Kysymysten ja ajatusten kaatopaikka

Miksi olen olemassa? Tätä kysymystä miettii varmasti jokainen jossain vaiheessa. Mikä on elämäni tarkoitus? Miksi olen tänne syntynyt? Mitä maailma saa juuri minulta? Olenko täällä siksi, että perheeni elämä ois liian tavallista ilman mua? Vai siks, että huvitan ystäviäni tyhmillä tarinoillani? Välillä ajattelen elämäni tarkoitukseksi olla se, jota muut voivat katsoa ja lohduttautua sillä, että jollain menee huonommin kuin heillä. Tää ajatus vähän jopa naurattaa mua. Se, että eläisin ihan itteeni varten, tuntuu mahdottomalta. Elän siksi, ettei läheiset joutuis kokemaan tuskaa mun menettämisestä. Kyllä mulla olis halua elää, mutta ei tätä mun elämää. Miksi olen syntynyt, mikä mun tehtävä on? Jos en olisi syntynyt, ei mua kukaan osaisi kaivatakaan. Tuntuu järjettömältä ja turhauttavalta, että olisimme kaikki täällä ilman mitään merkitystä. Kyllä silti muiden elämällä tuntuu merkitystä olevan. Muiden elämässä on sisältöä. Mun elämän sisältö läheisteni lisäksi on mun menneisyys, joka on jäänyt mun pään sisälle jumiin ja tehnyt tuhojaan. Tunnen usein eläväni vain muiden kautta. Katselen miten muut etenevät elämässään. Ikätoverit opiskelevat, käyvät töissä, saavat lapsia, siirtyvät omasta lapsuudestaan aikuisuuteen. Mihin minä jäin? Roikun kiinni menneessä, kurotan välillä terveyteen ja tulevaisuuteen, mutta paiskaudun taas takaisin kuin äärimmilleen venytetty kumilenkki. Palaudun jälleen pieneksi ja voimattomaksi.

Psyykkistä pahoinvointia on vaikea selittää muille ymmärrettävästi. Fyysinen kipu on helpompi selittää, kaikkihan tietävät miltä kipu tuntuu.  Jokainen kokee myös psykosomaattisia oireita, vaikkei sitä kaikkien tuu mietittyä. Ajattele sitä kun säikähdät kunnolla, miltä se kehossa tuntuu? Lihakset jännittyvät, sydän tuntuu tekevän voltin ja kurkustasi saattaa päästä kiljaisu. Keho reagoi näin pelon tunteeseen. Entäs se psyykkinen kipu? Sen tietävät ainakin ne, jotka ovat joskus tavalla tai toisella menettäneet rakkaan ihmisen tai eläimen. Surua, kaipuuta, vihaa. Ehkä myös häpeää ja katumusta. Oma psyykkinen olotilani on suurimman osan ajasta juuri tällainen, kuin jotain kamalaa olis just tapahtunut. Mutta kun ei ole, tänäänkin on aivan tavallinen sunnuntai. Siitä tiedän olevani psyykkisesti huonossa kunnossa.

Ajatukseni tuntuvat painavilta, ja siksi on kevennettävä taakkaa puhumalla ja kirjoittamalla. Tän blogin oon tehnyt just sitä varten. Päiväkirjaa kirjoittaessa haluan, että joku lukee tekstini. En tiedä miksi, ehkä kaipaan ymmärrystä, ehkä tahdon herättää tunteita tai ajatuksia toisessa ihmisessä. En odota vastausta kysymyksiini, sillä toivon löytäväni vastaukset itse. Kaikkeen ei vastausta ole, ei kukaan voi varmaksi sanoa miksi synnyin juuri minuksi, ja miksi olen elänyt tällaisen elämän. En kirjoita saadakseni sääliä tai surkutellakseni sitä miten asiat on. Tiedän että aina vois olla pahemminkin. Mun täytyy vaan kaataa osa ajatuksistani tänne, jotta päähäni mahtuis muutakin.

Lämmin kiitos kun jaksoit lukea! ♥

Valonpilkahduksia

Mun vointi on viimeaikoina ollut tosi huono. Kipuja on paljon ja koko ajan. Lihakset kramppaa niin voimakkaasti, että välillä jopa hengittäminen on vaikeaa. Mutta enpäs valita enempää, sillä aattelin nyt keskittyä positiivisiin asioihin näiden viime kesänä ottamieni kuvien avulla. Läheiset ihmiset (ja myös eläimet) on mun suurin voimavara ja syy pitää itteni hengissä. Saan heiltä niin paljon, ja välillä tulee tilanteita jolloin huomaan, että hekin tarvitsevat mua.

Ihana Ansku Yyterissä.

Ninan kanssa Kallossa, oli meinaa kylmä tuuli!

Nina on tän kiven kunkku!

Mihis sulle tuli kiire? Ihmettelee Patu (oikealla) leikkikaveriaan koirapuistossa.

Lämmittelen ja haaveilen. (Valtterin kuvaama).

Koirapuisto vai Oonan leikkipuisto? (Valtterin kuvaama).

Rakkaan katse.

Näkymä parvekkeelta.

Valtteri ja minä. Hän on mun aurinkoni. Ja Vauhtipossuni.

"Usko ja toivo vain ovat menneet pois. Mutta yksi on jäänyt, arvaatko jo mikä se on?" - Riston kappaleesta Putoan kaivossa (alapuollella).

10 vuotta

Niin kauan oon sairastanut masennusta. Tarkkaan on vaikee sanoo ajankohtaa jolloin se puhkes, mutta muistan jo 11-vuotiaana toivoneeni kuolemaa. Olin vasta ala-asteella ja vihasin kaikkea itsessäni.

Mikä saa pienen lapsen menettämään halun elää? Mun kohdalla syitä on monia, mutta varmasti eniten just tuolloin vaikutti se, että mua kiusattiin koulussa. Tuntuu ettei sana "kiusaaminen" ees riitä kuvaamaan sitä helvettiä mitä mun arkipäivät koulussa oli. Muut oppilaat kohteli mua kuin mulla ei olis mitään arvoa. En tuntenut olevani edes ihminen. Kavereita mulla oli muutama, mutta he eivät uskaltaneet puolustaa mua, koska silloin heitäkin olis saatettu kiusata yhtä paljon kuin mua. En oo heille asiasta katkera, päinvastoin, oon ilonen että mul ees oli kavereita. Kerroin kyllä kiusaamisesta vanhemmilleni, jotka olivat kouluun ahkerasti yhteydessä. Kiusaamiseen puututtiin kuitenkin vasta kun olin ylä-asteella. Kaikesta koulussa ja koulumatkoilla tapahtuneesta en uskaltanut kertoo kellekään moneen vuoteen, koska syyllistin itteeni niist asioista. Näitä oli etenkin seksuaalinen ahdistelu ikäisiltäni pojilta. Tätäkin tapahtui jo ala-asteella, kun kehityin ja kasvoin suht aikasin. Olin paljon poikia pidempi ja häpesin naisellisuuttani.

Oon aina ollut poikkeava, ja tiedostanut asian niin kauan kuin muistan. En tuntenut kuuluvani mihinkään ryhmään, jossa oli muita lapsia. Ihmettelin aina mitä muut lapset mahtaa ajatella, kun juoksivat mieluummin epämukavissa kurahousuissaan räkä poskella pitäen kauheeta meteliä, kuin istuivat jonkun sylissä keksimässä luonteenpiirteitä pehmoleluille tai piirtämässä mielikuvitushahmoja. Ihmettelen vähän vieläkin. Mulla todettiin myös psykologin testeissä olevan (mm. autismiin liittyvää) empaattista yliherkkyyttä, sekä yliherkkä mielikuvitus. Tää erilaisuus on varmaan se syy, miks just mua alunperin ruvettiin kiusaamaan, muuta syytä en keksi.

Samaan aikaan kun tätä kiusaamista tapahtu joka päivä koulussa, ei kotonakaan asiat ollu hyvin. Mun mummu sai aivoverenvuodon ja halvaantu. Mun läheiset menetti lapsensa. Älyttömän vaikeita asioita koko perheelle. En ihmettele et kaikki tapahtunut  meni mun käsittelykyvyn yli.

Haluun tällä tuoda esiin sen, ettei masennus ole pelkästään aikuisten sairaus. Itseasiassa se ei ole myöskään vain ihmisten sairaus. (Tähän on pakko lisätä, etten edes tahdo ajatella moniko eläin Suomessakin kärsii masennuksesta kun ottaa huomioon tuotanto-, turkis- ja koe-eläinten olot.) Masennus ei näy ulospäin välttämättä mitenkään.

Toivon, että lapsille kerrottaisiin jo pienestä lähtien, mitä koulukiusaamisesta voi seurata. Kiusattu saattaa oikeesti sairastua vakavasti, pahimmillaan loppuelämäksi. Uskon, että lapset ymmärtävät, jos heille kunnolla selitetään, että toista ihmistä voi "lyödä " myös ilkeillä sanoilla ja teoilla, ja se sattuu aivan yhtä paljon. Sitäkään ei pitäis unohtaa, että myös kiusaaja tarvitsee apua. Syy kiusaamiseen löytyy usein kiusaajan omista ongelmista. Esimerkkinä voin käyttää erästä muakin kiusannutta poikaa. Hänen isänsä kuoli pojan ollessa pieni, ja muistan, ettei heidän kotitalonsa näyttänyt mitenkään asuinkelpoiselta. Myöhemmin oon kuullut huumeiden olevan keskeinen asia pojan elämässä nuoresta asti. Poika purki pahaa oloaan muihin lapsiin. Mahtoiko hänellä olla ketään luotettavaa aikuista, jolle puhua?

Kiitän taas kaikkii, jotka on jaksanu lukea! Kommentteja otetaan mielellään vastaan :)

Ajelehdin

Minuutit, tunnit ja päivät valuvat eteenpäin. En saa otetta mistään. Tuntuu, kuin olisin menettänyt täysin hallinnan kaikesta. Tunteistani, ajatuksistani, kehostani. En ole hereillä, mutten unessakaan. Menneisyys sekoittuu nykyisyyteen, joka tuntuu raskaan epätodelliselta. Kaikki on tasaisen harmaata. Voimat hupenevat. Niinkuin elämä katoaisi minusta pikkuhiljaa. En tahdo sitä. Mutten voi lakata ajelehtimasta, jossen löydä köyttä, jolla vetää itseni rantaan.

Pienten aivojeni surinaa

Mul on kesken Virpi Hämeen-Anttilan kirja Tapetinvärinen, jonka sain lainaks toimintaterapeutiltani, koska kirja kertoo dissosiaatiohäiriöstä. En pysty lukemaan kirjaa nopeesti, se vaan herättää niin paljon ajatuksii, et on pakko lukee vähän kerrallaan. Siinä on paljon asioita, jotka tuntuu tosi tutuilta. Esimerkiks kuvaus siitä, miten ihminen voi itse mielessään lukita itsensä huoneeseen, josta ei pääse ulos. Samaan aikaan ihminen on itsensä vanki ja vartija. Samaistun tohon niin täysin. Mitä mun aivot oikein tahtoo viestittää kivuilla, paniikkioireilla ja menemällä joskus kokonaan "pois kanavalta"? Miks positiiviset ja mun kuntoutumiselle tärkeet asiat niin helposti estyy voimakkaiden oireiden takii? Miks alitajuisesti lukitsen itseni kotiin, vaikka tahtoisin lähtee sovittuihin tapaamisiin, terapioihin, yms.? Tai usein kaupungilla vähän niinku irtoon todellisuudesta? Edellispäivänä eksyin pienes kaupassa, etsin kananmunii ja löysin ne vasta kun olin kiertänyt kaupan monta kertaa. En vaan nähnyt niitä siin hyllyssä, enkä hahmottanu mihin suuntaan kävelin. Eilen kadotin 10 minuuttia aikaa kun mun piti lähtee kuskaamaan sisko kotiinsa, ja sen jälkeen luulin noin tunnin ajan olevani tilanteessa, jossa olin kuukausia sitten, kun kaikki oli huonommin. Ajelin kaupungilla paikasta toiseen, tietämättä minne mun pitää tai minne edes haluan mennä. En tunnistanut nykyistä kotiani tai ihmisiä, joihin olen tutustunut viime kuukausien aikana. Välillä tätä nykyhetkestä ja todellisuudesta poistumista tapahtuu paikoissa tai tilanteissa, joista mul on ennestään jotain traumoja, ja silloin ymmärrän, et aivot yrittää suojella mua sulkemalla mut pois todellisuudesta. Sitä on vaikee selittää, miltä se tuntuu. Vähän ku näkis valveunta, jossa tietää kaiken olevan unta, tai pää ois täynnä sumua joka estää näkemästä, kuulemasta, tuntemasta, ja kokemasta kunnolla ympäristön ja sen ihmiset ja tapahtumat. Se on pumpulipilvi mun ja pahan maailman välissä. Kirjassa puhutaan asioiden välittömästä kokemisesta ja sen vaikeudesta. Millaista ois kokea kaikki niinkuin pieni lapsi kokee asiat ensikertaa, ilman edellisiin kokemuksiin perustuvia ennakkoajatuksia, odotuksia ja "suodattimia"? Tahtoisin välillä kokee kaiken niin, ottaa kaiken vastaan sellaisena kuin on, ilman turhia pelkoja tai uskomuksia. Tahtoisin niin paljon nauttia siitä ja uskoo siihen kun toinen ihminen sanoo rakastavansa mua, ilman että aivoni huutaa: "Noin sulle on ennenkin sanottu, valehdeltu. Älä usko sitä! KUKAAN ei voi rakastaa sua." Miten voi täysin luottaa kehenkään tai mihinkään, kun pää on täynnä huonoja ja satuttavia muistoja? Voisimpa oikeesti nauttii ihan täysillä tästäkin hetkestä, kun asiat on hyvin, tai ainakin paremmin kuin moneen vuoteen. Oon onnellinen tästä, mitä mulla nyt on, mut menettämisen pelko estää heittäytymästä, ja petetyksi tuleminen luottamasta. Mietin koko ajan, oonko todella ansainnut tän hyvän, mitä mun elämässä on, vaiks järjellä ajateltuna tiedän että kaiken sen paskan jälkeen todellakin olen. Valitettavasti ihminen tottuu negatiivisiinkin asioihin niin hyvin, että on tosi vaikee ottaa vastaan kaikkee positiivista. Monen vuoden koulukiusaaminen ja muu kaltoinkohtelu on jättänyt ikuiset arvet, ja nyt mun on tosi vaikee sopeutua tähän että mua kohdellaan hyvin, arvostetaan ja otetaan huomioon. Ja mulla on nyt oikeesti ihan oma koti, jossa saan olla just tälläne ku oon ja jonka saan laittaa sellaseks ku haluan. Välit perheeseen ja ystäviin on hyvät, ja mulla on iso tukiverkosto. Tämänhetkinen tilanne on melkein kaikkee, mistä oon unelmoinut. Paitsi etten ole terve, mut sitä odottamisen oon lopettanut, koska mun sairaudet ei oo sellasii, jotka hoituis tosta vaan jollain lääkekuurilla tai toimenpiteellä. Mutta sairauksien kanssa voi oppii elämään. Nyt mun pitää lähtee psykoterapiaan, ja meen sinne mielelläni, koska tahdon tietää mitä se eilinen vaeltelu ja "ajassa siirtyminen" oikein oli. Jotenkin on vähän kevyempi olo kun sain kirjotettuu ajatuksiani tänne. En tiedä, näkeekö kukaan muu täs kirjotuksessa päätä taikka häntää, mut kiitos kuitenkin lukemisesta! :)

Eteenpäin

Taas on menny aikaa siitä ku viimeks kirjotin. Oon tän kuukauden ajan arviointijaksolla tukiasunnossa, se siis tarkottaa käytännössä sitä että asun harjoitteluasunnossa, jossa käy joka päivä hoitajat kattoo miten voin. Toivon että saan muuttaa tänne vakituisesti asumaan tän kuun jälkeen. Täällä saa tukea kaikenlaisten arkiasioiden hoitoon. Itse koen tarvitsevani apuu ainakin raha-asioihin ja henkistä tukee kohtausten yllättäessä. Lisäks tääl on huippumukava toimintaterapeutti, jota tapaan säännöllisesti. 

Viihdyn tääl paljon paremmin ku siel palvelukodissa, jossa asuin ennen. Se on mulle ihan liian laitosmainen ja mua ahdisti se ympäristö. Rehellisesti sanottuna se paikka tuntui enemmän vankilalta kuin kodilta. Mut oli sielläki asumisessa jotain positiivista: sain kolme hyvää ystävää. Täältä tunsin ennestään yhden naapureistani, ja meistä on tullut mun tänne tulon jälkeen tosi läheiset.

Kaikenkaikkiaan nyt tuntuu menevän entiseen nähden tosi hyvin. Tunnen enemmän positiivisiakin tunteita ja tiedän olevani läheisilleni rakas. (Kiitos teille, ihanat!) Pystyn ajattelee jopa tulevaisuutta ihan valoisana, ja jaksan uskoo siihen että koko ajan meen eteenpäin, askel kerrallaan. Ja mikä tärkeintä: taidan olla menossa oikeeseen suuntaan.

Runoi

Sillon tällön kirjottelen runoja, ja aattelin jakaa niitä täällä. Osa on kirjotettu vuosia sitten, ja jotkut saattaa olla järkyttäviäkin. Kun vertaan runoi keskenään, huomaan mun persoonallisuuden "jakautumisen", en tiedä huomaako muut sitä. Mut kuitenkin kaikki persoonallisuuden osat on mua, ja musta tuntuu et pikkuhiljaa ne tulee koko ajan tietoisemmaksi toisistaan ja itsestään. Osaan jo jollain tasolla tunnistaa et "jaaha nyt on tämä Oona vauhdissa", ja jopa ne osat joista en tykkää, muistaa välillä että mulla on niitä "parempiakin" osia, mikä auttaa sietämään pahoja oloja. Kun vertaan nykytilannetta vaikka vuoden takaiseen, huomaan miten paljon oon kehittynyt tän asian kanssa. Noni mut nyt niit runoi! :)



Oma itseni
Vihan vanki
Täynnä elämänjanoa
Vanha ja väsynyt
Outolintu
Katkennut lause
Kaikkien kaveri
Laumanjohtaja
Yksinäinen
Poikkeus sääntöön
Isosisko
Eksynyt lapsi
Ihmisraunio
Selviytyjä
Kova ja kylmä
Itkevä aave
Kenkä väärässä jalassa
Tunteiden uhri
Syyllinen suruun
Hellä ja rakastava
Pahan ruumiillistuma
Kaunis sielu
Muodoton möhkäle
Mikä minä olen?

KEVÄT
Olen täynnä pieniä perhosia
Niiden siivet lepattavat rinnassani
Ne lentelevät hiusteni seassa
Kutittelevat poskiani
Olen täynnä pieniä kukkasia
Ne koristavat kehoani
Versoavat kruunuksi päähäni
Saavat minutkin puhkeamaan kukkaan
Sisälläni pulppuaa pieni ilo
Se on kuin lähde
Jonka pinnalla lumpeet kukkivat
Ja ympärillä linnut laulavat
Haluaisin katsoa sinua hymyillen
Lähettää sisälläni laulavat linnut luoksesi
Nähdä miten perhoset leikkivät hiuksissasi
Näyttää sinulle kukat
Jotka olet tietämättäsi minuun kylvänyt

Puiden suojaan
Maan lämpimään syliin
Laskeudun lepäämään
Suljen silmät ja hymyilen
Tässä on hyvä olla
Makaan tässä loppuun saakka
Annan itseni maatua
Enää ei tarvitse nousta
Yrittää väkisin vaikkei jaksa
Mieleni on antanut periksi
Vihdoin kehoni saa tehdä saman
Olen niin helpottunut
Onnellisempi kuin koskaan
Tätä olen toivonut ja odottanut
Voin vain unohtaa kaiken
Minua ei enää ole

Ymmärtävä katse
Takkuinen naama
Vilpitön riemu
Tassujen rapina
Rakas pieni eläin

ASKELEET
Kuljen kaupungilla
Ohitseni menee sinun ripeät askeleesi
Hulmuava häntäsi lakaisee mielestäni kaiken muun
Ja hetken kuvittelen että se todella olet sinä
Tuijotan ettet karkaisi elämästäni
Katseellani yritän pitää sinusta kiinni
Vaikka tiedän
Että askeleesi eivät pysähdy kohdalleni
Ne jatkavat matkaansa
Jättäen jalanjäljet sydämeeni

Makaan tässä jo ties monettako päivää
Jalkani ovat halvaantuneet
Jomottavat puupölkyt
Pahin kipu on lantiossa
Kuin joku työntäisi sisääni
Punaisena hehkuvaa
Piikikästä rautakankea
Se lävistää kohtuni
Polttaa rakkoni
Kaiken mitä naisen alavatsassa onkaan
Repii ne samalla riekaleiksi
Olen valmis mihin vain
Sahaan itseni irti alavartalosta
Jos se toisi lopun tälle tuskalle

Varjot kulkevat lävitseni
Vilunväreet, kyyneleet, kylmänhiki
Kaikki ne tunkeutuvat ruumiiseeni
Korvat täynnä hälinää
Silmissä sumuisia kasvoja

Oot mulle keidas aavikolla
Karhuntalja pakkasella
Kaide rotkon reunalla
Jos olisin enkeli
Katselisin sua pilvistä
Lentäisin sun luo
Antaisin sulle omat siipeni
Kärsisin kaiken sun puolesta

Ne näkee sen kyllä
Ne tietää
Mulla ei oo rahaa
Köyhä tyttöparka
Tukka takussa
Palautan kerätyt pullot
Kierrän hyllyjä
Yritän välttää katseet
Olemukseni huutaa
Mulla ei oo varaa
Ruma tyttöparka
Koko kauppa tuijottaa
Palautan kassalla mandariinit
Kyllähän ne huomaa
Mulla ei oo rahaa

SYDÄN
Sileä metallipinta kiiltää houkuttelevasti
Sakset polttavat kädessäni
Terä valmiina viiltämään
Pistän kärjellä reiän valkoiseen ihooni
Veri pulppuaa ulos
Valuu pitkin rintaani
Liikutan saksia hitaasti
Päättäväisin ottein
Terä leikkaa lihaani
Ja viimein osuu johonkin sykkivään
En malta odottaa enää hetkeäkään
Teen sen
Mitä en aiemmin kuvitellut ikinä tekeväni
Leikkaan sinut pois sydämestäni

Täs näit oli, kiitos kaikille jotka jakso lukee! :)

Lapsi

Lapsi on juuri nukahtamaisillaan. Kömmin sänkyyn hänen viereensä. Hän raottaa silmiään, katsoo mua ja hymyilee.
- Mikä naurattaa, kysyn. Hän rapistelee namipussia peiton alla, hymyilee ihanaa hymyään ja sanoo tyytyväisenä:
- Mul onki namppaa.
Naurahdan, ja juuri kun kurottaudun häntä kohti suukottamaan poskea ja silittämään päätä, hän katoaa.

Palaan takas todellisuuteen. Yleensä täs vaiheessa alkaa itkettää. Lapsi on poissa. Mun lapsi on poissa. Apua. Menetin mun lapsen. Ei ei eii.. en kestä tätä, en kestä, en kestä. Tuska on jotain niin sietämätöntä.

Täs on vaan sellanen "pikku juttu", ettei mulla oo lasta. Eikä oo koskaan ollutkaan. Tää on ensimmäinen kerta kun oikeesti mietin kehtaanko kirjottaa tänne rehellisesti. Mut päätin että kehtaan, vaiks en oo kertonu asiasta muille ku mun psykoterapeutille. Tiedän kyllä, et tää on vaan mun oire. Jokin osa mussa luulee olevansa erään ihmisen äiti. Kyseinen henkilö ei ees oo enää lapsi, mut todellisuudessakin oon menettänyt hänet lopullisesti. Mutta tää äitijuttu, mitä mun mieli koittaa tällä viestittää? Kenties saada jotain muotoa mun henkiselle tuskalle? Huomaan myös miten mun fyysiset kivut koko ajan pahenee tätä kirjoittaessa. Aihe on niin kipeä. Pakko lopettaa tähän.

Hukassa

Joo, makaan sängyssäni. Silti en tiedä missä oon. En oo unessa, mutten hereilläkään, ainakaan tässä hetkessä ja ympäristössä. Kauanko oon maannut tässä? Mitä kello on, mikä päivä? Mikä vuosi? Silmiin sattuu kun yritän kattoo ympärilleni. Niinku tuijottais tosi kirkasta lamppua. Kuulen käytävästä askeleita ja pihasta auton ääntä, mut nekään ei tunnu olevan samassa todellisuudessa kuin minä. Katson tuttui tavaroita niinku näkisin ne ekaa kertaa. Nekin tuntuu liian etäisiltä, jopa tää puhelin jolla kirjoitan parhaillaan. Vai kirjotanko? Mitä teen? Olenko oikeesti ees tässä.. olenko olemassa? En tunne muuta kuin kipua. Kipu kai sen kertookin et oon elossa. Ajatus siitä, et nousisin ja kävelisin ulos, tuntuu mahdottomalta. Ei pelottavalta eikä pahalta, mut mahdottomalta. Koska se, mitä mun ulkopuolella on, ei oo yhteydessä muhun. Maailma tuntuu kuin kattois vaikka telkkarii. Ei siihenkään voi vaan yhtäkkii astua keskelle ohjelmaa. Yritän miettii kuka olen. Oona. Ihminen. Tunnun jopa itse itselleni vieraalta. Yritän miettii omii kasvojani. Vihreet silmät, tummat kulmat.. mieleen tulee vaan valokuvia ja yksittäisii piirteitä musta, ei mitään kokonaisuutta. Kipu viiltää vatsasta lantioon ja jalkoihin, ja palautuu taas otsaan ja silmien ympärille. Tunnen vain sen. Oon hukassa omassa mielessäni, irti todellisuudesta. Enkä tiedä miten päästä pois. Joskus tällänen kestää koko päivän. Toivottavasti ei tänään.

Peter Pan

Hänellä on maailman kaunein hymy. Hänen ilonsa valaisee koko huoneen, se on kuin pienen lapsen helisevää naurua. Lapsen, joka on kokenut sanoinkuvaamattoman raskaita asioita. Ja kun tällainen lapsi viestii kehonkielellään vilpitöntä iloa, se koskettaa jokaisen empatiakykyisen läsnäolijan sisintä. Oli hänen ilonaiheensa kuinka pieni tai älytön tahansa.

Tähän minä hänessä kai rakastuinkin. 

Kun on koko elämänsä tuntenut olevansa erilainen ja poikkeava, ei kai ole mitään niin helpottavaa, kuin löytää toinen itsensä kaltainen. Joku, jolle voi kertoa hulluimmat ja sairaimmatkin ajatukset tietäen, ettei hän tuomitse tai syyllistä. Joku, jolle ei tarvitse edes selittää millaista on tuntea jatkuvaa tuskaa, sillä hän tuntee sitä itsekin. Joku, joka on säilyttänyt sisäisen lapsensa niin täydellisesti, ettei hänen todellista ikäänsä huomaa kuin elämänkokemuksen, ymmärryksen ja tiedon paljoudesta. Minä ja hän, siinä on jotain sellaista, mitä muut eivät mitenkään kykenisi käsittämään.

Hänestä luopuminen.. Tuntuu kuin antaisin suuren  osan itsestäni pois. Sellaisen osan, jota olen varjellut kuin salaista aarretta. Ja sellainen hän onkin, niin rakas että sattuu. Hän on jättänyt minuun voimakkaan jäljen. Jäljen, jota kukaan muu ei olisi kyennyt jättämään.

Vain rakkaimpien ihmisten teot ovat niitä, jotka satuttavat kaikista voimakkaimmin. Ja he jotka rakastavat eniten, kokevat syvintä tuskaa silloin kun omat tekoni ovat tuhoavia.

Täs vähän erilainen kirjoitus. Annoin vaan ajatuksen virrata, ja tuli ehkä hitusen parempi olo kun sain purettuu tunteitani tekstiks. Kiitän kaikkia, jotka lukivat, vaikka en suoraan halua sanoo kenestä teksti kertoo. Sen kyllä tietää ne, joiden tarvii tietää.

Ajatuskuvia II

Kukkuu.

Viime päivinä vointi on ollu aika huono. Paljon paniikki- ja poissaolokohtauksia.. Mitään yhtä syytä en osaa sanoo, mun oireilut on monen asian summa. Liikaa stressiä, huolia, patoutunutta vihaa, traumoja ja pettymyksiä. En jaksa nyt kauheesti kirjottaa, joten keräsin netistä kuvia, jotka kertoo mun fiiliksistä ja ajatuksista.

Tein tän postauksen kännykällä, joten sijoittelu saattaa olla ihan miten sattuu.
Nyt on pakko vaan toimii ahdistuksest huolimatta, toivottavasti siskon näkeminen ja reissu Yyteriin piristää vähän.