Meillä on päivälleen 2 vuotta ja 4 kuukautta ikäeroa. Minä olen vanhempi, vaikka monessa asiassa olen siskoani jäljessä. Meidän roolimme ovat jo vuosia sitten vaihtuneet näin päin kuin ne nyt ovat: siskoni huolehtii, neuvoo ja näyttää esimerkkiä minulle. Hänen muuttaessaan viime vuonna väliaikasesti ulkomaille, en juurikaan murehtinut hänen pärjäämistään, vaan omaani. Ikävä oli valtava, vaikka pidimmekin tiiviisti yhteyttä. Nyt hän on taas täällä kotikaupungissamme, ja sai hiljattain uuden työpaikan, jossa hän viihtyy. Siskoni on puhelias, sosiaalisesti taitava, huumorintajuinen, empaattinen, fiksu, mielikuvituksellinen ja äärettömän kaunis. Olen hänestä tosi ylpeä.
Lapsesta asti olen halunnut olla samanlainen kuin hän. Onhan meillä paljon yhteistä ja aivan erityinen yhteys välillämme. Olen kuitenkin aina ollut huomattavasti häntä herkempi, arempi ja ujompi. Muistan, miten lapsena loukkaannuin joka kerta, kun joku aikuinen sanoi siskoni olevan minua rohkeampi ja "eläväisempi". En ymmärtänyt tuota jälkimmäistä sanaa, ja mietin, olinko minä jotenkin vähemmän elävä, "kuolleempi". Tunsin usein vieraampien ihmisten seurassa itseni näkymättömäksi. Luulin sen johtuvan siitä, että siskoni oli minua pienempi ja suloisempi, ja että hänestä muka pidettiin enemmän kuin minusta. Todellisuudessa syy oli varmasti omassa arkuudessani ja hitaudessani tottua uusiin ihmisiin ja tilanteisiin. Siskoni viiletti menemään minkä kerkesi, kun minä tarkkailin tapahtumia sivusta ja pohdin, uskallanko mennä mukaan. Muistan ensimmäisen päivämme päiväkodissa: minä itkin hoitotädin sylissä koti-ikävääni, kun siskoni esitteli minulle muita lapsia, ja yritti houkutella minua mukaan leikkeihin. Koulussa minua kiusattiin rajusti, mutta alemmalla luokalla ollut siskoni taas oli oman ikäistensä keskuudessa ns. suosittu oppilas, jolla oli laaja kaveripiiri. Tämä on ollut oikeastaan vain helpotus, koska en olisi kestänyt nähdä hänen saavan samaa kohtelua kuin minä sain. Lisäksi hänen lukuisat kaverinsa olivat minulle aina ystävällisiä.
Joskus yritin väkisin tehdä jotain, mistä en oikeasti pitänyt, miellyttääkseni aikuisia. Esimerkiksi esitin tykkääväni joistain ruuista. Kuvittelin, että jos pidän kaikesta mistä siskonikin, saan yhtä paljon huomiota ja rakkautta kuin hän. Aikuisena olen tajunnut, että minua on todellisuudessa rakastettu aivan yhtä paljon kuin siskoanikin. Itseasiassa hän on kertonut kokeneensa välillä asetelman taas päinvastoin kuin minä, sillä sairauksieni takia olen tarvinnut erityistä huolenpitoa ja tukea perheeltämme.
Huomaan usein vieläkin kadehtivani siskoani. Saan usein kuulla ihmisiltä (täysin ansaittuja) kehuja hänen ulkonäöstään ja luonteestaan, mikä ei tietenkään ole lainkaan huono asia. Joskus kuitenkin saatan tulla jälkeenpäin surulliseksi näistä kommenteista, koska oma ulkonäköni ja olemukseni lähinnä hävettää ja masentaa minua. Siskoni on kirjoittanut ylioppilaaksi, asunut 17-vuotiaasta asti poikaystävänsä kanssa välillä kaukanakin kotoa, ollut useassa työpaikassa, matkustellut ilman vanhempiamme, ja luonut monia hyviä ihmissuhteita. Minä olen suorittanut vain peruskoulun, asunut vasta vuoden itsenäisesti (Valtterin kanssa), joutunut useisiin vahingollisiin ihmissuhteisiin, enkä ole ollut päivääkään oikeissa töissä. Yksinkertaiset asiat kuten peseytyminen, pukeutuminen, ja ovesta ulos raahautuminen ovat minulle suuri haaste, ja tarvitsen ruokakaupassakin saattajan välttyäkseni paniikilta ja vääriltä ostoksilta. Tiedän, että on turhaa vertailla minun ja siskoni elämäntilanteita. En minä ole vastoinkäymisiäni ja sairauksiani valinnut, eivätkä ne tee minusta huonompaa tai tyhmempää ihmistä, vaikka niin helposti kuvittelenkin. Ongelma on täysin omassa päässäni. Onneksi olen alkanut tiedostaa myös sen, ettei minun tarvitsekaan olla kaikessa samanlainen kuin hän. Ennemminkin on rikkaus olla erilaisia erilaisine kokemuksinemme, mutta kuitenkin jakaa yhteinen aivan oma maailmamme.
Olisin tuskin edes hengissä ilman siskoni apua, tukea ja rakkautta. Hän on joutunut kirjaimellisestikin pelastamaan minut. Tämä kaikki on ollut hänelle varmasti rankkaa, mutta tiedän, että hän tekisi kaiken uudelleen jos tarve vaatisi. Niin minäkin tekisin hänelle, jos hän joutuisi vastaavanlaisiin tilanteisiin. Siskoni on mulle mittaamattoman arvokas. Koska meillä on toisemme, meillä on aina ystävä, johon voi luottaa.
 |
| Siskoni ja minä. |
