Kysymysten ja ajatusten kaatopaikka

Miksi olen olemassa? Tätä kysymystä miettii varmasti jokainen jossain vaiheessa. Mikä on elämäni tarkoitus? Miksi olen tänne syntynyt? Mitä maailma saa juuri minulta? Olenko täällä siksi, että perheeni elämä ois liian tavallista ilman mua? Vai siks, että huvitan ystäviäni tyhmillä tarinoillani? Välillä ajattelen elämäni tarkoitukseksi olla se, jota muut voivat katsoa ja lohduttautua sillä, että jollain menee huonommin kuin heillä. Tää ajatus vähän jopa naurattaa mua. Se, että eläisin ihan itteeni varten, tuntuu mahdottomalta. Elän siksi, ettei läheiset joutuis kokemaan tuskaa mun menettämisestä. Kyllä mulla olis halua elää, mutta ei tätä mun elämää. Miksi olen syntynyt, mikä mun tehtävä on? Jos en olisi syntynyt, ei mua kukaan osaisi kaivatakaan. Tuntuu järjettömältä ja turhauttavalta, että olisimme kaikki täällä ilman mitään merkitystä. Kyllä silti muiden elämällä tuntuu merkitystä olevan. Muiden elämässä on sisältöä. Mun elämän sisältö läheisteni lisäksi on mun menneisyys, joka on jäänyt mun pään sisälle jumiin ja tehnyt tuhojaan. Tunnen usein eläväni vain muiden kautta. Katselen miten muut etenevät elämässään. Ikätoverit opiskelevat, käyvät töissä, saavat lapsia, siirtyvät omasta lapsuudestaan aikuisuuteen. Mihin minä jäin? Roikun kiinni menneessä, kurotan välillä terveyteen ja tulevaisuuteen, mutta paiskaudun taas takaisin kuin äärimmilleen venytetty kumilenkki. Palaudun jälleen pieneksi ja voimattomaksi.

Psyykkistä pahoinvointia on vaikea selittää muille ymmärrettävästi. Fyysinen kipu on helpompi selittää, kaikkihan tietävät miltä kipu tuntuu.  Jokainen kokee myös psykosomaattisia oireita, vaikkei sitä kaikkien tuu mietittyä. Ajattele sitä kun säikähdät kunnolla, miltä se kehossa tuntuu? Lihakset jännittyvät, sydän tuntuu tekevän voltin ja kurkustasi saattaa päästä kiljaisu. Keho reagoi näin pelon tunteeseen. Entäs se psyykkinen kipu? Sen tietävät ainakin ne, jotka ovat joskus tavalla tai toisella menettäneet rakkaan ihmisen tai eläimen. Surua, kaipuuta, vihaa. Ehkä myös häpeää ja katumusta. Oma psyykkinen olotilani on suurimman osan ajasta juuri tällainen, kuin jotain kamalaa olis just tapahtunut. Mutta kun ei ole, tänäänkin on aivan tavallinen sunnuntai. Siitä tiedän olevani psyykkisesti huonossa kunnossa.

Ajatukseni tuntuvat painavilta, ja siksi on kevennettävä taakkaa puhumalla ja kirjoittamalla. Tän blogin oon tehnyt just sitä varten. Päiväkirjaa kirjoittaessa haluan, että joku lukee tekstini. En tiedä miksi, ehkä kaipaan ymmärrystä, ehkä tahdon herättää tunteita tai ajatuksia toisessa ihmisessä. En odota vastausta kysymyksiini, sillä toivon löytäväni vastaukset itse. Kaikkeen ei vastausta ole, ei kukaan voi varmaksi sanoa miksi synnyin juuri minuksi, ja miksi olen elänyt tällaisen elämän. En kirjoita saadakseni sääliä tai surkutellakseni sitä miten asiat on. Tiedän että aina vois olla pahemminkin. Mun täytyy vaan kaataa osa ajatuksistani tänne, jotta päähäni mahtuis muutakin.

Lämmin kiitos kun jaksoit lukea! ♥