2.8.
En ole vieläkään tajunnut Pontuksen kuolemaa. Enkä hyväksynyt. Vaikka tämä oli odotettavissa, ei kai kuolemaan voi koskaan olla täysin valmistautunut. Syyrianhamsterin elinikä on yleensä 2 - 2,5 vuotta. Pontus eli 2 vuotta, 6 kuukautta ja 20 päivää. Olen iloinen, että hän eli täysillä loppuun asti. En vaan pysty ajattelemaan omaa loppuelämääni, joka voi kestää parhaassa - tai pahimmassa, miten sen nyt ajatteleekin - tapauksessa vielä 60 vuotta. Ja tämä aika pitäisi sitten elää ilman Pontusta. Ei tosin täysin ilman, koska hänen muotokuvansa koristaa tatuointina oikeaa olkavarttani. Tiedän, että kaikki ihmiset eivät ymmärrä ihmisen ja eläimen välistä rakkautta, mutta uskallan silti kertoa, että ainakin toistaiseksi Pontuksen menettäminen tuntuu aivan samanlaiselta, kuin läheisen ihmisen menettäminen on tuntunut. Joskus ihmisistäkin tietää, ettei aikaa ole paljoa jäljellä, ja toivoo vaan kaiken tapahtuvan mahdollisimman kivuttomasti. Sitten kun läheinen ja hänestä huolehtiminen on poissa, tilalle jää selvitettäväksi sekava vyyhti omia tunteita ja ajatuksia.
En ole vieläkään tajunnut Pontuksen kuolemaa. Enkä hyväksynyt. Vaikka tämä oli odotettavissa, ei kai kuolemaan voi koskaan olla täysin valmistautunut. Syyrianhamsterin elinikä on yleensä 2 - 2,5 vuotta. Pontus eli 2 vuotta, 6 kuukautta ja 20 päivää. Olen iloinen, että hän eli täysillä loppuun asti. En vaan pysty ajattelemaan omaa loppuelämääni, joka voi kestää parhaassa - tai pahimmassa, miten sen nyt ajatteleekin - tapauksessa vielä 60 vuotta. Ja tämä aika pitäisi sitten elää ilman Pontusta. Ei tosin täysin ilman, koska hänen muotokuvansa koristaa tatuointina oikeaa olkavarttani. Tiedän, että kaikki ihmiset eivät ymmärrä ihmisen ja eläimen välistä rakkautta, mutta uskallan silti kertoa, että ainakin toistaiseksi Pontuksen menettäminen tuntuu aivan samanlaiselta, kuin läheisen ihmisen menettäminen on tuntunut. Joskus ihmisistäkin tietää, ettei aikaa ole paljoa jäljellä, ja toivoo vaan kaiken tapahtuvan mahdollisimman kivuttomasti. Sitten kun läheinen ja hänestä huolehtiminen on poissa, tilalle jää selvitettäväksi sekava vyyhti omia tunteita ja ajatuksia.
16.8.
Suru on sitä, kun kaikki voimat menevät tähän hetkeen, sen tajuamiseen ja sietämiseen. Suru on sitä, kun rintakehäni sisällä vihloo nähdessäni joka puolella sinusta muistuttavia asioita. Suru on sitä, kun pidän itseni mahdollisimman kiireisenä, etten ehtisi tuntea ja ajatella. Suru on sitä, kun itkettää aamusta iltaan ja illasta aamuun, tai kun ei enää kykene itkemään. Suru on sitä, kun syli ja koti tuntuvat autioilta. Suru on sitä, kun miettii päivästä toiseen, eikö elämää ja kuolemaa todella voi mitenkään huijata. Suru on sitä, kun muut ympärillä jatkavat elämäänsä, ja pelkään jääväni yksin jumiin tähän menetykseen. Suru on sitä, kun ei voi kuvitella, että koskaan tulisi rakastamaan ketään samalla tavalla ja yhtä paljon. Suru on sitä, kun on vihainen aivan kaikelle kaikesta. Suru on sitä, ettei haluakaan koskaan päästää irti tai lopettaa suremista. Suru on sitä, kun tajuaa, että vielä hetki sitten minulla todella oli aivan kaikki ja enemmänkin. Suru on sitä, kun jotain puuttuu, ja tulee puuttumaan aina tästä eteenpäin. Suru on sitä, kun uskalsin rakastaa täysillä ja ehdoitta, vaikka tiesin sen vielä jonain päivänä tuntuvan kipuna ja kaipauksena. Suru on musertavaa, kaihertavaa, pysäyttävää ja pakollista. Suru on henkilökohtaista, vaikka sen voikin jakaa toisen kanssa. Ei ole yhtä oikeaa tai väärää tapaa surra. Surulta ei voi välttyä kukaan, joka on koskaan tuntenut rakkautta ja iloa.
Suru on sitä, kun kaikki voimat menevät tähän hetkeen, sen tajuamiseen ja sietämiseen. Suru on sitä, kun rintakehäni sisällä vihloo nähdessäni joka puolella sinusta muistuttavia asioita. Suru on sitä, kun pidän itseni mahdollisimman kiireisenä, etten ehtisi tuntea ja ajatella. Suru on sitä, kun itkettää aamusta iltaan ja illasta aamuun, tai kun ei enää kykene itkemään. Suru on sitä, kun syli ja koti tuntuvat autioilta. Suru on sitä, kun miettii päivästä toiseen, eikö elämää ja kuolemaa todella voi mitenkään huijata. Suru on sitä, kun muut ympärillä jatkavat elämäänsä, ja pelkään jääväni yksin jumiin tähän menetykseen. Suru on sitä, kun ei voi kuvitella, että koskaan tulisi rakastamaan ketään samalla tavalla ja yhtä paljon. Suru on sitä, kun on vihainen aivan kaikelle kaikesta. Suru on sitä, ettei haluakaan koskaan päästää irti tai lopettaa suremista. Suru on sitä, kun tajuaa, että vielä hetki sitten minulla todella oli aivan kaikki ja enemmänkin. Suru on sitä, kun jotain puuttuu, ja tulee puuttumaan aina tästä eteenpäin. Suru on sitä, kun uskalsin rakastaa täysillä ja ehdoitta, vaikka tiesin sen vielä jonain päivänä tuntuvan kipuna ja kaipauksena. Suru on musertavaa, kaihertavaa, pysäyttävää ja pakollista. Suru on henkilökohtaista, vaikka sen voikin jakaa toisen kanssa. Ei ole yhtä oikeaa tai väärää tapaa surra. Surulta ei voi välttyä kukaan, joka on koskaan tuntenut rakkautta ja iloa.
26.8.
Olen ollut ihan älyttömän väsynyt ja kipeä. Pontuksen häkki kököttää vieläkin työhuoneen nurkassa siivoamattomana. En ole pystynyt vielä tekemään sille mitään, ajatus tuntuu liian pahalta. Onneks ei oo mitään kiirettä. Me ollaan suunniteltu uuden lemmikin hankkimista, ja sekin on herättänyt kaikenlaisia tunteita. Jollain tavalla tuntuu, että petän Pontuksen, jos sen tilalle tulee joku toinen. Toisaalta uusi lemmikki voisi tuoda lohtua ja muistuttaa, ettei yhden rakkaan menetys tarkoita sitä, ettei uusia ystäviä voisi tulla. Olisi myös kivaa saada kotiin seuraa nyt, kun Valtterin kesäloma loppui.
