maanantai 28. elokuuta 2023

Vammaisuus ja seksuaalisuus



Seksuaalisuus, voiko siitä puhua? Entäs kun tähän lisätään vielä vammaisuus? Nämä yhdessä muodostavat tabun, joka tuntuu herättävän paljon uteliaisuutta.


Tietysti voin puhua vain omasta kokemuksestani lähtöisin. Olen käyttänyt joitakin deittiäppejä, ja profiilissani on ollut kuva minusta pyörätuolissa. Huomasin, että moni on joko suoraan tai vähän kierrellen halunnut kysyä, harrastanko lainkaan seksiä, tai pystynkö siihen. Vaikea uskoa, että vammattomalta (tai henkilöltä, jonka vamma ei näy) kysyttäisi tuollaista heti tutustumisen alkuvaiheessa.

Oman tietämykseni perusteella voin sanoa, että seksuaalisuuden suhteen meitä vammaisia henkilöitä löytyy aivan laidasta laitaan ja ihan yhtä värikäs kirjo, kuin muistakin ihmisistä. Vammaisuus ei vaikuta seksuaalisiin haluihin tai suuntautumiseen.

Joskus asian toteutus saattaa vaatia luovuutta, apuvälineitä tai avustusta. Ihan kaikkien on tärkeää pohtia itse, ja keskustella myös mahdollisen kumppanin kanssa siitä, minkälaisesta kosketuksesta pitää. Henkilöiden, joiden puheentuottamisessa on ongelmia, voi olla vaikeaa viestiä toiveistaan ja haluistaan. Jos avustajana tai omaishoitajana toimii vaikka oma lapsi tai vanhempi, voi hänen olla vaikeaa suhtautua asiaan tai ottaa sitä puheeksi. Kaikilla pitäisi silti olla yhtäläinen oikeus seksuaaliterveyteen.


Seksuaalisuus on myös paljon muutakin, kuin seksin harrastamista. Se on meissä kaikissa olemassa syntymästä asti. Olen itse käynyt seksuaalineuvojalla juttelemassa, ja uskoisin sen tekevän hyvää ihan kaikille! Asiasta puhuminen voi olla helpompaa sellaiselle henkilölle, jolla on paljon tietoa ja ymmärrystä, sekä vaitiolovelvollisuus.

Ymmärrän hyvin, että deittailumielessä toisen seksuaalisuus kiinnostaa, ja jossain vaiheessa siitä onkin hyvä jutella. Kuitenkin varmasti useimmalle sellainen tilanne on tungetteleva ja ahdistava, jossa vieras ihminen utelee henk.koht. seksielämästä. Kaikilla on oikeus yksityisyyteen. Miltä susta itsestä tuntuisi, jos vieras ihminen utelisi sulta aiheesta täysin odottamatta? 


#vammaisuus #seksuaaliterveys #seksuaalisuus #terveys #ableismi #vamma #sairaus #deittailu #rikotaantabuja

Syntyvyys, ME ja tahaton lapsettomuus

Lasten saamiseen liittyvät aiheet herättävät monissa voimakkaita tunteita. Itsestäni tuntuu usein pahalta kuulla "synnytystalkoista" tai siitä, että vain neuvolapalveluihin pitäisi panostaa ja muusta terveydenhuollosta voidaan leikata. Miten vaikeaa ihmisten voi olla ymmärtää, että syntyvyyden lasku (Suomessa) ei voi olla liittymättä suoraan paitsi maailman ja ilmaston tilanteeseen, myös sote-palveluiden nykytilaan ja uhkauksiin leikata niistä entisestään? Jos ajatellaan vaikkapa minua, miten ihmeessä uskaltaisin edes harkita lasten hankkimista tilanteessa, jossa en saa muuta kuin psykiatrista terveydenhuoltoa, ja vaikein ja eniten toimintakykyyni vaikuttava sairauteni sivuutetaan kokonaan? Puhumattakaan tarvitsemistani vammaispalveluista ja liikkumisen apuvälineistä. 


Olen huomannut myös sen valitettavan ilmiön, että vammaisia (joihin kuuluu valtava kirjo toimintakyvyltään erilaisia ihmisiä) ei yleensä kannusteta vanhemmuuteen. Ennemminkin voi saada paheksuntaa, jos vanhemman vamma/sairaus on näkyvä, tai vanhempi käyttää vaikka pyörätuolia. Lapsen hankinta nähdään itsekkäänä ja ajattelemattomana. On tosi yleistä, että vammaisille tai vammaisten henkilöiden puolisoille ei anneta hedelmöityshoitoja. Myös monen adoptiotoimiston kanta on, että adoptiovanhemmaksi kelpaa vain terve/vammaton henkilö. Vammainen voi kuitenkin olla lapselle aivan yhtä fiksu, tasapainoinen, turvallinen ja rakastava vanhempi.


Itse olen tiennyt suunnilleen aina, että tahtoisin lapsia. Ystävien ja sukulaisten lapset ovat aina olleet mulle tosi tärkeitä, ja viihdyn lasten kanssa. Ajattelin nuorempana, että saisin ensimmäisen lapsen viimeistään 25-vuotiaana, koska ura ei ole koskaan ollut mulle yhtä tärkeä haave. No, shit happens, elämää ei voi ennustaa. Toisaalta olen helpottunut, ettemme entisen kumppanini kanssa saaneet lapsia, vaikka olimme monta vuotta yhdessä, ja fyysinen toimintakykyni oli silloin parempi. Halusin käydä ensin terapiassa niin pitkään, että kokisin pärjääväni traumojeni kanssa siirtämättä niitä tahattomasti seuraavalle sukupolvelle. Vaikka nyt pärjäänkin traumojen ja mt-ongelmien kanssa hyvin, lapsen kanssa olisin nyt mahdollisesti yksinhuoltaja, joka ei saisi riittävää apua ja terveydenhuoltoa. Huoli ja stressi pärjäämisestä olisi varmasti moninkertainen. Toisaalta olen tietysti tosi surullinen, etten välttämättä koskaan saa kokea vanhemmuutta ja tarjota lapselle turvallista kotia. Tiedän, että olisin hyvä äiti, jos vaan kykenisin paremmin liikkumaan. ME ei estä lasten saamista, eikä sen tiedetä periytyvän, mutta ulkopuolisen tuen määrä pitää olla huomattavasti suurempi, jotta lapsen hoidon tuoma rasitus ei olisi liikaa keholle. Jonkun muun pitäisi huolehtia esimerkiksi yöheräämisistä ja lapsen nostamisesta. On tavallista, että ME-sairaan äidin vointi romahtaa viimeistään 6kk lapsen syntymän jälkeen, jos apu ei ole riittävää. En voi ottaa sellaista riskiä vointini suhteen.

keskiviikko 7. heinäkuuta 2021

2021

 En ole pitkään aikaan kirjoittanut tänne, joten tässä nopeat kuulumiset. 

  Aloitin viime syksynä opiskelun Porin taidekoulussa. Haaveena olisi ura taiteen parissa. Koulu kestää 4 vuotta ja koulupäiviä on 2-3 viikossa. Koulu on sujunut yllättävän hyvin, kun ottaa olosuhteet huomioon.

  Tammikuussa mun perheen rakas koira kuoli. Tää on mulle henkilökohtaisesti ehkä rankin menetys koko mun elämän aikana. Koiran elämä on niin lyhyt, ja hän oli mun paras ystävä ja sielunkumppani. 

  Maaliskuun lopussa tein yhden ehkä vaikeimmista päätöksistä, ja kerroin Valtterille haluavani erota. Toukokuun alussa Valtteri muutti pois. Eron syistä voin kertoa sen verran, ettei me olla kumpikaan enää samoja ihmisiä kuin 7 vuotta sitten. Olin miettinyt suhteen toimivuutta pitkään, ja tuntui, että se vei kaikki voimani. Toivon, että me pysytään hyvissä väleissä, koska meillä on kuitenkin yhteinen kissa.

  Ja kissoista puheenollen, maksoin tänään Kissojen katastrofiyhdistykselle luovutusmaksun ihanasta arviolta 2-vuotiaasta poikakissasta. Haen hänet kotiin ensi viikolla, ja mua jännittää tosi paljon. Aion tehdä kaikkeni, jotta molemmat kissat sopeutuisivat tilanteeseen mahdollisimman hyvin. 

2021 on selkeästi muutosten vuosi mun elämässä. 

  Olen miettinyt tätä blogia, ja sitä, miten en enää tunnista itseäni vanhoista teksteistä. En koe olevani enää sama ihminen. Monet tekstit ovat tosi negatiivisia, ja ainakin tällä hetkellä koen olevani jopa vähän onnellinen. Saan paljon iloa kissoista, taiteesta, kasveista ja tietenkin ihmisistä. Ja siitä, että tulevaisuus on avoinna. Mulla on tulevaisuus. Olen saanut kyvyn nauttia pienistä asioista, ja se on todella todella arvokasta. Niin monta vuotta elämästäni en kyennyt tuntemaan iloa. Pohdin vanhojen blogitekstien poistamista, mutta päätin jättää ne kuitenkin tänne. Ne kertovat, millaista ihmisen elämä voi olla, ja miten syvästäkin kuilusta on tie ylöspäin. 💗



tiistai 1. syyskuuta 2020

Feministi



Hän oli 17-vuotias, ja kertoi olevansa feministi. Minä olin 15 ja vastasin, että minäkin olen. En muista mitä muuta puhuimme tuolloin aiheesta. Totuus paljastui minulle pikkuhiljaa yhteisten vuosiemme aikana. Hänen äitinsä oli tehnyt hänelle aina kaiken valmiiksi. Hänen ei tarvinnut vielä aikuisenakaan edes kuoria perunoita, tai tehdä montaa muutakaan tavallista asiaa, joita itse en olisi edes kehdannut sen ikäisenä pyytää ketään tekemään puolestani. Joskus hän selitti minulle, ettei nainen voi koskaan olla yhtä älykäs kuin mies. Tämä johtui kuulemma siitä, että naisten sirompaan kalloon ei mahdu yhtä suuria aivoja. Toivoin, ettei hän uskoisi omia sanojaan.

Hän halusi kontrolloida kaikkea. Hän tahtoi päättää mitkä vaatteet puin päälleni, missä liikuin ja kenen kanssa, mitä minä sain kertoa terapeutilleni ja mitä en. Usein tullessani kampaajalta, hän kommentoi uutta väriä tai kampausta huomauttaen, että emme olleet sopineet tuollaisesta muutoksesta ulkonäössäni. Hän epäili jatkuvasti minun pettävän häntä, vaikken ikinä antanut syytä epäilyyn. Hän perusteli asiaa aina sanomalla, että kaikki naiset pettävät. Naiset vain ovat sellaisia. Olin nuori ja naiivi ja odotin, että hän muuttuisi, kasvaisi aikuiseksi ja paranisi siitä häiriöstä, mikä ikinä häntä vaivasikin. Henkisen väkivallan rinnalla suhteessamme oli myös fyysistä väkivaltaa. Hän tiesi hyvin, miten käyttää sairauttani ja oireitani hyväkseen. Omissa puheissaan hän oli aina se, joka huolehti ja välitti minusta. Kipujen kahlitessa minut sänkyyn, hänestä tuli koko elämäni usean vuoden ajaksi. Luopuisin mielelläni niistä vuosista, mutta ne ovat osa minua, ja niiden kanssa täytyy vain elää. Näin minä kasvoin teinistä nuoreksi aikuiseksi.

Täytin 20 vuotta. Olin vihdoin kerännyt tarpeeksi rohkeutta, ja revin itseni irti siitä parisuhteeksi naamioituneesta vankilasta. Olin vapaa, mutta en kauaa. Traumamuistot puskivat tiensä alitajunnasta tietoisuuteen. Tuntui kuin olisin joutunut elämään sen kaiken läpi uudestaan. Pikkuhiljaa aloin herätä myös siihen, että hänen ajatuksistaan oli tullut minun ajatuksiani. Koin olevani niin huono, tyhmä, ruma, epähaluttava ja kykenemätön, etten ansainnut mitään hyvää. En kestänyt elää itseni ja traumojeni kanssa.

Onneksi nyt jo ainakin osa noista ajatuksista on takanapäin. Tunnen edelleen itseni rumaksi ja kömpelöksi, mutta tiedän, ettei ulkonäölläni ole suurta merkitystä. Tiedän olevani vahva, ainutlaatuinen ihminen. Minulla on suuri sydän ja olen monelle tärkeä. Ennen kaikkea olen tärkeä itselleni. Haluan olla itseni puolella, sillä tiedän etten ole ansainnut tulla hyväksikäytetyksi. Ei kukaan ole. 

Erityisesti nämä kokemukset ovat opettaneet minulle feminismin ja väkivaltatyön tärkeydestä. Valitettavasti en ole yksin kokemusteni kanssa. Perheväkivalta on naisten suurin turvallisuusuhka Suomessa, ja Suomi on kaikessa väkivaltarikollisuudessa heikoilla sijoilla Euroopan unionin tilastoissa. Poliisin tietoon tulleessa parisuhdeväkivallassa suurin osa tekijöistä on miehiä. Suomessa naisen surmaaja on tavallisimmin puoliso, entinen puoliso tai seurustelukumppani.

Väkivallan uhreille ja tekijöille on olemassa apua. Esimerkiksi seuraavalle sivulle on kerätty joitakin auttavia tahoja: https://www.vaestoliitto.fi/parisuhde/tietoa_parisuhteesta/parisuhdevakivalta/apua-uhreille-ja-tekijoille/

Maalaus: Joan Semmel




 
 

keskiviikko 22. tammikuuta 2020

Muistomylly pyörii, lapset siinä hyörii

Huh, viime kerrasta on aikaa! Viimeksi tänne kirjoittamani teksti on jonkinlainen yhteenveto vuodesta 2018. En ole edes julkaissut sitä, mutta ehkä vielä julkaisen, vaikka aikaa onkin kulunut. Aika tuo ehkä jonkinlaista armollisuutta omaa tekstiä kohtaan.
   Muistot koulukiusaamisesta ovat nostaneet päätään. Taas. Se ärsyttää. Enkö ole jo vatvonut asiaa tarpeeksi? Miten vieläkin ne muistot voivat satuttaa niin paljon? Jopa kaiken sen jälkeen, mitä mun elämässä on tapahtunut peruskoulun jälkeen. Tahtoisin päästää irti tästä asiasta. Samalla kun koen syvää surua siitä, millainen lapsuus mulla oli, tunnen itseni typeräksi ja itsekeskeiseksi. Olen kateellinen ihmisille, joiden lapsuus on ollut huoleton ja onnellinen. Ja tämä kateus taas hävettää, onhan niin paljon ihmisiä, jotka ovat joutuneet lapsena kokemaan paljon pahempia asioita, kuin minä. Mulla on ollut vanhemmat, sisko, isovanhemmat, kummit ja muut läheiset. Ja aina mulla oli kuitenkin pari hyvää ystävää. En ole oikeasti joutunut selviämään yksin, mutta kiusaamistilanteissa koin niin pohjatonta yksinäisyyttä, kuin voin kuvitella. Olin sen kokemuksen kanssa yksin, ja kuvittelin koko maailman olevan mua vastaan. Miten ne kiusaajat, oikeasti pienet lapset, saivat mut uskomaan, ettei KUKAAN voi rakastaa mua? Mulla oli silti aina jonkinlainen usko siihen, että se kiusaaminen oli väärin, typerää ja lapsellista. Tiesin, että joillakin niistä lapsista oli varmasti tosi vaikeaa ja paha olla, ja jotkut olivat touhussa mukana siksi, etteivät vaan itse joutuisi kiusatuksi. Olen miettinyt sitäkin, että kiusasinko minä itse jotakuta. Muistan tilanteita, joissa olin tosi tyly joitakin koulukavereita kohtaan. Valitettavasti sorrun vieläkin joskus samankaltaiseen käytökseen silloin, kun kipu tai traumamuistot vyöryvät päälle.
   Elämässä on nykyään jo niin paljon kaikkea muuta, ja siksi turhauttaakin kiertää tätä samaa ajatuskehää tämän saman asian kanssa. Jonkin aikaa kului niin, etten juurikaan ajatellut tätä. Pyöritin päässäni vain muita traumoja - voi luoja, miten surkuhupaisaa tämä traumojen kirjo. Sitten Facebookin kaveriehdotuksiin ilmestyi tuttu nimi ja tutut kasvot, joita en ollut nähnyt aikoihin - edes painajaisissa. Siitä lähti taas lapsuusmuistojen mylly pyörimään. Olin taas se pieni - vaikkakin ikäisiäni pidempi - tyttö, joka juoksi tahallaan autotielle suoraan auton eteen. Harrastin tätä vanhemmiltani salassa jonkin aikaa, kunnes yhdessä minuun lähes törmänneessä autossa olikin naapurin pariskunta. He sanoivat kertovansa vanhemmilleni, jos näkevät minun tekevän vielä sellaista. Sain pienen puhuttelun siitä, mitä kaikkea kamalaa tuollaisesta voi seurata. Mutta se oli juuri tarkoitukseni, jäädä auton alle ja kuolla tai loukkaantua, vain siksi ettei tarvisi mennä kouluun. Ja tätä minä, kohta 27-vuotias nainen, itken vieläkin. Että kuvittelin tosiaan kuoleman tai elinikäisen vammautumisen olevan parempi vaihtoehto, kuin silloinen elämäni. Lapsuus, jonka pitäisi olla huoletonta leikkimistä ja uuden oppimista.
   Sanotaan, että koskaan ei ole myöhäistä saada onnellista lapsuutta. En ole vielä päässyt kärryille siitä, mitä tuo lause tarkoittaa. Elän koko elämäni oma lapsuus sisälläni, se on hatara kivijalka, jonka päälle minut on rakennettu. Siksi minusta tuli juuri minä. Huomaan, että haluan jollain tavalla olla vielä lapsi, ja takerrun joihinkin lapsuusjuttuihin. Kuten vaikka pehmoleluihin. Ne ovat mulle tärkeitä ja saavat mut nauramaan ja tuntemaan oloni turvalliseksi. Niillä on hauska pelleillä, ja huvitan kavereita kertomalla niistä tarinoita. 

Ekaluokkalainen minä







   Mun elämässä on tapahtunut tosi paljon sitten viime postauksen. Ei pelkästään raskaita, vaan myös hyviä juttuja! Syksyllä 2018 perheeseen liittyi ihana Vili-kissa. Viime vuonna sain kauan - siis 10 vuotta - odottamani kipulääkityksen ja pyörätuolin. Kuulostaa hassulta, että joku haaveilee pyörätuolista, mutta uskokaa, on niin paljon kivempaa olla ulkona tuolissa, kuin yksin sisällä kykenemättä liikkumaan. Koko viime kevään kävin aivojen magneettistimulaatiohoidoissa, aluksi päivittäin ja sitten pikkuhiljaa harvennetusti. Nämä kaikki asiat ovat saaneet mut voimaan paremmin! Pystyn nykyään käymään uimahallissa vesijuoksemassa ilman, että se pahentaa kipuja, ja suunnittelen myös ensimmäistä omaa taidenäyttelyä! Ihan huippua! Kerron ehkä myöhemmin kaikista tapahtuneista jutuista tarkemmin.

 Kiitos kun luit! ♡


sunnuntai 26. elokuuta 2018

Suru

2.8.
En ole vieläkään tajunnut Pontuksen kuolemaa. Enkä hyväksynyt. Vaikka tämä oli odotettavissa, ei kai kuolemaan voi koskaan olla täysin valmistautunut. Syyrianhamsterin elinikä on yleensä 2 - 2,5 vuotta. Pontus eli 2 vuotta, 6 kuukautta ja 20 päivää. Olen iloinen, että hän eli täysillä loppuun asti. En vaan pysty ajattelemaan omaa loppuelämääni, joka voi kestää parhaassa - tai pahimmassa, miten sen nyt ajatteleekin - tapauksessa vielä 60 vuotta. Ja tämä aika pitäisi sitten elää ilman Pontusta. Ei tosin täysin ilman, koska hänen muotokuvansa koristaa tatuointina oikeaa olkavarttani. Tiedän, että kaikki ihmiset eivät ymmärrä ihmisen ja eläimen välistä rakkautta, mutta uskallan silti kertoa, että ainakin toistaiseksi Pontuksen menettäminen tuntuu aivan samanlaiselta, kuin läheisen ihmisen menettäminen on tuntunut. Joskus ihmisistäkin tietää, ettei aikaa ole paljoa jäljellä, ja toivoo vaan kaiken tapahtuvan mahdollisimman kivuttomasti. Sitten kun läheinen ja hänestä huolehtiminen on poissa, tilalle jää selvitettäväksi sekava vyyhti omia tunteita ja ajatuksia.


16.8.
Suru on sitä, kun kaikki voimat menevät tähän hetkeen, sen tajuamiseen ja sietämiseen. Suru on sitä, kun rintakehäni sisällä vihloo nähdessäni joka puolella sinusta muistuttavia asioita. Suru on sitä, kun pidän itseni mahdollisimman kiireisenä, etten ehtisi tuntea ja ajatella. Suru on sitä, kun itkettää aamusta iltaan ja illasta aamuun, tai kun ei enää kykene itkemään. Suru on sitä, kun syli ja koti tuntuvat autioilta. Suru on sitä, kun miettii päivästä toiseen, eikö elämää ja kuolemaa todella voi mitenkään huijata. Suru on sitä, kun muut ympärillä jatkavat elämäänsä, ja pelkään jääväni yksin jumiin tähän menetykseen. Suru on sitä, kun ei voi kuvitella, että koskaan tulisi rakastamaan ketään samalla tavalla ja yhtä paljon. Suru on sitä, kun on vihainen aivan kaikelle kaikesta. Suru on sitä, ettei haluakaan koskaan päästää irti tai lopettaa suremista. Suru on sitä, kun tajuaa, että vielä hetki sitten minulla todella oli aivan kaikki ja enemmänkin. Suru on sitä, kun jotain puuttuu, ja tulee puuttumaan aina tästä eteenpäin. Suru on sitä, kun uskalsin rakastaa täysillä ja ehdoitta, vaikka tiesin sen vielä jonain päivänä tuntuvan kipuna ja kaipauksena. Suru on musertavaa, kaihertavaa, pysäyttävää ja pakollista. Suru on henkilökohtaista, vaikka sen voikin jakaa toisen kanssa. Ei ole yhtä oikeaa tai väärää tapaa surra. Surulta ei voi välttyä kukaan, joka on koskaan tuntenut rakkautta ja iloa.


26.8.
Olen ollut ihan älyttömän väsynyt ja kipeä. Pontuksen häkki kököttää vieläkin työhuoneen nurkassa siivoamattomana. En ole pystynyt vielä tekemään sille mitään, ajatus tuntuu liian pahalta. Onneks ei oo mitään kiirettä. Me ollaan suunniteltu uuden lemmikin hankkimista, ja sekin on herättänyt kaikenlaisia tunteita. Jollain tavalla tuntuu, että petän Pontuksen, jos sen tilalle tulee joku toinen. Toisaalta uusi lemmikki voisi tuoda lohtua ja muistuttaa, ettei yhden rakkaan menetys tarkoita sitä, ettei uusia ystäviä voisi tulla. Olisi myös kivaa saada kotiin seuraa nyt, kun Valtterin kesäloma loppui.









maanantai 30. heinäkuuta 2018

Kesäpäiväkirja III

Maanantai 23.7.
Terapeutti on vieläkin lomalla, mutta laitoin hänelle viestiä. Puhuimme puhelimessa, ja sovimme tapaamisen keskiviikoksi. En vaan jaksanut enää. Päässäni on pyörinyt itsetuhoajatusten sekamelska. Kaikkein epätoivoisimpina hetkinä yritän keksiä syitä sinnitellä. Useimmiten ajattelen silloin siskoani. Mitä hänen elämänsä olisi sen jälkeen, kun minua ei olisi? Millaiset arvet minun kuolemani jättäisi häneen? Olisiko hän enää lainkaan sama ihminen ilman minua? 
   Eilen illalla Pontus sai minut hetkeksi järkiini. Kun olin menossa nukkumaan ja laskin hänet sylistäni häkkiin, hän yritti heti takaisin. Kiipesi mahdollisimman korkealle, seisoi siinä takajaloillaan ja tuijotti anovasti silmiini, kuten joka ilta. Sanoja ei tarvita, tiedän mitä tuo katse tarkoittaa: "Äiti, ota vielä hetkeksi syliin!" Ja kuten joka ilta, nostin hänet ja sanoin: "Okei, yks hali vielä". Tyytyväisenä hän painautui poskeani vasten, ja sulki silmänsä kun suukotin hänen pientä päätään. Eläimen osoittama kiintymys on niin liikuttavan aitoa. Tämä ihana otus ansaitsee kaiken rakkauden, mitä voin sille antaa. "Hyvää yötä, nähdään huomenna, kulta." Ja lisäsin vielä: "Äiti ei jätä sua". ❤️

Keskiviikko 25.7.
Eilen meidän ihana Pontus nukahti ikiuneen. Suru on valtava, mutta se on merkki vielä suuremmasta rakkaudesta. Olen onnellinen, että Pontus oli viime hetkiinsä asti reipas oma itsensä, jaksoi juosta ja kiipeillä. Kävimme Valtterin vanhempien mökillä, ja illalla sieltä palatessamme löysimme pienen nukahtaneena levollisen näköisenä herkkutikkunsa viereen. Hänellä oli pitkä ja hyvä elämä. Tänään kävimme sukuni mökillä hautaamassa pikkuisen. Perheeni oli mukana, ja heidän surustaan huomasi, miten tärkeä osa perhettä Pontus oli. Olen todella kiitollinen myös kaikille ystävilleni, jotka ovat tukenani ja ymmärtävät luopumisen tuskan. Ilman kaikkia läheisiäni tämä olisi varmasti vielä tuhat kertaa vaikeampaa.