Kipu korvaa ystävää

"Jälleen suloinen sabotage
Mä putosin sun ansaas
Mä tiesin että enkelit
On kieroja kuin rinkelit
Kun pilvellesi pyrähdin

Oon ystävä mustelmien
Tarpeeksi niistä saa mä en
Siks vaik sun kanssa leikkimään
Ei jäisi hai tai härkäkään
Täs oon taas ilman kypärää

Ja kohta nuolen haavoja
Syviä ja suolaisia
Kun mikään ei tunnu miltään
Kipu korvaa ystävän

On mua viety huoneisiin
Ja murtauduttu mun tunteisiin
Nähdäkseen siel ei mitään oo
Vaik käyttäis kirkkainta valoo
Siel kaikuu kun huutaa "haloo"

Mä tarvitsen mun haavoja
Syviä ja suolaisia
Kun mikään ei tunnu miltään
Kipu korvaa ystävää
Joka ei jätä milloinkaan
Nöyränä vartoo vuoroaan
Kun mikään ei tunnu miltään
Kipu korvaa ystävää"
(Chisu - Sabotage)

Kipu ei oo pahinta, vaan se, kun ei tunne mitään. Vaikka nauraisin, en tunne iloa. Vaikka silmistä valuis kyyneleet, en tunne kunnolla suruakaan. On vaan turta olemassaolemattomuuden tunne. En tunne mun kehoa, ja se saa mut ajattelemaan itseni vahingoittamista. Ja siks oon antanut muiden satuttaa mua, ja oikein hakeutunut sellasiin tilanteisiin. Monen tervepäisen on ehkä vaikee tätä ymmärtää, mutta kipua voi haluta, ja siihen voi jäädä koukkuun. Se on sentään jotain ja tuntuu joltain.

Tänään on tälläinen päivä. Tänään oon läpsinyt itteeni, ja vetänyt pakastepussia ihoani pitkin, jotta tuntisin jotain. Mun on nyt vaikee lukee tekstiä tai ajatella kovin selkeesti, joten tää kirjotus voi olla sekava.

Tajusin, että puoli vuotta on mennyt ihan huomaamatta, enkä oo saanut otetta mistään. Ajelehdin vaan eteenpäin, selviydyn päivä kerrallaan.

Pelottaa ajatella elämää eteenpäin. Miten jaksan? Joka päivä odotan iltaa, että päivä ois ohi ja pääsis nukkumaan. Yön tullessa nukkumaanmeno usein ahdistaa, koska tiedän taas herääväni aamulla seuraavaan päivään. On vaikee ajatella edes viikkoa eteenpäin, koska tuntuu etten jaksa edes viikkoa enää. Silti aika kuluu, vaikka tää jaksamattomuuden tunne on ollut jo pitkään. Aina tuntuu, etten jaksa enää yhtään päivää, mut jotenkin sit vaan oon jaksanut. Ei oo oikein vaihtoehtoja.

Paraneminenkin pelottaa. Entä jos masennus, dissot ja kivut olis poissa? Mitä musta jäis jäljelle? En tiedä. En tiedä kuka ja millainen olen. Muut kyllä sanovat näkevänsä mut ihmisenä, jolla on sairaus, eikä pelkkänä sairautena. Itse en näe itseäni niin. Sairauteni vaikuttaa siihen, miten koen maailman, itseni, kaiken. En tiedä mitä on olla ilman.

Höpinöitä

En oo yhtään suunnitellu etukäteen tätä tekstiä, ajattelin vaan kertoo kuulumisia.

Mun vointi ja mieliala vaihtelee aika paljon päivittäin. Joinakin päivinä käyn ulkona ja tapaan ihmisiä, jotkut päivät joudun viettää sängyn pohjalla. Välillä kaikki tuntuu surulliselta ja toivottomalta, välillä kaikki kiukuttaa, välillä en jaksa olla edes hereillä, välillä mikään ei tunnu miltään. Välillä on myös hyviä päiviä, ja jaksan luottaa siihen, et tästäkin vaiheesta päästään eteenpäin ja kaikesta selvitään. Mua harmittaa, kun tuntuu, että koko kesä meni multa ihan ohi oireilun takia. Edellisessä tekstissä kerroinkin, et kesällä rupesin yhtäkkiä muistamaan kaikkii kamalia traumaattisia asioita, joita oon joutunut kokemaan. Yleensä kesä on ollut mulle paras vuodenaika, koska valo piristää mieltä, ja lämpö helpottaa lihaskramppeja. Tää vuosi on siis ollut poikkeus.

Mulla on tälle syksylle onneks tiedossa kaikkee kivaa. Ens viikonloppuna meen taidemeditaatiokurssille, josta en ihan tarkkaan tiedä, mitä siellä tehdään, mut aihe kiinnostaa. Lokakuussa on Valtterin isoisän 80-vuotisjuhlat, sekä kahdet häät, joista toisissa oon kaasona ja valokuvaajana. Eniten odotan lokakuun loppua, koska silloin mun hyvällä ystävällä on laskettu aika. ♡ Upeeta saada uusi pieni ja rakas ihminen mun elämään! Marraskuussa pääsen Valtterin ja vanhempieni kans mun siskon luo Ranskaan. Oon jo ihmeen hyvin tottunut välimatkaan mun ja siskoni välillä, mut ikävä on silti kova. Ja marraskuun pimeys ja kylmyys on niin masentavaa, että on ihanaa päästä silloin lomailemaan perheen kans. Kulttuuripajallakin on koko syksyn kaikkee ohjelmaa, johon koitan osallistua jaksamiseni mukaan.

Tää viikonloppu on mennyt ihan kivasti. Perjantaina oli kulttuuripajan uusien tilojen tuparit, ja illalla menin ystäväni kans kaupungille ja baariin. Meillä oli hauskaa, vaiks puhuttiin myös vaikeista asioista. Oon ilonen, et voin puhua parhaille kavereilleni kaikesta. Lauantai meni edellisestä illasta toipuessa ja muutenkin levätessä. Tänään käytiin mun vanhempien (ja koiran!) luona syömässä.

Oon nukkunut viime öinä aika huonosti, koska selkä on niin jumissa, et hengittäminen ja hyvän asennon löytäminen on haasteellista. Oon nyt käynyt hierojalla kuukausittain, mikä kyllä auttaa kipuihin paremmin kuin mikään lääke. Valtterikin hieroo mua päivittäin. Meen vaan aina nopeesti uudelleen ihan jumiin. Jos selkä ei satu, niin sitten sattuu jalat, kädet, pää, vatsa tai lantio. Mut kipeenä olemiseen on jo tottunut, vaikkei se kivaa olekaan.

Valtterin kesäloma loppui, mut koulua ei oo ollut joka päivä. Niin ällöltä kuin se kuulostaakin, niin huomaan rakastavani ja arvostavani häntä aina vain enemmän ja enemmän. Oon huomannut, että molemminpuolinen luottamus, arvostus, empatia ja kommunikaatio on suhteessa älyttömän tärkeitä. Meidän suhteessa niiden tärkeys korostuu, koska tarvin arjessani niin paljon tukea, apua, kuuntelua ja ymmärrystä puolisolta. Ja hän kertoo mulle myös avoimesti omista asioistaan, tunteistaan ja ajatuksistaan. Herkkä ja empaattinen on löytänyt toisen herkän ja empaattisen, ei kai tän paremmin vois olla. :)

Nyt aion syödä vielä iltapalaa ja mennä sen jälkeen nukkumaan. Mulla on huomenna klo 12 terapia, jonne meneminen vaatii aina voimia. 

Hyvää yötä!