Sekaisin

En muista koska viimeksi olisin tuntenut olevani näin sekaisin. Havahdun joka päivä monta kertaa kesken keskustelun, ilman että tiedän edes mistä puhutaan. Suuni vastaa automaattisesti kaikkeen, mitä toiset sanovat, mutta oikeasti minulla ei ole aavistustakaan puheenaiheesta, tai siitä kuinka kauan olemme jutelleet. Kaikki tavarani ovat hukassa, laitan niitä mihin sattuu, enkä jälkeenpäin muista mitään. Maailma ympärilläni tuntuu pyörivän, vääristyvän, kutistuvan, suurentuvan, pimenevän, kirkastuvan, väreilevän... Todellisuutta on vaikeaa erottaa unista, muistoista ja ajatuksista. Jotenkin onnistun hoitamaan joitain pakollisia asioita, ja jälkeenpäin tuntuu kuin en olisi oikeasti tehnyt niitä. Suuren osan ajasta olen turta ja tunteeton, välillä kaikki väsymys, kipu, suru ja kiukku iskevät päin pläsiä. Joudun koko ajan tarkistamaan missä olen ja kenen kanssa, koska unohdan sen jatkuvasti. En siis ihan oikeasti tiedä mistään mitään!

Sain uuden diagnoosin: traumaperäinen stressihäiriö (eli PTSD). Se on puhjennut mulle pikkuhiljaa viimeisen puolen vuoden aikana, kun olen alkanut muistaa vuosien takaisia traumoja, joista häiriö johtuu. En halua avoimesti kertoa kyseisistä traumoista, koska haluan suojella läheisiäni huolelta ja surulta. Joillekin olen kertonut, ja he ovat täysillä tukenani.

Keskivaikea masennus on pahentunut vaikeaksi. Lääkärin mukaan täyttämäni testin pistemäärä oli hurja. En oikein tiedä, mitä asialle voi tehdä, kun lääkitystä on jo nostettu, ja varmaan kaikki mahdolliset eri lääkkeet kokeiltu. Monessa lääkkeessä haittavaikutukset ovat suuremmat kuin hyöty. Mulla on ollut masennus jo 12 vuotta, en meinaa edes muistaa elämää ilman sitä.

Kirjoittaminenkin on vaikeaa, joten taidan lopettaa tähän. Ylihuomenna on tarkoitus mennä Tampereelle juhlimaan vuoden vaihtumista. Jännittää, mitä siitä tulee, mutta tiedän ettei mulla ole hätää, kun Valtteri on mukana.

Puhuva pää ja syyllisyys

"Et sinä edes ansaitse ystäviä", sanoo ääni pääni sisällä. 
"Älä itseäsi soimaa, et ole valinnut sairastua. Sitä paitsi, eikö jokainen ansaitse ystäviä?" sanoo toinen. 

Taas kävi näin. Olin sopinut kivan menon, jonne oikeasti halusin mennä. Mutta kroppa ei tottele, joka paikkaan sattuu, ja voimani kuluvat loppuun kaikesta ponnistelusta. Tämä on ihan liian yleistä minulle, ollut jo yli seitsemän vuotta. Olen aina surullinen ja pettynyt, kun joudun perumaan menojani lyhyellä varoitusajalla. Koskaan ei voi tietää, milloin tulee huono päivä tai hetki. Kaverit joutuvat joustamaan kanssani älyttömän paljon. 

"Ei sinusta ole mihinkään. Kohta sinulla ei ole enää yhtään ystävää", sanoo taas tuo tuttu ääni. Se on oma ääneni. Yksi niistä. 
"Sinun pitäisi puhua itsellesi lempeämmin. Sinä et ole aiheuttanut tätä, vaan muut ovat tehneet sinulle väärin. Siksi sinuun sattuu. Se ei ole sinun vikasi", pohtii tämä aikuisempi ääni. 
"Miksi olet antanut tämän kaiken tapahtua? Mikset osannut puolustautua? Miksi alistuit rooliisi kiusattuna, hyväksikäytettävänä, helppona saaliina? Nyt olet tässä, kehosi ja mielesi vankina, onneksi olkoon vaan, ja kaverisi joutuvat sinua sietämään", ilkkuva ääni tykittää takaisin.

Pelkään, että muut suuttuvat. En tahtoisi tuottaa muille pettymystä. Kuten terapeuttini on neuvonut, yritän ajatella lasta, pientä Oonaa. Hän on kipeä, väsynyt ja itkuinen. Suuret silmät kimaltavat kyynelistä, jotka putoilevat pulleita poskia pitkin. Yritän ottaa hänet syliin.

"Sinä yritit parhaasi. Ensi kerralla sitten, " yritän sanoa. Mutta se ei onnistu. Pikku-Oona ei kuule lohduttavia sanoja. Aikuisempi minä ei saa lasta syliin. En saa yhteyttä itseeni.

 

Vieraskirjoittaja: Lapseni

Lapseni

Ääriviivani katoavat. Vasemmanpuoleinen käteni turtuu, se näyttää hyökkäävältä. Hapuilee kohti kaulaa, tahtoen kuristaa. Oikeanpuoleinen käteni koittaa torjua aikeet. Se olen minä, yksi ihminen, silloin kahdessa osassa.

    Kutsun tuota osaa itsetuhoiseksi osaksi, joka on jämähtänyt traumamuistoon. Tuo kierosti hymyilevä ja kuolemaa toivova toivoton lapsiosa. Se astuu sisään, kun kokee, että on vaarassa. Usein täysin syyttä. Tuo osa ottaa yliannostuksia, yrittää itsemurhaa, viiltelee, satuttaa muilla keinoin. Ja tuolloin kun osani on päällä ja katson peilistä, tuo osa hymyilee. Minä olen siellä, mutta en kuitenkaan. En tunnista itseäni peilistä. On hänen vuoronsa olla äänessä. Hän syntyi kaikista traumoista, joita olen kokenut. Se on se, joka ei hyväksy tuskaa. Se tahtoo ikuiseen lepoon. Sitä vastaan joudun usein taistelemaan, kun järkiosani, minä itseni, joudun rauhoittelemaan tuota osaa. 
   - Älä pelkää, sinulla ei ole hätää. 

   Rauhoittelen myös yleensä mielessäni pientä tyttöä, joka juoksee itkien ja peloissaan ilman määränpäätä pimeydessä, ja hänellä on turvaton olo. Ajan kanssa olen oppinut ottamaan tuon lapsen syliini, kertomaan, että hänkin on turvassa. Ettei kukaan enää nosta nyrkkiään häntä vasten. Kukaan ei huuda ja heitä tavaroita. Ei tule mustia silmiä tai vertavuotavia huulenriekaleita. Tuo lapsiosa syntyi perheväkivallan vuoksi.

   Pelkää kosketusta. Kyynistyy, turtuu, lamaantuu, halvaantuu, karjuu, sekoittaa menneisyyden. Kokee, että jokainen tahtoo yhä työtää likaisen pippelinsä minun sisääni, vaikka sanoin ei. Tuo lapsiosa esiintyy aina parisuhteessa. Hän ei vastaanottanut lämpöä ja rakkautta, sillä pelko oli taustalla. Hän alkoi vihamaan rakkaitaan, koska koki vihaa siinäkin hetkessä. Ei uskonut, että on miehiä, jotka eivät satuta. Tuo lapsiosa suojelee minua tänäkin päivänä, vaikka en haluasi, sillä olen turvassa. Hän ei tiedä sitä vielä.
  
   Osiani on myös pärjäävä osa. Se joka on itsevarma, täydellinen, pärjäävä, vahva. Näyttää, että kaikki on täydellisesti, kun oikeasti tahtoisi riistää henkensä. Tuo osa suojelee, kun lääkäri kysyy kuulumisia. Tuon osan läsnäollessa, hän vastaa aina pirteästi, että en ole voinut koskaan paremmin. Tuo osa käy visiiteillä silloin, kun ei halua näyttää todellista luontoansa. Se lähtee pois, ja minä palaudun omaksi itsekseni, kun vaara on ohi. Ja se vaara osalleni on se, että saisin apua. Onneksi lääkärini tietää kyseisestä osastani ja osaa huomioida sen.

   Osieni kanssa eläminen on rankkaa. Osieni vaihtelevuus aiheuttaa muistikatkoja. Käyn keskusteluja, joita en muista käyneeni. Teen asioita, joita en tekisi omana itsenäni. Ja nuo kaikki oireet osani läsnäollessa. Leijumisen tunne, epätodellisuus, irrallisuus. Tuntuu, että pää on nilkassa, tunteiden etäisyys, vierailta tuntuvat ajatukset, pakkovaellus ym.
   Olen oppinut rakastamaan osiani. He ovat minussa suojellaakseni minua. Olen alkanut tekemään heidän kanssaan yhteistyötä, enkä häpeä enää heitä. He ovat minussa yhä, mutta toivon, että vielä jokin päivä saan heidät turvaan ja voin sanoa hei- hei, sillä en tarvitse heitä enää. Kukaan ei enää raiskaa minua, pahoinpitele, koulukiusaa.

   Sairastan dissosiaativista persoonallisuushäiriötä. Usein kun huomaan dissosiatiivisen oireilun alkavan, - johon siis osani liittyy, - koitan maadoittaa itseäni tähän hetkeen. Hyvä keino on lapsiosalle puhuminen ääneen. 
   - Menneisyys on menneisyyttä, olet turvassa, ei hätää. 
Kuljetan sormiani pitkin kehoni ääriviivoja, ja koitan hahmottaa kehoni osat. Painan kämmenpohjani seinää vasten, seison yhdellä jalalla, menen kylmään suihkuun ja upotan kasvoni veteen, puristan jääpalaa, vien lapsiosan kehittämääni turvapaikkaan, joka on metsä. Soitan ystävälleni, joka voi parhaansa mukaan yrittää maadoittaa minua. Kriisipuhelimeen tai hätänumeroon. Koitan saada sykkeeni korkeaksi esim. tekemällä haarahyppyjä. 
   Olen koittanut myös viiltelyä, itseni lyömistä, ihoni polttamista, lääkkeillä turruttamista, mutta se ei auta. Se ei ole oikea keino. Lapsiosat saadaan rauhoitettua muilla keinoin, ja minä tiedän sen. 

   Tahdonkin kertoa siitä, miten lapsiosani alkoi juoksemaan jälleen mielessäni itkien, käsiään huitoen, jalat murtuneen näköisinä. 
   Keskityin hengitykseeni. Puhuin tuolle noin yhdeksän vuotiaalle lapsiosalleni rauhalliseen sävyyn. 
   - Tiedätkö mitä pieni? Vaikka olet kokenut kovia, ei sinun tarvitse pelätä. 
Kuvittelin mielessäni polun, jolla tyttö juoksee. Edessä vihreä metsä. Sanoin tuolle tytölle,
   - Näetkö tuon vihreän metsän? Se on piilopaikkasi. Silloin voit hengittää, eikä kukaan tee sinulle mitään pahaa. 
Hänen juoksunsa hidastui. Hän astui rajan yli toiselle puolelle, rakentamaani piilopaikkaan. Hoin "ei hätää, ei hätää, ei hätää" ääneen ja halasin itseäni. Hän pääsi eräälle kivelle metsässä, rauhoittui ja hymyili. Kehoni valtasi lämpö, hän oli turvassa. 

- K

Kuvat: weheartit.com