Makaan sängyssä. Vieressäni on tyhjä jäätelöpurkki, josta äsken lusikoin viimeiset jämät maatessani. Muuta en tänään ole syönytkään. Väsyttää niin kamalasti. Se tuntuu loputtomalta. Olen tänään kuunnellut äänikirjaa, jonka päähenkilö on myös masentunut. En tiedä onko sellaisen kuuntelu hyvä idea, mutta ainakin se tuntuu innostavan minua kirjoittamaan. Edes jotain.
Vedän päälleni toisenkin peiton. Äänikirjan lukija kuulostaa hämmästyttävän paljon kummitädiltäni. Kun kirjan luku loppuu, kuulen tarkemmin jostain läheltä kuuluvan äänen. Se kuulostaa aivan siltä, kuin joku painelisi tietokoneen näppäimistöä. Valtteri ei ole kotona. Olisipa se hän. Mietin, voiko Pontus pitää tuollaista ääntä. Yleensä se nukkuu päivisin. Olisiko se karannut häkistään ja onnistunut jotenkin kiipeämään työpöydälle, ja kävelisi nyt näppäimistön päällä? Tuskin. En millään jaksa nousta katsomaan.
Vilkuilen kelloa vähän väliä. Odotan Valtteria. Hän lupasi hakea ravintolasta keittoa tullessaan. Mietin keittoa, Valtteria, oloani ja kuolemaa. Olisinko mieluummin kuollut ja ilman Valtteria, vai elossa ja Valtterin kanssa? Ehkä jälkimmäinen, jos hän voisi olla fyysisesti lähelläni koko ajan. Hänessä on niin paljon lohtua ja turvaa. "Sen voin luvata, ettei sinun tarvitse olla yksin", hänellä on tapana sanoa. Aina tuon lauseen kuullessani kuitenkin yllätyn hieman, sillä minun on usein vaikeaa uskoa hänen edelleen tahtovan olla kanssani. Vaikeus kumpuaa itsestäni ja omista tunteistani itseäni kohtaan. En itse jaksaisi olla itseni kanssa.
Ilta:
Tänään on ollut varsinainen Miksi? -päivä. Miksi ihmisen täytyy käydä suihkussa? Miksi ihminen tarvitsee ravintoa elääkseen? Miksi olen huomenna menossa hammaslääkäriin korjauttamaan hampaitani? Jotta vuoden päästä ne kaikki voidaan korjata taas uudestaan? Miksi ihmisellä on hampaat, kun ne eivät kestä mitään? Miksi tällaisen ihmisen pitää olla olemassa? Miksi minä olen syntynyt ja vieläkin elossa?
Ystäväni isoäiti kuoli eilen. Tuntuu törkeältä ajatella asiaa, ja olla silti arvostamatta omaa elämäänsä lainkaan. Jonkun muun kuolema herättää minussa aina kysymyksen: miksi se en ollut minä? Ja tämä tapaus erityisesti saa minut ajattelemaan, että miksi hitossa tätä kaikkea sairastamista ei voi siirtää sinne elämän loppupäähän? Joka puolelta hoetaan, että nuoruus on ihmisen parasta aikaa. Että lapsuutta ei saa koskaan takaisin. Entäs minun lapsuuteni ja nuoruuteni, miksi minulta vietiin kaikki lähtökohdat nauttia niistä?
Olin 11-vuotias, kun aloin aktiivisesti toivoa kuolemaa. Etenkin aamuisin koulumatkalla mietin, että kumpa vain tulisi se rekka ja ajaisi yli. Järkyttävää, tiedän. Mutta minusta vielä hirveämpää on se, että täytän pian 25 ja pyöritän edelleen samaa ajatusta. Vuosi vuodelta on yhä vaikeampi uskoa, että minulla olisi jotain tämän kituuttamisen arvoista. Että minulla olisi tulevaisuus, jossa eläminen olisi jotain muuta, kuin tätä loputonta kipua. Muistan, mitä ala-asteen opettaja minulle sanoi. "Olet niin fiksu, että tulet varmasti pärjäämään elämässä. Paremmin kuin ne kiusaajat." Ei se niin mene. Mitä sillä helkkarin älyllä muka tekee, kun tapahtuu asioita, joiden takia sairastuu, ja vaikkei sairaus sitä älyä vie, niin se vie ainakin mahdollisuudet käyttää sitä. Ehkä tuo oli jotain opettajan omaa toiveajattelua, jotain mitä hän uskotteli itselleen, kun ei viitsinyt kunnolla puuttua kiusaamiseen. Mutta minä sairastuin siitä paskasta. Minä menetin elämänilon, omanarvontunnon, toimivan muistin, kyvyn olla läsnä, ja jotenkin kai turtuneena myös itsesuojeluvaiston. Uskoakseni tämä takasi sen, että peruskoulun loputtua sama kohtelu jatkui muualla. Lytättyä on helpompi lytätä, lyötyä helpompi lyödä.
Nyt huomaan, että kello on jo paljon, ja Valtteri on tainnut jo nukahtaa. Hänen piti vielä hieroa selkääni, mutta ei se mitään. Otan iltalääkkeet, kömmin sänkyyn ja toivon, että saan nukuttua koko yön. Mitä nopeammin on aamu, sitä nopeammin on hammaslääkäri, ja sitä nopeammin se on myös ohi.
