Ihanasti sekaisin

Ihanasti sekaisin

Tahaton möläytys, sammakkoja suusta,
teen itsestäni narrin, mutten välitä tuosta.
Olen porukassa potilaiden, joista jokainen on yksin, 
väsyneiden sotilaiden, itselleen tuntemattomien.
Sinussa on jotain, minkä heti tiesin: elämääni tulisit, tunkeutuisit.
Ja minä annan sinun tulla, otan avosylin vastaan.
Olet rikkinäinen ja eksynyt, kuten olen itsekin. 

Yhdessä olemme vahvoja ja ihanasti sekaisin.
Kukaan ei jaksa meitä, ja niin sen pitää ollakin.
Eräänä yönä hiivin luoksesi, se on ankarasti kielletty, 
ja vielä kielletympää on se, mikä tämän jälkeen tapahtuu.
Kaikki sen näkevät ja pian joutuvat myöntämään:
Mikään tai kukaan ei saa minua kahleistasi luopumaan. 

Aika kuluu, leikki julmenee.
Sinä heikkenet, minä suojelen.
Minä uuvun, sinä hallitset.
Tulee kevät ja valo, lakaisen lattiaa, 
lasinsirut, ruuantähteet, lääkepaketit 
auringossa kilpaa kimaltaa. 

Kohta on taas se päivä, kun olet erityisen sekava.
Minä nautin joka hetkestä, kiusaan ja rakastan, 
annan sinun sairautesi itsenikin juovuttaa.
Sinä hymyilet ja huudat, minä tottelen ja itken.
Kun valvot yöt, minä pelkään ja tärisen, 
kun nukut päivät, minä peittelen.
Olet kaunis sellaisella tavalla, kuin hakattu lapsi vain voi olla. 

Herään hiljaisuuteen ja selkeyteen,
Olet kadonnut, olen turvassa.
Hetken sulattelen, totuttelen, 
kunnes kuitenkin sinut löytääkseni käännän kaupungin jokaisen kiven.
En halua apua, en halua turvaa.
Haluan vain palata, mielemme ihanasti sekoittaa, 
juosta valkotakkisia karkuun, yhtyä sinun ilkikuriseen nauruun. 

Sinä löydyt, ja aivan yllättäen, 
ensimmäisen kerran pitkään aikaan 
minäkin löydyn. 

Teet taas sen, minkä osaat parhaiten: otat syliin, lohdutat ja vangitset.
Kun sinä tuhoat elämäämme, koitan tuhota sinut, 
otan itseni, vien sinulta pois.
Olen kaikki mitä sinulla on,
et ansaitse edes sitä vähää.

Sen kevään olin vieras itselleni.
Koin suurimmat kivut, mitä kokea voi,
Ja suurimman onnen, jonka saavuttaa voi ainoastaan 
sairaalloisen ihanasti sekaisin.

Kiukkua ja kaikkea sairaalassa

Oon ollut nyt 4 viikkoa sairaalassa. Näillä näkymin oon tällä osastolla 24.2. asti. Ylihuomenna on hoitokokous, jossa puhutaan jatkosta. Toivon kovasti pääseväni aivojen magneettistimulaatiohoitoon. Sillä hoidetaan mm. vaikeaa masennusta ja neuropaattista kipua. Hoito kestää yleensä kokonaisuudessaan 4 viikkoa, mutta siinä voi käydä kotoa käsin. Yksi hoitokerta kestää yleensä 30-45 minuuttia plus esivalmistelut, ja hoidossa käydään joka arkipäivä sen neljän viikon ajan. Mulle tehtiin jo 2 vuotta sitten lähete siihen, mutta se magneettistimulaatiolaite olikin silloin vasta kokeiluvaiheessa.
   Nyt lääkärit ja omahoitaja on kuitenkin suunnitellut ihan muuta, mun toiveista ja pyynnöistä huolimatta. Yritän saada torstaina jotain selvyyttä asiaan. Ensin mun ei meinattu antaa olla täällä paria viikkoa pitempään, vaikkei mun vointi ole parantunut siitä kun tulin tänne. Stressasin ja panikoin älyttömästi, kun pelkäsin joutuvani kotiutumaan tässä kunnossa. Mulla ei ole voimia huolehtia itsestäni. Suututtaa se, että vaikka tää on ehdottomasti paras osasto jolla oon ollut, joudun silti vieläkin tappelemaan siitä, että mua kuunneltaisiin, ja saisin tarvitsemaani ja itse hyödylliseksi kokemaani hoitoa. Tällä hetkellä musta tuntuu, että hoitavista tahoista ainoastaan mun psykoterapeutti on "mun puolella". Hän on tehnyt mun kanssa tiiviisti töitä nyt 4,5 vuotta, ja ymmärtää, että tiedän itse oman jaksamiseni paremmin kuin kukaan lääkäri voi parin tapaamisen perusteella tietää.
   Kun ihminen on niin huonovointinen, ettei pärjää kotona avohoidon avulla, miten voimien pitäisi riittää taistelemaan sen eteen, ettei jäisi ilman toimivaa hoitoa? Mielestäni oikea vastaus on: ei pitäisi. Ei potilaan pitäisi joutua taistelemaan ja pelkäämään ja menettämään toivoaan sen takia, ettei hoidoista ja lääkityksestä päättävät henkilöt tunnu ymmärtävän ja kuuntelevan potilasta lainkaan. 
   Siihen olen tyytyväinen, että pääsen ensi viikolla vihdoin lannerangan röntgenkuvaukseen ja selän magneettikuvaukseen. Eihän mulla oo ollut kovia lantio- ja selkäkipuja kuin vasta 7,5 vuotta, mutta ainakin nyt vihdoin tässä asiassa mua kuunneltiin ja otettiin vakavasti. Toivottavasti myös ylihuomenna hoitokokouksessa otetaan.