Kesäpäiväkirja III

Maanantai 23.7.

Terapeutti on vieläkin lomalla, mutta laitoin hänelle viestiä. Puhuimme puhelimessa, ja sovimme tapaamisen keskiviikoksi. En vaan jaksanut enää. Päässäni on pyörinyt itsetuhoajatusten sekamelska. Kaikkein epätoivoisimpina hetkinä yritän keksiä syitä sinnitellä. Useimmiten ajattelen silloin siskoani. Mitä hänen elämänsä olisi sen jälkeen, kun minua ei olisi? Millaiset arvet minun kuolemani jättäisi häneen? Olisiko hän enää lainkaan sama ihminen ilman minua? 
   Eilen illalla Pontus sai minut hetkeksi järkiini. Kun olin menossa nukkumaan ja laskin hänet sylistäni häkkiin, hän yritti heti takaisin. Kiipesi mahdollisimman korkealle, seisoi siinä takajaloillaan ja tuijotti anovasti silmiini, kuten joka ilta. Sanoja ei tarvita, tiedän mitä tuo katse tarkoittaa: "Äiti, ota vielä hetkeksi syliin!" Ja kuten joka ilta, nostin hänet ja sanoin: "Okei, yks hali vielä". Tyytyväisenä hän painautui poskeani vasten, ja sulki silmänsä kun suukotin hänen pientä päätään. Eläimen osoittama kiintymys on niin liikuttavan aitoa. Tämä ihana otus ansaitsee kaiken rakkauden, mitä voin sille antaa. "Hyvää yötä, nähdään huomenna, kulta." Ja lisäsin vielä: "Äiti ei jätä sua". ❤️

Keskiviikko 25.7.
Eilen meidän ihana Pontus nukahti ikiuneen. Suru on valtava, mutta se on merkki vielä suuremmasta rakkaudesta. Olen onnellinen, että Pontus oli viime hetkiinsä asti reipas oma itsensä, jaksoi juosta ja kiipeillä. Kävimme Valtterin vanhempien mökillä, ja illalla sieltä palatessamme löysimme pienen nukahtaneena levollisen näköisenä herkkutikkunsa viereen. Hänellä oli pitkä ja hyvä elämä. Tänään kävimme sukuni mökillä hautaamassa pikkuisen. Perheeni oli mukana, ja heidän surustaan huomasi, miten tärkeä osa perhettä Pontus oli. Olen todella kiitollinen myös kaikille ystävilleni, jotka ovat tukenani ja ymmärtävät luopumisen tuskan. Ilman kaikkia läheisiäni tämä olisi varmasti vielä tuhat kertaa vaikeampaa.

Kesäpäiväkirja II

Tiistai 17.7.
Viime päivät ja etenkin viime yö ovat olleet kamalia. Kivut on niiiiin pahat. Tykkään lämmöstä ja haluisin olla enemmän ulkona. Viime yö meni valvoessa. Maha meni sekaisin ja ramppasin vessassa, ja kipu oli niin kovaa, että taju meinas lähtee koko ajan. Jalat sattui niin paljon, että olisin mieluummin sahannut ne irti, kuin kestänyt sitä kipua. Nyt kello on puoli 5 päivällä, eikä olo ole juurikaan parempi. Maha sentään rauhoittui. Toivon, että pääsen illalla käymään uudessa Jazz-puistossa. Meillä on liput torstain konserttiin, ja jännittää, miten pärjään siellä. Olen yrittänyt monena päivänä soittaa apuvälinelainaamoon pyytääkseni pyörätuolia lainaan, mutta siellä ei vastata lainkaan. En tiedä, onko koko paikka kesälomien takia kiinni. En tiedä, kestääkö pääni, jos näin paha kipu jatkuu vielä kauan.

Keskiviikko-torstai yö 18.-19.7.
Istun kotona sohvalla ja yritän saada todellisuudesta kiinni. Vielä tunti sitten olin jäykkänä paniikista. Pelkäsin kuollakseni, enkä uskaltanut liikkua tai sanoa sanaakaan. Pelkäsin vieressäni ollutta miestä. Pelkäsin hänen tekevän minulle jotain pahaa. Pakottavan minut tekemään jotain, mitä en halua tehdä. Pelkäsin miestä, joka makasi sohvalla omassa kodissaan. Pelkäsin Valtteria, omaa miestäni. Hän ei ole tehnyt minulle mitään pahaa, vaan ollut tukenani. Mutta kaikki persoonanosani eivät tunnista tai muista häntä. Kesti jonkun aikaa, että aikuinen osani sai yhteyden hallitsevaan lapsiosaan. Yrittäessäni muistaa, mikä vuosi nyt on, ensimmäisenä mieleeni tuli 2009. Se on yleensäkin vuosi, jossa useimmiten luulen eläväni. Silloin en vielä tuntenut Valtteria. Silloin oli syytä pelätä. Nyt ei ole. Tuntuu pahalta sekä omasta, että Valtterin puolesta. Tuntuu epäreilulta, että sairaus pakottaa minut elämään uudelleen ja uudelleen painajaismaisia asioita, jotka tapahtuivat vuosia sitten. Voisinpa luottaa siihen, että tästä suunta on vain ylöspäin.

Kesäpäiväkirja I

Tiistai 10.7.
Puut ovat näyttäneet näin suurilta ja kauniilta viimeksi ollessani lapsi. Makaan viltillä puistossa ja ohi kulkee ihmisiä koirineen. On vielä lämmin, vaikka kello on kymmenen illalla. Miten en ole ennen edes huomannut noita puita? Voisinpa kiivetä niihin. Oli hyvä idea tulla tänne kynän ja luonnoskirjan kanssa. Suunnittelen kuvia ystävieni kirjoittamien runojen pohjalta. Aiomme julkaista yhdessä kirjan. Projekti alkoi viime syksynä ja olemme sen myötä ystävystyneet. Tämä on varmasti yksi parhaista asioista, joita elämässäni on tapahtunut. Meillä on kaikilla paljon yhteistä, ja kirjan kantava teema onkin kamppailu oman mielensä kanssa. Alunperin kirja piti tehdä valmiiksi jo talvella, mutta päätimme vielä jatkaa sitä.

Perjantai 13.7.
Tänään olen maannut sisällä koko päivän. Olen kokeillut kaikki keinot, mutta mikään ei edes lievitä kipua lainkaan. Kipulääkkeet vain väsyttävät. Tänään on ollut tosi lämmin ja kaunis ilma, joten harmittaa entistä enemmän, etten ole pystynyt menemään ulos. Muuten kyllä nautin näistä helteistä. Olen niin viluinen, että minulle 25 astetta on täydellinen lämpötila. Itseasiassa minulla on tälläkin hetkellä peitto päällä ja villasukat jalassa, eikä ole yhtään liian kuuma. Yleensä lämpö auttaa kipuihini, mutta tänään sekään ei ole toiminut. Ei meinaa enää kärsivällisyys riittää. Kamala hermosärky kulkee yläselästä vasemman jalan varpaisiin asti. Voin vain toivoa, että huomenna olo olisi parempi.
   Yöllä: Nyt kipu alkoi hellittää. Usein oloni alkaa helpottaa juuri silloin, kun pitäis mennä nukkumaan. Ja usein aamulla herään taas kamalissa kivuissa, väsymyksessä, tai molemmissa. Tuntuu, että tarvitsen vuorokauden lepoa, ennen kuin pystyisin kunnolla toimimaan. Minulle voisi sopia parhaiten sellainen maailma, jossa yöt kestäisivät 24 tuntia. Päiväaika voisi myös olla vähän pitempi, koska olen kaikessa tekemisessä niin hidas. Vihaan tätä hitautta, joka tuntuu olevan synnynnäinen piirre minussa, eikä niinkään sairauden aiheuttamaa. Niinpä tuskin tulen ikinä pääsemään eroon hitaudestani. Yrittäessäni tehdä asioita nopeasti (eli muiden ihmisten tahtiin), kaikki menee pieleen. Mutta elämä ja muut ihmiset ovat tehneet minulle hyvin selväksi, että maailmassa ei pärjää näin hitaana yksilönä. Kukaan ei jaksa odottaa minua.

Ahdistus maximus

Terapeutit on kesälomalla. Fyssäril on sijainen, mutta psykoterapia ei toimi samalla tavalla, joten mulla on siitä taukoa heinäkuun ajan. Se on joka vuosi haastavaa. Ajattelin, että yritän tän tauon ajan kirjoittaa joka päivä jotain. Tauko alkoi jo yli viikko sitten, joten suunnitelmani kirjoittamisesta on toteutunut niin kuin arvasinkin. Jos joka päivä yritän, niin onnistun ehkä kerran viikossa. Mut kai yrittäminen on kuitenkin luovuttamista parempi vaihtoehto. Ja itsellenihän minä kirjoitan, joten tuotan pettymyksen ainoastaan itselleni, jos tämä jää koko kesän ainoaksi tekstiksi.

Mulla on tällä hetkellä tosi vaikeeta. Kaikki maailman asiat ahdistaa älyttömästi. Joka päivä lamaannun ahdistuksesta useaksi tunniksi kykenemättä tekemään mitään. Iltaa kohden ahdistus pahenee, koska alan pelätä seuraavaa päivää. Pelkään epäonnistumista. Vaikka olisin sopinut tai päättänyt tekeväni kuinka pienen asian tahansa, tuntuu etukäteen, etten kestä jos joudunkin perumaan tai siirtämään asiaa. Nyt kun olen opetellut kulkemaan citybussilla ilman saattajaa, on tietynlainen kuvio alkanut muodostua. Bussi menee ihan meidän läheltä, joten pystyn yleensä kävelemään pysäkille. Menoa edeltävänä päivänä alan valmistautua. Tarkistelen aikataulut moneen kertaan, yritän mennä ajoissa nukkumaan, ja herätä aikaisin. Laitan kaikki voimani peliin. Ja kun sitten lähden ulos ovesta ja kohti bussipysäkkiä, tajuan jumittuneeni jossain vaiheessa (poissaolokohtaukset, jotka tapahtuvat huomaamattani) ja bussin jo menneen. Kauhea panostus tyhjän takia. Kaikesta vastaavasta tulee tunne, ettei mun kannattaisi enää edes yrittää mitään. Saan vain pahan mielen, kun kuitenkin onnistun tavalla tai toisella epäonnistumaan. Kaikki asiat tuntuvat aiheuttavan paineita. Myös sellaiset, joilla on merkitystä vain minulle itselleni, kuten vaikka suihkussa käynti tai vaatteideni peseminen. Yleisesti se, jos minun täytyy tehdä jotain muutakin kuin vain hengittää, ahdistaa ja pelottaa jo etukäteen. Koen olevani niin epäonnistunut kaikessa.

Pienistä onnistumisista on vaikea riemuita. Kävin hiljattain ensimmäistä kertaa ikinä yksin hammaslääkärin odotushuoneessa ilman paniikkia. Kävin vain hakemassa papereita Kelaa varten, ei sen kummempaa. Yritin keskittyä tähän onnistumiseen ja laitoin siitä viestinkin perheenjäsenille, mutta koko asia tuntui naurettavalta ja huomionhakuiselta. Ihmiset tekee asioita koko ajan, eikä kukaan tulee viereen hurraamaan, että upeaa Sinikka kun osasit ostaa maitopurkin, ja sinäkin Teuvo ihan itse istutit tuon salaatin tuohon ruukkuun. Miksi minä ansaitsisin mitään erityiskohtelua tällaisissa arkisissa asioissa?

"En nää, en nää
Tietä täst enää minnekään
Mun pää irti leikatkaa, muuten en pääse täält!
Mun pää, mun pää, täynnä paskaa on mun pää
Silmät nää, puhkaiskaa et en enää paskaa nää..."

Kuva: Maryam Savoji