloni turvalliseksi. Niillä on hauska pelleillä, ja huvitan kavereita kertomalla niistä tarinoita. 

Ekaluokkalainen minä

   Mun elämässä on tapahtunut tosi paljon sitten viime postauksen. Ei pelkästään raskaita, vaan myös hyviä juttuja! Syksyllä 2018 perheeseen liittyi ihana Vili-kissa. Viime vuonna sain kauan - siis 10 vuotta - odottamani kipulääkityksen ja pyörätuolin. Kuulostaa hassulta, että joku haaveilee pyörätuolista, mutta uskokaa, on niin paljon kivempaa olla ulkona tuolissa, kuin yksin sisällä kykenemättä liikkumaan. Koko viime kevään kävin aivojen magneettistimulaatiohoidoissa, aluksi päivittäin ja sitten pikkuhiljaa harvennetusti. Nämä kaikki asiat ovat saaneet mut voimaan paremmin! Pystyn nykyään käymään uimahallissa vesijuoksemassa ilman, että se pahentaa kipuja, ja suunnittelen myös ensimmäistä omaa taidenäyttelyä! Ihan huippua! Kerron ehkä myöhemmin kaikista tapahtuneista jutuista tarkemmin.

 Kiitos kun luit! ♡