10 vuotta

Niin kauan oon sairastanut masennusta. Tarkkaan on vaikee sanoo ajankohtaa jolloin se puhkes, mutta muistan jo 11-vuotiaana toivoneeni kuolemaa. Olin vasta ala-asteella ja vihasin kaikkea itsessäni.

Mikä saa pienen lapsen menettämään halun elää? Mun kohdalla syitä on monia, mutta varmasti eniten just tuolloin vaikutti se, että mua kiusattiin koulussa. Tuntuu ettei sana "kiusaaminen" ees riitä kuvaamaan sitä helvettiä mitä mun arkipäivät koulussa oli. Muut oppilaat kohteli mua kuin mulla ei olis mitään arvoa. En tuntenut olevani edes ihminen. Kavereita mulla oli muutama, mutta he eivät uskaltaneet puolustaa mua, koska silloin heitäkin olis saatettu kiusata yhtä paljon kuin mua. En oo heille asiasta katkera, päinvastoin, oon ilonen että mul ees oli kavereita. Kerroin kyllä kiusaamisesta vanhemmilleni, jotka olivat kouluun ahkerasti yhteydessä. Kiusaamiseen puututtiin kuitenkin vasta kun olin ylä-asteella. Kaikesta koulussa ja koulumatkoilla tapahtuneesta en uskaltanut kertoo kellekään moneen vuoteen, koska syyllistin itteeni niist asioista. Näitä oli etenkin seksuaalinen ahdistelu ikäisiltäni pojilta. Tätäkin tapahtui jo ala-asteella, kun kehityin ja kasvoin suht aikasin. Olin paljon poikia pidempi ja häpesin naisellisuuttani.

Oon aina ollut poikkeava, ja tiedostanut asian niin kauan kuin muistan. En tuntenut kuuluvani mihinkään ryhmään, jossa oli muita lapsia. Ihmettelin aina mitä muut lapset mahtaa ajatella, kun juoksivat mieluummin epämukavissa kurahousuissaan räkä poskella pitäen kauheeta meteliä, kuin istuivat jonkun sylissä keksimässä luonteenpiirteitä pehmoleluille tai piirtämässä mielikuvitushahmoja. Ihmettelen vähän vieläkin. Mulla todettiin myös psykologin testeissä olevan (mm. autismiin liittyvää) empaattista yliherkkyyttä, sekä yliherkkä mielikuvitus. Tää erilaisuus on varmaan se syy, miks just mua alunperin ruvettiin kiusaamaan, muuta syytä en keksi.

Samaan aikaan kun tätä kiusaamista tapahtu joka päivä koulussa, ei kotonakaan asiat ollu hyvin. Mun mummu sai aivoverenvuodon ja halvaantu. Mun läheiset menetti lapsensa. Älyttömän vaikeita asioita koko perheelle. En ihmettele et kaikki tapahtunut  meni mun käsittelykyvyn yli.

Haluun tällä tuoda esiin sen, ettei masennus ole pelkästään aikuisten sairaus. Itseasiassa se ei ole myöskään vain ihmisten sairaus. (Tähän on pakko lisätä, etten edes tahdo ajatella moniko eläin Suomessakin kärsii masennuksesta kun ottaa huomioon tuotanto-, turkis- ja koe-eläinten olot.) Masennus ei näy ulospäin välttämättä mitenkään.

Toivon, että lapsille kerrottaisiin jo pienestä lähtien, mitä koulukiusaamisesta voi seurata. Kiusattu saattaa oikeesti sairastua vakavasti, pahimmillaan loppuelämäksi. Uskon, että lapset ymmärtävät, jos heille kunnolla selitetään, että toista ihmistä voi "lyödä " myös ilkeillä sanoilla ja teoilla, ja se sattuu aivan yhtä paljon. Sitäkään ei pitäis unohtaa, että myös kiusaaja tarvitsee apua. Syy kiusaamiseen löytyy usein kiusaajan omista ongelmista. Esimerkkinä voin käyttää erästä muakin kiusannutta poikaa. Hänen isänsä kuoli pojan ollessa pieni, ja muistan, ettei heidän kotitalonsa näyttänyt mitenkään asuinkelpoiselta. Myöhemmin oon kuullut huumeiden olevan keskeinen asia pojan elämässä nuoresta asti. Poika purki pahaa oloaan muihin lapsiin. Mahtoiko hänellä olla ketään luotettavaa aikuista, jolle puhua?

Kiitän taas kaikkii, jotka on jaksanu lukea! Kommentteja otetaan mielellään vastaan :)

Ajelehdin

Minuutit, tunnit ja päivät valuvat eteenpäin. En saa otetta mistään. Tuntuu, kuin olisin menettänyt täysin hallinnan kaikesta. Tunteistani, ajatuksistani, kehostani. En ole hereillä, mutten unessakaan. Menneisyys sekoittuu nykyisyyteen, joka tuntuu raskaan epätodelliselta. Kaikki on tasaisen harmaata. Voimat hupenevat. Niinkuin elämä katoaisi minusta pikkuhiljaa. En tahdo sitä. Mutten voi lakata ajelehtimasta, jossen löydä köyttä, jolla vetää itseni rantaan.

Pienten aivojeni surinaa

Mul on kesken Virpi Hämeen-Anttilan kirja Tapetinvärinen, jonka sain lainaks toimintaterapeutiltani, koska kirja kertoo dissosiaatiohäiriöstä. En pysty lukemaan kirjaa nopeesti, se vaan herättää niin paljon ajatuksii, et on pakko lukee vähän kerrallaan. Siinä on paljon asioita, jotka tuntuu tosi tutuilta. Esimerkiks kuvaus siitä, miten ihminen voi itse mielessään lukita itsensä huoneeseen, josta ei pääse ulos. Samaan aikaan ihminen on itsensä vanki ja vartija. Samaistun tohon niin täysin. Mitä mun aivot oikein tahtoo viestittää kivuilla, paniikkioireilla ja menemällä joskus kokonaan "pois kanavalta"? Miks positiiviset ja mun kuntoutumiselle tärkeet asiat niin helposti estyy voimakkaiden oireiden takii? Miks alitajuisesti lukitsen itseni kotiin, vaikka tahtoisin lähtee sovittuihin tapaamisiin, terapioihin, yms.? Tai usein kaupungilla vähän niinku irtoon todellisuudesta? Edellispäivänä eksyin pienes kaupassa, etsin kananmunii ja löysin ne vasta kun olin kiertänyt kaupan monta kertaa. En vaan nähnyt niitä siin hyllyssä, enkä hahmottanu mihin suuntaan kävelin. Eilen kadotin 10 minuuttia aikaa kun mun piti lähtee kuskaamaan sisko kotiinsa, ja sen jälkeen luulin noin tunnin ajan olevani tilanteessa, jossa olin kuukausia sitten, kun kaikki oli huonommin. Ajelin kaupungilla paikasta toiseen, tietämättä minne mun pitää tai minne edes haluan mennä. En tunnistanut nykyistä kotiani tai ihmisiä, joihin olen tutustunut viime kuukausien aikana. Välillä tätä nykyhetkestä ja todellisuudesta poistumista tapahtuu paikoissa tai tilanteissa, joista mul on ennestään jotain traumoja, ja silloin ymmärrän, et aivot yrittää suojella mua sulkemalla mut pois todellisuudesta. Sitä on vaikee selittää, miltä se tuntuu. Vähän ku näkis valveunta, jossa tietää kaiken olevan unta, tai pää ois täynnä sumua joka estää näkemästä, kuulemasta, tuntemasta, ja kokemasta kunnolla ympäristön ja sen ihmiset ja tapahtumat. Se on pumpulipilvi mun ja pahan maailman välissä. Kirjassa puhutaan asioiden välittömästä kokemisesta ja sen vaikeudesta. Millaista ois kokea kaikki niinkuin pieni lapsi kokee asiat ensikertaa, ilman edellisiin kokemuksiin perustuvia ennakkoajatuksia, odotuksia ja "suodattimia"? Tahtoisin välillä kokee kaiken niin, ottaa kaiken vastaan sellaisena kuin on, ilman turhia pelkoja tai uskomuksia. Tahtoisin niin paljon nauttia siitä ja uskoo siihen kun toinen ihminen sanoo rakastavansa mua, ilman että aivoni huutaa: "Noin sulle on ennenkin sanottu, valehdeltu. Älä usko sitä! KUKAAN ei voi rakastaa sua." Miten voi täysin luottaa kehenkään tai mihinkään, kun pää on täynnä huonoja ja satuttavia muistoja? Voisimpa oikeesti nauttii ihan täysillä tästäkin hetkestä, kun asiat on hyvin, tai ainakin paremmin kuin moneen vuoteen. Oon onnellinen tästä, mitä mulla nyt on, mut menettämisen pelko estää heittäytymästä, ja petetyksi tuleminen luottamasta. Mietin koko ajan, oonko todella ansainnut tän hyvän, mitä mun elämässä on, vaiks järjellä ajateltuna tiedän että kaiken sen paskan jälkeen todellakin olen. Valitettavasti ihminen tottuu negatiivisiinkin asioihin niin hyvin, että on tosi vaikee ottaa vastaan kaikkee positiivista. Monen vuoden koulukiusaaminen ja muu kaltoinkohtelu on jättänyt ikuiset arvet, ja nyt mun on tosi vaikee sopeutua tähän että mua kohdellaan hyvin, arvostetaan ja otetaan huomioon. Ja mulla on nyt oikeesti ihan oma koti, jossa saan olla just tälläne ku oon ja jonka saan laittaa sellaseks ku haluan. Välit perheeseen ja ystäviin on hyvät, ja mulla on iso tukiverkosto. Tämänhetkinen tilanne on melkein kaikkee, mistä oon unelmoinut. Paitsi etten ole terve, mut sitä odottamisen oon lopettanut, koska mun sairaudet ei oo sellasii, jotka hoituis tosta vaan jollain lääkekuurilla tai toimenpiteellä. Mutta sairauksien kanssa voi oppii elämään. Nyt mun pitää lähtee psykoterapiaan, ja meen sinne mielelläni, koska tahdon tietää mitä se eilinen vaeltelu ja "ajassa siirtyminen" oikein oli. Jotenkin on vähän kevyempi olo kun sain kirjotettuu ajatuksiani tänne. En tiedä, näkeekö kukaan muu täs kirjotuksessa päätä taikka häntää, mut kiitos kuitenkin lukemisesta! :)