Minä ja kehoni

Mulla on aina ollut ongelmia itsetuntoni ja ulkonäköni kanssa. Muistan saaneeni 4-5-vuotiaana itkupotkuraivarit ennen kerhon joulujuhlaa, koska hiukseni olivat mielestäni liian vaaleat ja kiharat. Kadehdin jo silloin pikkusiskoani ja mietin miksen ollut yhtä suloinen kuin hän. Murrosikä alkoi suht aikaisin ja ala-asteella olin luokan poikiakin pitempi. Kehoni muuttuminen oli pelottavaa. Kuvittelin kaikki sukulaiset ja tuttavat kauhistelemassa naiseksi muuttumistani, vaikka oikeasti kukaan ei kommentoinut asiaa mitenkään negatiivisesti. Koulussa mua kiusattiin ja erityisesti ulkonäköäni pilkattiin. Tunsin olevani niin ruma, ettei minulla ollut mitään ihmisarvoa. Vihasin erityisesti kasvojani, hiuksiani ja pituuttani. Yläasteikäisenä sain vanhemmiltani luvan värjätä maantienvaaleat  hiukseni tummiksi, ja se helpotti oloani huomattavasti. 

Olin lapsesta asti luonnostani tosi hoikka. Kunnes 16-vuotiaana sairastuin kipuoireyhtymään. Jouduin kokeilemaan montaa eri lääkettä, joista mikään ei tuntunut toimivan. Lihoin lääkkeiden takia 15 kiloa kahdessa kuukaudessa. Lihominen ei ollut sinänsä haitallista, koska olin tätä ennen alipainoinen. Se kuitenkin laski itsetuntoani, sillä se tapahtui niin nopeasti. Kuvittelin olevani lihava, vaikka todellisuudessa olin ihan sopusuhtainen.

Kivut vaikuttivat myös mieleeni voimakkaasti. Kerran mökillä minulla oli kovia kipuja lantion alueella ja olin menossa saunaan. Kun riisuin vaatteet ja katsoin peiliin, näin lantioni epämuodostuneena. Lihasten jäykkyys ja säryt saivat minut tuntemaan itseni vanhaksi. Pikkuhiljaa peilistä alkoi myös katsomaan vanha nainen. Ja katsoo edelleen.

Viime keväänä mun lääkitystä muutettiin positiivisin tuloksin. Haittavaikutuksena eräästä lääkkeestä lihosin kuitenkin 15 kiloa kuukauden sisällä. Lääke aiheutti jatkuvan näläntunteen ja keräsi nestettä kehooni. Olen nyt lihonut lääkkeistä yhteensä 30 kiloa, alipainoisesta ylipainoiseksi. Tämä on todella kova kolaus itsetunnolleni. Välttelen katsomasta peiliin, ja jos kävelen vähissä vaatteissa peilin ohi, joudun katsomaan muualle, etten alkaisi itkemään. Mun on hyvin vaikea uskoa, että kukaan näkis mut kauniina. Jopa poikaystäväni. Kun käyn hänen kanssaan suihkussa, mietin vaan miten kamalalta näytän hänen silmissään. Vaikka järjellä ajateltuna tiedän, ettei hän ole kovin ulkonäkökeskeinen ihminen, eikä hän olisi mun kanssa, jollei rakastaisi mua. En minäkään hänen kehoaan katso arvostellen, vaan ajattelen että tuossa on ihana ja kaunis ihminen, jota rakastan.

Kesällä aloitin laihdutuksen, jätin kaikki herkut pois ja harrastin niin paljon liikuntaa kuin kivut sallivat. Sain pari kiloa pudotettua. Loppukesästä kuitenkin psyykkinen vointini romahti. Tällä hetkellä pelkkä kaupassa käynti ja ruuanlaitto tuntuvat lähes ylivoimaisen raskaalta. Olen koittanut nyt keskittyä siihen, että ylipäätään syön jotain. Olen sellainen tunnesyöjä, että surullisena haluan lohduttautua herkuttelemalla. En ole kieltänyt tätä itseltäni, koska tällä hetkellä vointi on niin huono, että mikä tahansa mikä piristää vähänkin on tervetullutta. Liikuntaa en ole jaksanut harrastaa, muuten kuin pyöräilemällä terapiaan. Yritän nyt vaan kuntoutua ja yritän laihduttaa sitten, kun vointi on parempi.

 Minä 2008 ennen lääkkeitä.

Minä nykyään.