Purkautumista ja surkuhupaisia meemejä

Tällä hetkellä tuntuu tosi rankalta. Sen takia, kun en oikeesti voi koskaan täysin luottaa omaan järkeeni ja aisteihini. Koskaan en voi olla täysin varma siitä, mikä on todellista ja mikä mun mieleni tuotetta. Vaikka onhan mun mielen luomat asiat tavallaan mulle todellisia, muttei niitä voi aina sovittaa ympäröivään maailmaan. Päivällä ajattelin, et voin taas paremmin kuin pitkään aikaan, mut pari tuntia myöhemmin tunsin sekoavani totaalisesti. Kaikkein ikävin oire on se, etten aina tunnista Valtteria Valtteriksi, vaikka kuinka yritän järjellä ajatella asiaa, ja Valtteri yrittää auttaa mua. Kroppa ja mieli huutaa, että ei saa luottaa kehenkään, tai päästää ketään niin lähelle. Se on kamalaa varmasti Valtterillekin. Tänään on just tällainen päivä. Välillä en kyl tiedä itsestänikään, kuka oikein olen. Tai missä olen, ja mitä hetkeä eletään. Syömisestä on kans tullut yhtäkkiä vaikeaa, enkä tiedä miksi. Helposti tulee vaan huono olo, vaikka ruoka ois kuinka hyvää. Yritän ajatella, että tää on vaan huono päivä, eikä tarkoita sitä, että oisin kokonaan ihan hirveessä kunnossa. Toivottavasti huominen on jo parempi. Kirjoittaminen helpotti taas vähän oloa, vaikka edelleen pelottaa ja koko kroppa jomottaa. Ne on ne traumat, jotka muistuttaa olemassaolostaan. 

Ja sit kevennykseks pari aiheeseen sopivaa meemiä! 

Lapsiosalla on asiaa

"Jos sinä et ota vastuuta, jos sinä et pidä minusta huolta, kuka sitten pitää?", pieni ääni kysyy.
  "Miten minun käy, jos luotan sinuun? Voinko luottaa? Luotin aiemmin ja niin siinä kävi, että tulin pienemmäksi ja surullisemmaksi. Jos niin käy taas, jääkö minusta enää mitään jäljelle? Tuleeko minusta näkymätön, vai olenko ollut sitä koko ajan? Näetkö sinä minua? Näetkö sinä minun hätääni? Olen pieni tyttö ja minun on kylmä. Ota minut syliin ja kääri peittoon, keinuta ja tuudita ja sano, ettei minun tarvitse enää pelätä. En halua pelätä, mutta pelkään. Ole kiltti, älä jätä minua tähän. Älä jätä minua yksin. Ole niin kiltti."

  Puhuja on yksi persoonanosistani, pieni pelokas lapsi. Persoonanosani ovat alkaneet puhua minulle yhä enemmän. Ovat ne aina olleet olemassa, mutten ole erottanut niitä toisistaan. Olen ollut niin täysin ne. Niiden ajatukset ovat olleet minun ajatuksiani, enkä ole kuin muutaman viimeisen vuoden edes tiennyt, että minuja on useampi kuin yksi. 
  Tällä hetkellä aktiivisimpia ovat tämä pelkäävä lapsi, elämää ja itseäni vihaava mies, sekä järkevä aikuinen Anna, joka yrittää selvitellä noiden kahden välejä. Pääni sisällä käydään siis riitaa milloin mistäkin.

Erään illan pohdintoja

11. heinäkuuta 2017 klo 23:08

Istun yksin sohvalla viinilasi kourassani. Tuijotan puhelimen etukamerasta itseäni ja surullista elämääni. Tunnen palaavani aina tähän hetkeen. Joskus päivittäin, joskus viikoittain, joskus jopa harvemmin, mutta aina kuitenkin palaan tähän istumaan yksin, miettimään ja suremaan.  
   Kasvoni näyttävät samalta kuin aina tällaisina hetkinä: väsyneiltä, tyhjiltä ja sukupuolettomilta. Ryppyjä ja näppyjä näyttää joka kerta olevan enemmän kuin muistinkaan. Mietin, kuka tuo kummajainen peilissäni - tai puhelimeni kamerassa - oikein on, ja onko se edes ihminen. Samaan aikaan inhoan kuvajaistani, ja olen kuitenkin sen kanssa jollain tasolla sinut. Lähinnä sillä tasolla, että ymmärrän miten merkityksetön asia ulkonäkö loppupeleissä on. Ymmärrän myös näkeväni omissa kasvoissani asioita, joita muut tuskin niissä näkevät. Näen oman elämäni sellaisena kuin sen koen. Surullisena ja yksinäisenäkin, kaikista rakkaistani huolimatta.
   Huomaan, että vaikka jaan elämäni ihanan miehen kanssa, olemme kuitenkin erillisiä ja erilaisia ihmisiä. Hän tuskin kuvailisi tällä hetkellä elämäänsä sanalla surullinen. Hän tuntuu saavan elämältä paljon enemmän - tai ei ehkä saavan, vaan ottavan vastaan enemmän - kuin minä. Meillä on monta yhteistä asiaa, joista yksi ehkä merkittävimmistä on se, että kummallakin on ollut vaikeaa, ja se on jättänyt jälkensä kummankin persoonaan. "Pohjalla" on molemmille hyvin tutuksi tullut olotila, mutta sieltä nousemisenkin olemme kokeneet sekä yhdessä että erikseen.
   Tähän asiaan liittyen meissä on myös huomattava ero, koska Valtteri elää jo mainiosti tässä hetkessä ja tuntuu nauttivan siitä. Minä laahaan menneisyyden taakkaa, varsinaista traumakuplaa mukanani joka sekunti. Yritän ja haluan päästää siitä irti, mutta se on vielä mahdotonta. Jos mieli hetkeksi unohtaa, niin kroppa kyllä muistuttaa turhankin ahkerasti. On yksinäistä olla ainoa olento maan päällä, joka tuntee minun jatkuvat kipuni, pelkoni, suruni, kiukkuni, itseinhoni, muistoni ja voimattomuuteni.
   Samalla on silti niin lohduttavaa, että voin pukea näitä asioita sanoiksi, ja tällä tavoin antaa pienen osan taakastani hetkellisesti toisen kannateltavaksi. Olen onnekseni löytänyt sellaisen ihmisen, ettei minun tarvitse piilottaa heikkouttani ja elämäni rumia yksityiskohtia hänen kanssaan. Taitavammin kuin kukaan muu, hän herättelee minua lempeästi nykyhetkeen, jakaa omia iloja ja surujaan, ja jaksaa aina muistuttaa, että nyt on kuitenkin asiat hyvin, ja olen turvassa. Olemme erilliset, mutta yhdessä. Niin on hyvä.

Aivan kuin minä katsomassa itseäni.
Maalaus: Marilyn Manson