Lapsi on juuri nukahtamaisillaan. Kömmin sänkyyn hänen viereensä. Hän raottaa silmiään, katsoo mua ja hymyilee.
- Mikä naurattaa, kysyn. Hän rapistelee namipussia peiton alla, hymyilee ihanaa hymyään ja sanoo tyytyväisenä:
- Mul onki namppaa.
Naurahdan, ja juuri kun kurottaudun häntä kohti suukottamaan poskea ja silittämään päätä, hän katoaa.
Palaan takas todellisuuteen. Yleensä täs vaiheessa alkaa itkettää. Lapsi on poissa. Mun lapsi on poissa. Apua. Menetin mun lapsen. Ei ei eii.. en kestä tätä, en kestä, en kestä. Tuska on jotain niin sietämätöntä.
Täs on vaan sellanen "pikku juttu", ettei mulla oo lasta. Eikä oo koskaan ollutkaan. Tää on ensimmäinen kerta kun oikeesti mietin kehtaanko kirjottaa tänne rehellisesti. Mut päätin että kehtaan, vaiks en oo kertonu asiasta muille ku mun psykoterapeutille. Tiedän kyllä, et tää on vaan mun oire. Jokin osa mussa luulee olevansa erään ihmisen äiti. Kyseinen henkilö ei ees oo enää lapsi, mut todellisuudessakin oon menettänyt hänet lopullisesti. Mutta tää äitijuttu, mitä mun mieli koittaa tällä viestittää? Kenties saada jotain muotoa mun henkiselle tuskalle? Huomaan myös miten mun fyysiset kivut koko ajan pahenee tätä kirjoittaessa. Aihe on niin kipeä. Pakko lopettaa tähän.
Joo, makaan sängyssäni. Silti en tiedä missä oon. En oo unessa, mutten hereilläkään, ainakaan tässä hetkessä ja ympäristössä. Kauanko oon maannut tässä? Mitä kello on, mikä päivä? Mikä vuosi? Silmiin sattuu kun yritän kattoo ympärilleni. Niinku tuijottais tosi kirkasta lamppua. Kuulen käytävästä askeleita ja pihasta auton ääntä, mut nekään ei tunnu olevan samassa todellisuudessa kuin minä. Katson tuttui tavaroita niinku näkisin ne ekaa kertaa. Nekin tuntuu liian etäisiltä, jopa tää puhelin jolla kirjoitan parhaillaan. Vai kirjotanko? Mitä teen? Olenko oikeesti ees tässä.. olenko olemassa? En tunne muuta kuin kipua. Kipu kai sen kertookin et oon elossa. Ajatus siitä, et nousisin ja kävelisin ulos, tuntuu mahdottomalta. Ei pelottavalta eikä pahalta, mut mahdottomalta. Koska se, mitä mun ulkopuolella on, ei oo yhteydessä muhun. Maailma tuntuu kuin kattois vaikka telkkarii. Ei siihenkään voi vaan yhtäkkii astua keskelle ohjelmaa. Yritän miettii kuka olen. Oona. Ihminen. Tunnun jopa itse itselleni vieraalta. Yritän miettii omii kasvojani. Vihreet silmät, tummat kulmat.. mieleen tulee vaan valokuvia ja yksittäisii piirteitä musta, ei mitään kokonaisuutta. Kipu viiltää vatsasta lantioon ja jalkoihin, ja palautuu taas otsaan ja silmien ympärille. Tunnen vain sen. Oon hukassa omassa mielessäni, irti todellisuudesta. Enkä tiedä miten päästä pois. Joskus tällänen kestää koko päivän. Toivottavasti ei tänään.
Hänellä on maailman kaunein hymy. Hänen ilonsa valaisee koko huoneen, se on kuin pienen lapsen helisevää naurua. Lapsen, joka on kokenut sanoinkuvaamattoman raskaita asioita. Ja kun tällainen lapsi viestii kehonkielellään vilpitöntä iloa, se koskettaa jokaisen empatiakykyisen läsnäolijan sisintä. Oli hänen ilonaiheensa kuinka pieni tai älytön tahansa.
Tähän minä hänessä kai rakastuinkin.
Kun on koko elämänsä tuntenut olevansa erilainen ja poikkeava, ei kai ole mitään niin helpottavaa, kuin löytää toinen itsensä kaltainen. Joku, jolle voi kertoa hulluimmat ja sairaimmatkin ajatukset tietäen, ettei hän tuomitse tai syyllistä. Joku, jolle ei tarvitse edes selittää millaista on tuntea jatkuvaa tuskaa, sillä hän tuntee sitä itsekin. Joku, joka on säilyttänyt sisäisen lapsensa niin täydellisesti, ettei hänen todellista ikäänsä huomaa kuin elämänkokemuksen, ymmärryksen ja tiedon paljoudesta. Minä ja hän, siinä on jotain sellaista, mitä muut eivät mitenkään kykenisi käsittämään.
Hänestä luopuminen.. Tuntuu kuin antaisin suuren osan itsestäni pois. Sellaisen osan, jota olen varjellut kuin salaista aarretta. Ja sellainen hän onkin, niin rakas että sattuu. Hän on jättänyt minuun voimakkaan jäljen. Jäljen, jota kukaan muu ei olisi kyennyt jättämään.
Vain rakkaimpien ihmisten teot ovat niitä, jotka satuttavat kaikista voimakkaimmin. Ja he jotka rakastavat eniten, kokevat syvintä tuskaa silloin kun omat tekoni ovat tuhoavia.
Täs vähän erilainen kirjoitus. Annoin vaan ajatuksen virrata, ja tuli ehkä hitusen parempi olo kun sain purettuu tunteitani tekstiks. Kiitän kaikkia, jotka lukivat, vaikka en suoraan halua sanoo kenestä teksti kertoo. Sen kyllä tietää ne, joiden tarvii tietää.
Kukkuu.
Viime päivinä vointi on ollu aika huono. Paljon paniikki- ja poissaolokohtauksia.. Mitään yhtä syytä en osaa sanoo, mun oireilut on monen asian summa. Liikaa stressiä, huolia, patoutunutta vihaa, traumoja ja pettymyksiä. En jaksa nyt kauheesti kirjottaa, joten keräsin netistä kuvia, jotka kertoo mun fiiliksistä ja ajatuksista.
Tein tän postauksen kännykällä, joten sijoittelu saattaa olla ihan miten sattuu.
Nyt on pakko vaan toimii ahdistuksest huolimatta, toivottavasti siskon näkeminen ja reissu Yyteriin piristää vähän.
