Hän oli 17-vuotias, ja kertoi olevansa feministi. Minä olin 15 ja vastasin, että minäkin olen. En muista mitä muuta puhuimme tuolloin aiheesta. Totuus paljastui minulle pikkuhiljaa yhteisten vuosiemme aikana. Hänen äitinsä oli tehnyt hänelle aina kaiken valmiiksi. Hänen ei tarvinnut vielä aikuisenakaan edes kuoria perunoita, tai tehdä montaa muutakaan tavallista asiaa, joita itse en olisi edes kehdannut sen ikäisenä pyytää ketään tekemään puolestani. Joskus hän selitti minulle, ettei nainen voi koskaan olla yhtä älykäs kuin mies. Tämä johtui kuulemma siitä, että naisten sirompaan kalloon ei mahdu yhtä suuria aivoja. Toivoin, ettei hän uskoisi omia sanojaan.
Hän halusi kontrolloida kaikkea. Hän tahtoi päättää mitkä vaatteet puin päälleni, missä liikuin ja kenen kanssa, mitä minä sain kertoa terapeutilleni ja mitä en. Usein tullessani kampaajalta, hän kommentoi uutta väriä tai kampausta huomauttaen, että emme olleet sopineet tuollaisesta muutoksesta ulkonäössäni. Hän epäili jatkuvasti minun pettävän häntä, vaikken ikinä antanut syytä epäilyyn. Hän perusteli asiaa aina sanomalla, että kaikki naiset pettävät. Naiset vain ovat sellaisia. Olin nuori ja naiivi ja odotin, että hän muuttuisi, kasvaisi aikuiseksi ja paranisi siitä häiriöstä, mikä ikinä häntä vaivasikin. Henkisen väkivallan rinnalla suhteessamme oli myös fyysistä väkivaltaa. Hän tiesi hyvin, miten käyttää sairauttani ja oireitani hyväkseen. Omissa puheissaan hän oli aina se, joka huolehti ja välitti minusta. Kipujen kahlitessa minut sänkyyn, hänestä tuli koko elämäni usean vuoden ajaksi. Luopuisin mielelläni niistä vuosista, mutta ne ovat osa minua, ja niiden kanssa täytyy vain elää. Näin minä kasvoin teinistä nuoreksi aikuiseksi.
Täytin 20 vuotta. Olin vihdoin kerännyt tarpeeksi rohkeutta, ja revin itseni irti siitä parisuhteeksi naamioituneesta vankilasta. Olin vapaa, mutta en kauaa. Traumamuistot puskivat tiensä alitajunnasta tietoisuuteen. Tuntui kuin olisin joutunut elämään sen kaiken läpi uudestaan. Pikkuhiljaa aloin herätä myös siihen, että hänen ajatuksistaan oli tullut minun ajatuksiani. Koin olevani niin huono, tyhmä, ruma, epähaluttava ja kykenemätön, etten ansainnut mitään hyvää. En kestänyt elää itseni ja traumojeni kanssa.
Onneksi nyt jo ainakin osa noista ajatuksista on takanapäin. Tunnen edelleen itseni rumaksi ja kömpelöksi, mutta tiedän, ettei ulkonäölläni ole suurta merkitystä. Tiedän olevani vahva, ainutlaatuinen ihminen. Minulla on suuri sydän ja olen monelle tärkeä. Ennen kaikkea olen tärkeä itselleni. Haluan olla itseni puolella, sillä tiedän etten ole ansainnut tulla hyväksikäytetyksi. Ei kukaan ole.
Erityisesti nämä kokemukset ovat opettaneet minulle feminismin ja väkivaltatyön tärkeydestä. Valitettavasti en ole yksin kokemusteni kanssa. Perheväkivalta on naisten suurin turvallisuusuhka Suomessa, ja Suomi on kaikessa väkivaltarikollisuudessa heikoilla sijoilla Euroopan unionin tilastoissa. Poliisin tietoon tulleessa parisuhdeväkivallassa suurin osa tekijöistä on miehiä. Suomessa naisen surmaaja on tavallisimmin puoliso, entinen puoliso tai seurustelukumppani.
Väkivallan uhreille ja tekijöille on olemassa apua. Esimerkiksi seuraavalle sivulle on kerätty joitakin auttavia tahoja: https://www.vaestoliitto.fi/parisuhde/tietoa_parisuhteesta/parisuhdevakivalta/apua-uhreille-ja-tekijoille/
 |
| Maalaus: Joan Semmel |
