Sekaisin

En muista koska viimeksi olisin tuntenut olevani näin sekaisin. Havahdun joka päivä monta kertaa kesken keskustelun, ilman että tiedän edes mistä puhutaan. Suuni vastaa automaattisesti kaikkeen, mitä toiset sanovat, mutta oikeasti minulla ei ole aavistustakaan puheenaiheesta, tai siitä kuinka kauan olemme jutelleet. Kaikki tavarani ovat hukassa, laitan niitä mihin sattuu, enkä jälkeenpäin muista mitään. Maailma ympärilläni tuntuu pyörivän, vääristyvän, kutistuvan, suurentuvan, pimenevän, kirkastuvan, väreilevän... Todellisuutta on vaikeaa erottaa unista, muistoista ja ajatuksista. Jotenkin onnistun hoitamaan joitain pakollisia asioita, ja jälkeenpäin tuntuu kuin en olisi oikeasti tehnyt niitä. Suuren osan ajasta olen turta ja tunteeton, välillä kaikki väsymys, kipu, suru ja kiukku iskevät päin pläsiä. Joudun koko ajan tarkistamaan missä olen ja kenen kanssa, koska unohdan sen jatkuvasti. En siis ihan oikeasti tiedä mistään mitään!

Sain uuden diagnoosin: traumaperäinen stressihäiriö (eli PTSD). Se on puhjennut mulle pikkuhiljaa viimeisen puolen vuoden aikana, kun olen alkanut muistaa vuosien takaisia traumoja, joista häiriö johtuu. En halua avoimesti kertoa kyseisistä traumoista, koska haluan suojella läheisiäni huolelta ja surulta. Joillekin olen kertonut, ja he ovat täysillä tukenani.

Keskivaikea masennus on pahentunut vaikeaksi. Lääkärin mukaan täyttämäni testin pistemäärä oli hurja. En oikein tiedä, mitä asialle voi tehdä, kun lääkitystä on jo nostettu, ja varmaan kaikki mahdolliset eri lääkkeet kokeiltu. Monessa lääkkeessä haittavaikutukset ovat suuremmat kuin hyöty. Mulla on ollut masennus jo 12 vuotta, en meinaa edes muistaa elämää ilman sitä.

Kirjoittaminenkin on vaikeaa, joten taidan lopettaa tähän. Ylihuomenna on tarkoitus mennä Tampereelle juhlimaan vuoden vaihtumista. Jännittää, mitä siitä tulee, mutta tiedän ettei mulla ole hätää, kun Valtteri on mukana.

Puhuva pää ja syyllisyys

"Et sinä edes ansaitse ystäviä", sanoo ääni pääni sisällä. 
"Älä itseäsi soimaa, et ole valinnut sairastua. Sitä paitsi, eikö jokainen ansaitse ystäviä?" sanoo toinen. 

Taas kävi näin. Olin sopinut kivan menon, jonne oikeasti halusin mennä. Mutta kroppa ei tottele, joka paikkaan sattuu, ja voimani kuluvat loppuun kaikesta ponnistelusta. Tämä on ihan liian yleistä minulle, ollut jo yli seitsemän vuotta. Olen aina surullinen ja pettynyt, kun joudun perumaan menojani lyhyellä varoitusajalla. Koskaan ei voi tietää, milloin tulee huono päivä tai hetki. Kaverit joutuvat joustamaan kanssani älyttömän paljon. 

"Ei sinusta ole mihinkään. Kohta sinulla ei ole enää yhtään ystävää", sanoo taas tuo tuttu ääni. Se on oma ääneni. Yksi niistä. 
"Sinun pitäisi puhua itsellesi lempeämmin. Sinä et ole aiheuttanut tätä, vaan muut ovat tehneet sinulle väärin. Siksi sinuun sattuu. Se ei ole sinun vikasi", pohtii tämä aikuisempi ääni. 
"Miksi olet antanut tämän kaiken tapahtua? Mikset osannut puolustautua? Miksi alistuit rooliisi kiusattuna, hyväksikäytettävänä, helppona saaliina? Nyt olet tässä, kehosi ja mielesi vankina, onneksi olkoon vaan, ja kaverisi joutuvat sinua sietämään", ilkkuva ääni tykittää takaisin.

Pelkään, että muut suuttuvat. En tahtoisi tuottaa muille pettymystä. Kuten terapeuttini on neuvonut, yritän ajatella lasta, pientä Oonaa. Hän on kipeä, väsynyt ja itkuinen. Suuret silmät kimaltavat kyynelistä, jotka putoilevat pulleita poskia pitkin. Yritän ottaa hänet syliin.

"Sinä yritit parhaasi. Ensi kerralla sitten, " yritän sanoa. Mutta se ei onnistu. Pikku-Oona ei kuule lohduttavia sanoja. Aikuisempi minä ei saa lasta syliin. En saa yhteyttä itseeni.

 

Vieraskirjoittaja: Lapseni

Lapseni

Ääriviivani katoavat. Vasemmanpuoleinen käteni turtuu, se näyttää hyökkäävältä. Hapuilee kohti kaulaa, tahtoen kuristaa. Oikeanpuoleinen käteni koittaa torjua aikeet. Se olen minä, yksi ihminen, silloin kahdessa osassa.

    Kutsun tuota osaa itsetuhoiseksi osaksi, joka on jämähtänyt traumamuistoon. Tuo kierosti hymyilevä ja kuolemaa toivova toivoton lapsiosa. Se astuu sisään, kun kokee, että on vaarassa. Usein täysin syyttä. Tuo osa ottaa yliannostuksia, yrittää itsemurhaa, viiltelee, satuttaa muilla keinoin. Ja tuolloin kun osani on päällä ja katson peilistä, tuo osa hymyilee. Minä olen siellä, mutta en kuitenkaan. En tunnista itseäni peilistä. On hänen vuoronsa olla äänessä. Hän syntyi kaikista traumoista, joita olen kokenut. Se on se, joka ei hyväksy tuskaa. Se tahtoo ikuiseen lepoon. Sitä vastaan joudun usein taistelemaan, kun järkiosani, minä itseni, joudun rauhoittelemaan tuota osaa. 
   - Älä pelkää, sinulla ei ole hätää. 

   Rauhoittelen myös yleensä mielessäni pientä tyttöä, joka juoksee itkien ja peloissaan ilman määränpäätä pimeydessä, ja hänellä on turvaton olo. Ajan kanssa olen oppinut ottamaan tuon lapsen syliini, kertomaan, että hänkin on turvassa. Ettei kukaan enää nosta nyrkkiään häntä vasten. Kukaan ei huuda ja heitä tavaroita. Ei tule mustia silmiä tai vertavuotavia huulenriekaleita. Tuo lapsiosa syntyi perheväkivallan vuoksi.

   Pelkää kosketusta. Kyynistyy, turtuu, lamaantuu, halvaantuu, karjuu, sekoittaa menneisyyden. Kokee, että jokainen tahtoo yhä työtää likaisen pippelinsä minun sisääni, vaikka sanoin ei. Tuo lapsiosa esiintyy aina parisuhteessa. Hän ei vastaanottanut lämpöä ja rakkautta, sillä pelko oli taustalla. Hän alkoi vihamaan rakkaitaan, koska koki vihaa siinäkin hetkessä. Ei uskonut, että on miehiä, jotka eivät satuta. Tuo lapsiosa suojelee minua tänäkin päivänä, vaikka en haluasi, sillä olen turvassa. Hän ei tiedä sitä vielä.
  
   Osiani on myös pärjäävä osa. Se joka on itsevarma, täydellinen, pärjäävä, vahva. Näyttää, että kaikki on täydellisesti, kun oikeasti tahtoisi riistää henkensä. Tuo osa suojelee, kun lääkäri kysyy kuulumisia. Tuon osan läsnäollessa, hän vastaa aina pirteästi, että en ole voinut koskaan paremmin. Tuo osa käy visiiteillä silloin, kun ei halua näyttää todellista luontoansa. Se lähtee pois, ja minä palaudun omaksi itsekseni, kun vaara on ohi. Ja se vaara osalleni on se, että saisin apua. Onneksi lääkärini tietää kyseisestä osastani ja osaa huomioida sen.

   Osieni kanssa eläminen on rankkaa. Osieni vaihtelevuus aiheuttaa muistikatkoja. Käyn keskusteluja, joita en muista käyneeni. Teen asioita, joita en tekisi omana itsenäni. Ja nuo kaikki oireet osani läsnäollessa. Leijumisen tunne, epätodellisuus, irrallisuus. Tuntuu, että pää on nilkassa, tunteiden etäisyys, vierailta tuntuvat ajatukset, pakkovaellus ym.
   Olen oppinut rakastamaan osiani. He ovat minussa suojellaakseni minua. Olen alkanut tekemään heidän kanssaan yhteistyötä, enkä häpeä enää heitä. He ovat minussa yhä, mutta toivon, että vielä jokin päivä saan heidät turvaan ja voin sanoa hei- hei, sillä en tarvitse heitä enää. Kukaan ei enää raiskaa minua, pahoinpitele, koulukiusaa.

   Sairastan dissosiaativista persoonallisuushäiriötä. Usein kun huomaan dissosiatiivisen oireilun alkavan, - johon siis osani liittyy, - koitan maadoittaa itseäni tähän hetkeen. Hyvä keino on lapsiosalle puhuminen ääneen. 
   - Menneisyys on menneisyyttä, olet turvassa, ei hätää. 
Kuljetan sormiani pitkin kehoni ääriviivoja, ja koitan hahmottaa kehoni osat. Painan kämmenpohjani seinää vasten, seison yhdellä jalalla, menen kylmään suihkuun ja upotan kasvoni veteen, puristan jääpalaa, vien lapsiosan kehittämääni turvapaikkaan, joka on metsä. Soitan ystävälleni, joka voi parhaansa mukaan yrittää maadoittaa minua. Kriisipuhelimeen tai hätänumeroon. Koitan saada sykkeeni korkeaksi esim. tekemällä haarahyppyjä. 
   Olen koittanut myös viiltelyä, itseni lyömistä, ihoni polttamista, lääkkeillä turruttamista, mutta se ei auta. Se ei ole oikea keino. Lapsiosat saadaan rauhoitettua muilla keinoin, ja minä tiedän sen. 

   Tahdonkin kertoa siitä, miten lapsiosani alkoi juoksemaan jälleen mielessäni itkien, käsiään huitoen, jalat murtuneen näköisinä. 
   Keskityin hengitykseeni. Puhuin tuolle noin yhdeksän vuotiaalle lapsiosalleni rauhalliseen sävyyn. 
   - Tiedätkö mitä pieni? Vaikka olet kokenut kovia, ei sinun tarvitse pelätä. 
Kuvittelin mielessäni polun, jolla tyttö juoksee. Edessä vihreä metsä. Sanoin tuolle tytölle,
   - Näetkö tuon vihreän metsän? Se on piilopaikkasi. Silloin voit hengittää, eikä kukaan tee sinulle mitään pahaa. 
Hänen juoksunsa hidastui. Hän astui rajan yli toiselle puolelle, rakentamaani piilopaikkaan. Hoin "ei hätää, ei hätää, ei hätää" ääneen ja halasin itseäni. Hän pääsi eräälle kivelle metsässä, rauhoittui ja hymyili. Kehoni valtasi lämpö, hän oli turvassa. 

- K

Kuvat: weheartit.com

 

Vieraskirjoittaja: En ole tässä, en ole missään

Viime viikolla vietettiin kansainvälistä mielenterveysviikkoa. Sen kunniaksi uskaltauduin toteuttamaan jo jonkin aikaa muhineen ideani, ja aloin etsiä vieraskirjoittajia blogiini. Ihmisiä, joiden elämää varjostavat joko omat tai läheisen mielenterveysongelmat, ja jotka tahtoisivat kertoa tarinansa avoimesti, omin sanoin. Laitoin ilmoitukseen muutaman esimerkkikysymyksen, johon kirjoittaja voi halutessaan vastata. Yllätyin positiivisesti, kun sain paljon yhteydenottoja! Nyt odottelen kirjoituksia saapuvaksi, ja julkaisen niitä täällä sitä mukaa, kun vieraskirjoittajat ja minä itse jaksamme ja ehdimme. 

Tässä ensimmäinen valmistunut teksti, jossa kirjoittaja kertoo koskettavasti - ja ainakin itselleni helposti samaistuttavasti - elämästään dissosiaatiohäiriön kanssa.

Dissosiaatiohäiriö

Miten oma tai läheisen sairaus vaikuttaa elämääsi?
   Sairauteni vaikuttaa hyvin tiiviisti elämäni joka osa-alueeseen, se on todella kokonaisvaltainen tunnetila, joka vaihtelee hyvästä hetkestä huonompaan ja toisinaan täydelliseen turtuneisuuteen. Minulla on tosi paljon oireita, jotka haittaavat jokapäiväistä elämääni enemmän tai vähemmän. Joinakin päivinä olen niin väsynyt, niin muissa maailmoissa, etten jaksaisi tehdä mitään. Kaikki asiat vaativat suunnatonta ponnistelua, joudun pakottamaan itseni tekemään tietyt päivärutiinit. Silloin ihmisten kanssa toimiminen on todella kuluttavaa, he imevät minusta energian ja kotiin päästyäni olen ihan loppu. Olen myös toisinaan eri persoona koulussa ja eri vapaa-ajalla. Koulussa olen elävä, kävelevä kone. Hymyilen väärässä paikassa, unohdan nauraa, kun joku kertoo vitsin ja kaikki muut nauravat. Pääni sisällä on liikaa ajatuksia, sitten liian hiljaista. 
   Joinakin päivinä kasvoillani on tunteettomuuden maski, ulospäin minusta tuntuu, että kasvoni näyttävät ilmeettömiltä ja tyhjiltä. Aivan yhtä tyhjiltä, kuin miltä sisälläni tuntuu. Yritän epätoivoisesti asetella kasvoilleni luontevaa ilmettä. Automaatiotoimintani käynnistyy huomaamattani, ajan autoa, laitan ruokaa, keskustelen ihmisten kanssa, olen hauska, olen hassu oma itseni.
   Silti se en ole minä. Se on hän, se suuri tuntematon, joka on vallannut ruumiini. Vai olenko minä jättänyt ruumiini? Olen keskellä keskustelua, äänista on vaikea saada selvää, silmilläni katsottuna huone näyttää utuiselta, epätodelliselta. Minä en ole siinä, tai se ei ole ympärilläni. Keskustellaan. Sitten yhtäkkiä hämmennyn kuuntelemaan, kenen ääni tuo on, joka puhuu huulillani? Kuka liikuttaa huulia? Mistä nuo sanat tulevat? En edes tiedä keskustelun aihetta. Katselen käsiäni kahvikupin ympärillä yhä hämmennyksen vallassa, kenen ne ovat? 
   Kaupassa käydessäni hämmennyn kassalla, miten olen sinne päätynyt? Minulla ei ole hajuakaan, olenko tullut autolla, tai mistä löydän autoni? Ajantajuni on joskus hämärtynyt osittain, minulla ei ole käsitystä, onko aamupäivä vai jo ilta. Tunnit kuluvat todella hitaasti, joskus taas kuusi tuntia hujahtaa muutamassa minuutissa. Minulla ei ole tunteita, olen kone, olen eloton. Surulliset asiat eivät itketä, sydämeni ei pompi jännittävissä tilanteissa, kaikki on mitäänsanomatonta, täysin tasaista, laakeaa maata. Mitä jos alan nauramaan, kun puhutaan terrori-iskuista tai lapsien kiduttamisesta? Millään ei ole mitään väliä, sisältäni olen täysin turta, tunnoton. Kävelen paikasta toiseen kuin sumussa, en ole tässä, en ole missään. Miten millään voisi olla mitään merkitystä, kun se ei tapahtuisi minulle, eikä se olisi edes totta? 
   En aina tunnista kipua. Se kipu kuuluu ruumiilleni, ei minulle. Se ei saavuta minua, se ei kosketa minua. En hallitse kehoani, törmäilen seiniin ja pöytiin, joskus tullessani uuteen tilaan sen hahmottaminen on vaikeaa. Kehoni ei myöskään reagoi kipuun normaalisti, kun poltan käteni kuumaan hellanlevyyn, käteni ei säpsähdä automaattisesti ja nytkäise itseään pois. Kehoni on vain työkalu, se on minulle turta ja tuntematon apuväline, se ei ole minä. Jos katson peiliin, toisinaan takaisin tuijottaa täysin vieras ihminen. En kykene kuvailemaan itseäni muille, mistä tietäisin, minkälainen olen, kun en ole olemassa? Minulla ei ole lempiväriä, lempiruokaa, en osaa sanoa, pidänkö kesästä vai talvesta, koska en tiedä, keneltä näitä asioita kysyisin. Kuka on minä? Minä en ole ruumiini, enkä ole mieleni. 
   Tunnen myös eläväni unessa, elokuvassa. Ympäristö tuntuu ja näyttää epätodelliselta, enkä tiedä, olenko osa sitä ollenkaan vai leijunko tyhjän päällä. Olen irrallinen, moneksi osaksi hajonnut kokonaisuus. Mikään ei kerro minulle mitään, en osaa tulkita ihmisten kehonkieltä, en osaa ajatella, enkä toimia. Kehoni ei tottele eikä toimi, se jumittuu ja on kankea ja vieras, enkä tiedä, miten sen saa toimimaan. En ole täällä, en ole koskaan täällä. Ja kaikki se tapahtuu pääni sisällä, siellä tapahtuu kokonainen maailma, eikä kukaan tiedä eikä näe sitä minusta. Käyn tätä taistelua joka päivä, elän elämääni, sitä kuitenkaan elämättä, muistamatta. Töistä ja koulusta pääsee lomalle ja vapaapäiville, mutta tässä sairaudessa ei ole lomia. Tämä on joka ikinen sekunti mukanasi, tätä ei pääse pakoon, tästä ei voi irtisanoutua, vaikka haluaisi. Elän vieraassa ruumiissa, minua kuljettaa eteenpäin jokin vieras. 

Miten mielestäsi ympäristö suhtautuu sairauteen?
   Dissosiaatiosta ei puhuta ehkä hirveästi, enemmistö ei tunnu tietävän, mitä se tarkoittaa. Myöskään asialle täysin vieraan on hyvin vaikea kuvitella, miltä se tuntuu, kun ei ole olemassa omassa kehossaan. Muutenkin kaikkiin mielenterveyteen liittyviin sairauksiin suhtaudutaan toisinaan hyvin jyrkästi, ehkä aihe on pelottava ja vieras. Se ajatusmalli on kuitenkin vain tietämättömyyttä, sillä mielenterveyssairaudet ovat yksi toisten isossa joukossa.  

Tunnetko häpeää, tai joudutko salaamaan asiaa? 
   Ei tästä kahvipöydässä tee mieli puhua, mutta jossain vaiheessa ei jaksa enää välittää, mitä muut ajattelevat. Pahana päivänä tekisi mieli huutaa ihmisille kadulla, etteivät he tiedä, minkälaista se on, kun et tunne itseäsi, et elä omassa kehossasi, et ole olemassa! Luonteeni ei anna periksi sille, että asioista pitäisi vaieta, vaikka ne ovat arkoja tai poikkeavat normista. Minä käyn tätä taistelua itseni kanssa, ei kukaan muu. Eikä kukaan muu voi tietää, miltä se minusta tuntuu. Minä en ole syyllinen tähän, minulle on tehty väärin, mutta minä en ole tehnyt mitään väärää. Siksi en suostu häpeämään. 

Onko sairaus lähentänyt tai etäännyttänyt sinua muista ihmisistä? 
   En jaksa enää nykyään ihmisiä, kuten ennen. Tuntuu kauhealta, mutta olen karsinut ns. hankalia ihmisiä ja yksipuolisia kaverisuhteita pois elämästäni, koska he rasittavat minua liikaa ja saavat minut voimaan huonommin. Sitten taas vertaistuki on ollut ihan korvaamatonta, kukaan ei ymmärrä paremmin kuin samaa kokeva toinen ihminen. En tiedä, miten selviäisin ilman tukea.  

Onko sairaus tuonut elämääsi jotain positiivista, jota et olisi välttämättä saavuttanut tai osannut arvostaa, jos et olisi sairastunut? 
   Olen oppinut huolehtimaan itsestäni, jo se, että olen hakenut apua tähän, on ollut iso rakkauden osoitus itseäni kohtaan. Toki sairastuminen on asettanut myös asiat uuteen tärkeysjärjestykseen elämässä. 

Mikä auttaa/on auttanut sinua jaksamaan? 
   Elämän säännöllisyys, rutiinit, listat. Elän niitten varassa, päähäni en voi luottaa paljonkaan. Minun pitää jatkuvasti varmistaa kaikki tiedot, en luota itseeni, syystäkin. Keskittymiskykyni on huono, välillä en edes kuule, mitä ihmiset minulle puhuvat. 
   Niin oudolta kuin se kuulostaakin, myös sairauteni auttaa itse itseään. Kun tiedän, etten jaksa omana itsenäni tulevaa päivää, kykenen toisinaan viemään itseni outoon tilaa, jotta selviän sosiaalisista tilanteista ja paineista. Tilassa en ole minä, en edes sitä vähää. Olen se sama tuttu robotti. Minun silmilläni maailmaa katsoo joku muu, minun elämääni elää, sitä ohjailee joku muu. Sillä on asiat paremmin. Se nauraa ja hymyilee, vitsailee, on ahkera, auttavainen. Se on hyvä ihminen. Mutta se en ole minä. 

Millaisena koet saatavilla olevat mielenterveyspalvelut ja onko niissä jotain parannettavaa? 
   Itse pidän itseäni onnekkaana, kun olen saanut ammattitaitoista apua ongelmiini paikkakunnallani. On ensiarvoisen tärkeää, että terapeutti tai henkilö, joka sinua hoitaa, on ammattitaitoinen. Vähintään yhtä tärkeää on se, että kemianne kohtaavat ainakin jollain tasolla. Itse en pystyisi puhumaan vaikeista asioista, jos saisin vastakaikuna vähättelyä tai täydellistä ymmärtämättömyyttä. Terapia on minulle tärkeä tukiverkko, vaikka se on samalla raskasta. Nojaan siihen arjessa, se on pakopaikkani arjen keskellä, tunti aikaa purkaa koko viikon aikana kertyneet murheet ja ajatukset pois mielestäni. Terapiassani olen myös tajunnut monia asioita, joita en olisi kyennyt yksin löytämään. 
   Potilaiden kuunteleminen on todella tärkeää, koska heillä on ensikäden tietoa omasta tilastaan. Pidän itse lääkkeiden ja terapian yhdistelmää toimivana kohdallani, mutta lääkkeet eivät ole ratkaisu kaikkiin ongelmiin. On toki helpompi määrätä potilaalle turruttavia lääkkeitä, kuin keskittyä löytämään oikea diagnoosi. En tietenkään odota, että lääkärit olisivat ihmeidentekijöitä, mutta minua on jäänyt monesti hämmentämään se, että joka kerta lääkärissä käynnin jälkeen minulla on eri diagnoosi. Koen diagnooseilla pelaamisen omalla kohdallani turhauttavaksi. Ymmärrän, että mielenterveyspalvelut ovat ylikuormitettuja, ymmärrän, että diagnoosin tekeminen on vaikeaa lyhyessä ajassa ja oirekuvan muuttuessa jatkuvasti, mutta potilaalle se on hämmentävää, kun hän ei tiedä, mikä hänellä on.

- Tanja, 21

Kuva: weheartit.com

(P.S. Jos kiinnostuit ja haluaisit osallistua projektiin, laita ihmeessä viestiä blogin Facebook-sivulle https://www.facebook.com/painajaistenprinsessa/ kiitos!)

Kipu korvaa ystävää

"Jälleen suloinen sabotage
Mä putosin sun ansaas
Mä tiesin että enkelit
On kieroja kuin rinkelit
Kun pilvellesi pyrähdin

Oon ystävä mustelmien
Tarpeeksi niistä saa mä en
Siks vaik sun kanssa leikkimään
Ei jäisi hai tai härkäkään
Täs oon taas ilman kypärää

Ja kohta nuolen haavoja
Syviä ja suolaisia
Kun mikään ei tunnu miltään
Kipu korvaa ystävän

On mua viety huoneisiin
Ja murtauduttu mun tunteisiin
Nähdäkseen siel ei mitään oo
Vaik käyttäis kirkkainta valoo
Siel kaikuu kun huutaa "haloo"

Mä tarvitsen mun haavoja
Syviä ja suolaisia
Kun mikään ei tunnu miltään
Kipu korvaa ystävää
Joka ei jätä milloinkaan
Nöyränä vartoo vuoroaan
Kun mikään ei tunnu miltään
Kipu korvaa ystävää"
(Chisu - Sabotage)

Kipu ei oo pahinta, vaan se, kun ei tunne mitään. Vaikka nauraisin, en tunne iloa. Vaikka silmistä valuis kyyneleet, en tunne kunnolla suruakaan. On vaan turta olemassaolemattomuuden tunne. En tunne mun kehoa, ja se saa mut ajattelemaan itseni vahingoittamista. Ja siks oon antanut muiden satuttaa mua, ja oikein hakeutunut sellasiin tilanteisiin. Monen tervepäisen on ehkä vaikee tätä ymmärtää, mutta kipua voi haluta, ja siihen voi jäädä koukkuun. Se on sentään jotain ja tuntuu joltain.

Tänään on tälläinen päivä. Tänään oon läpsinyt itteeni, ja vetänyt pakastepussia ihoani pitkin, jotta tuntisin jotain. Mun on nyt vaikee lukee tekstiä tai ajatella kovin selkeesti, joten tää kirjotus voi olla sekava.

Tajusin, että puoli vuotta on mennyt ihan huomaamatta, enkä oo saanut otetta mistään. Ajelehdin vaan eteenpäin, selviydyn päivä kerrallaan.

Pelottaa ajatella elämää eteenpäin. Miten jaksan? Joka päivä odotan iltaa, että päivä ois ohi ja pääsis nukkumaan. Yön tullessa nukkumaanmeno usein ahdistaa, koska tiedän taas herääväni aamulla seuraavaan päivään. On vaikee ajatella edes viikkoa eteenpäin, koska tuntuu etten jaksa edes viikkoa enää. Silti aika kuluu, vaikka tää jaksamattomuuden tunne on ollut jo pitkään. Aina tuntuu, etten jaksa enää yhtään päivää, mut jotenkin sit vaan oon jaksanut. Ei oo oikein vaihtoehtoja.

Paraneminenkin pelottaa. Entä jos masennus, dissot ja kivut olis poissa? Mitä musta jäis jäljelle? En tiedä. En tiedä kuka ja millainen olen. Muut kyllä sanovat näkevänsä mut ihmisenä, jolla on sairaus, eikä pelkkänä sairautena. Itse en näe itseäni niin. Sairauteni vaikuttaa siihen, miten koen maailman, itseni, kaiken. En tiedä mitä on olla ilman.

Höpinöitä

En oo yhtään suunnitellu etukäteen tätä tekstiä, ajattelin vaan kertoo kuulumisia.

Mun vointi ja mieliala vaihtelee aika paljon päivittäin. Joinakin päivinä käyn ulkona ja tapaan ihmisiä, jotkut päivät joudun viettää sängyn pohjalla. Välillä kaikki tuntuu surulliselta ja toivottomalta, välillä kaikki kiukuttaa, välillä en jaksa olla edes hereillä, välillä mikään ei tunnu miltään. Välillä on myös hyviä päiviä, ja jaksan luottaa siihen, et tästäkin vaiheesta päästään eteenpäin ja kaikesta selvitään. Mua harmittaa, kun tuntuu, että koko kesä meni multa ihan ohi oireilun takia. Edellisessä tekstissä kerroinkin, et kesällä rupesin yhtäkkiä muistamaan kaikkii kamalia traumaattisia asioita, joita oon joutunut kokemaan. Yleensä kesä on ollut mulle paras vuodenaika, koska valo piristää mieltä, ja lämpö helpottaa lihaskramppeja. Tää vuosi on siis ollut poikkeus.

Mulla on tälle syksylle onneks tiedossa kaikkee kivaa. Ens viikonloppuna meen taidemeditaatiokurssille, josta en ihan tarkkaan tiedä, mitä siellä tehdään, mut aihe kiinnostaa. Lokakuussa on Valtterin isoisän 80-vuotisjuhlat, sekä kahdet häät, joista toisissa oon kaasona ja valokuvaajana. Eniten odotan lokakuun loppua, koska silloin mun hyvällä ystävällä on laskettu aika. ♡ Upeeta saada uusi pieni ja rakas ihminen mun elämään! Marraskuussa pääsen Valtterin ja vanhempieni kans mun siskon luo Ranskaan. Oon jo ihmeen hyvin tottunut välimatkaan mun ja siskoni välillä, mut ikävä on silti kova. Ja marraskuun pimeys ja kylmyys on niin masentavaa, että on ihanaa päästä silloin lomailemaan perheen kans. Kulttuuripajallakin on koko syksyn kaikkee ohjelmaa, johon koitan osallistua jaksamiseni mukaan.

Tää viikonloppu on mennyt ihan kivasti. Perjantaina oli kulttuuripajan uusien tilojen tuparit, ja illalla menin ystäväni kans kaupungille ja baariin. Meillä oli hauskaa, vaiks puhuttiin myös vaikeista asioista. Oon ilonen, et voin puhua parhaille kavereilleni kaikesta. Lauantai meni edellisestä illasta toipuessa ja muutenkin levätessä. Tänään käytiin mun vanhempien (ja koiran!) luona syömässä.

Oon nukkunut viime öinä aika huonosti, koska selkä on niin jumissa, et hengittäminen ja hyvän asennon löytäminen on haasteellista. Oon nyt käynyt hierojalla kuukausittain, mikä kyllä auttaa kipuihin paremmin kuin mikään lääke. Valtterikin hieroo mua päivittäin. Meen vaan aina nopeesti uudelleen ihan jumiin. Jos selkä ei satu, niin sitten sattuu jalat, kädet, pää, vatsa tai lantio. Mut kipeenä olemiseen on jo tottunut, vaikkei se kivaa olekaan.

Valtterin kesäloma loppui, mut koulua ei oo ollut joka päivä. Niin ällöltä kuin se kuulostaakin, niin huomaan rakastavani ja arvostavani häntä aina vain enemmän ja enemmän. Oon huomannut, että molemminpuolinen luottamus, arvostus, empatia ja kommunikaatio on suhteessa älyttömän tärkeitä. Meidän suhteessa niiden tärkeys korostuu, koska tarvin arjessani niin paljon tukea, apua, kuuntelua ja ymmärrystä puolisolta. Ja hän kertoo mulle myös avoimesti omista asioistaan, tunteistaan ja ajatuksistaan. Herkkä ja empaattinen on löytänyt toisen herkän ja empaattisen, ei kai tän paremmin vois olla. :)

Nyt aion syödä vielä iltapalaa ja mennä sen jälkeen nukkumaan. Mulla on huomenna klo 12 terapia, jonne meneminen vaatii aina voimia. 

Hyvää yötä! 

Stressiä, kipuja, traumoja, toivoa

Tuli yhtäkkiä semmonen olo, et haluan kirjoittaa. Kaikkea, mitä mielessä pyörii.

Viime viikot ovat olleet vaikeita. Stressiä riittää niin, että hiuksia lähtee ennätysvauhtia. Terapeuttini on kesälomalla, ja palaa 1.8. Samana päivänä siskoni muuttaa Ranskaan. Yritän ajatella asiaa positiivisesti, tämähän on hänelle tosi hieno kokemus. Hän muuttaa poikaystävänsä kanssa. Mua ei huoleta se, etteivätkö he pärjäisi, vaan se, miten minä pärjään. Ajatus näin suuresta välimatkasta minun ja siskoni välillä pelottaa. Onneksi on olemassa kaikki Skypet ja WhatsAppit.

Olen alkanut jollain tavalla ymmärtämään fyysisiä kipujani paremmin. En enää odota mitään ihmeparantumista niidenkään osalta. Tuntuu, että nyt olen pystynyt aloittamaan jonkinlaisen surutyön. Minua on sattunut nyt 7 vuotta putkeen tosi paljon. Sattuu koko ajan. Eihän kenenkään pää sellaista kestä. En itsekään ymmärrä, miten olen näinkin hyvin selviytynyt nämä vuodet. Tiedän, että kipu jatkuu myös tulevaisuudessa, mutta en tahtoisi ajatella asiaa. Toivon, että elämästäni tulee muilta osin niin mielekästä ja onnellista, että se on kaiken kivun kestämisen arvoista. Sen eteen pitää tehdä valtavasti töitä. Olen kuitenkin alkanut uskomaan siihen, että kuntoudun ja eheydyn psyykkisesti. Olen nyt käynyt 4 vuotta psykoterapiassa, ja sen tuottamat tulokset antavat toivoa jatkoonkin. Hitaasti mennään, kaksi askelta eteen ja yksi taakse, mutta mennään kuitenkin.

Sain takaisin muistoja, joita dissosiaatio on piilottanut tietoisuudestani. Traumaattisia, kamalia muistoja. En voi kirjoittaa, mitä ne ovat. Toisaalta en tahtoisi muistaa ja tiedostaa näitä traumoja, mutta se on välttämätöntä kuntoutumiseni kannalta.

Nyt alkaa väsyttää niin paljon, että pitää lopettaa. Raskaiden asioiden läpikäyminen kuluttaa voimia. Tänään on aika lääkärille, mutta muuten saan onneksi levätä koko päivän.

Mikä dissosiaatio?

Multa usein kysytään, mitä dissosiaatio ja dissosiaatiohäiriö tarkottaa. Spontaanisti, yksinkertaisesti ja nopeasti tähän on tosi vaikea vastata.

  Löysin hyvän Facebook-sivun PODS (Positive Outcomes for Dissociative Survivors), jossa on paljon tietoa ja tukea aiheeseen liittyen. Nää alla olevat kuvat on otettu tolta sivulta, ja näissä dissosiaatio on selitetty hyvin, lyhyesti ja ytimekkäästi.

Vapaasti suomennettuna: "Dissosiaatio on täysin luonnollinen kehon reaktio voimakkaaseen traumaan."

Vapaasti suomennettuna: "Dissosiaatio on tapa paeta psyykkisesti, kun emme voi fyysisesti paeta - tapa poistua paikalta henkisesti silloin, kun se ei ole fyysisesti mahdollista."

Vielä omin sanoin ja mahdollisimman yksinkertaisesti selittäen:

   Dissosiaatio on aivojen suojamekanismi, joka aktivoituu sellaisissa traumatilanteissa, jotka ovat mielelle liian raskaita tiedostettaviksi ja käsiteltäviksi kerralla. Dissosiaatio on siis täysin normaali reaktio, myös terveillä ihmisillä. Mieli irrottautuu traumaattisesta tilanteesta, joskus niinkin paljon, ettei henkilö edes muista tapahtunutta ennen kuin on valmis käsittelemään asiaa. Joskus mieli saattaa sulkea asioita ja tapahtumia pois tietoisuudesta jopa vuosien tai loppuelämän ajaksi.

  Dissosiaatiohäiriöissä tämä tila on jäänyt päälle, tai aktivoituu tilanteissa, joissa ei todellisuudessa ole uhkaa tai vaaraa. Usein vaikeasta dissosiaatiohäiriöstä kärsivillä on taustalla jokin varhainen tai pitkittynyt trauma, esimerkiksi vuosia kestänyt kiusaaminen, lapsuudessa kaltoinkohtelu tai hylätyksi tulemisen kokemukset, väkivallan kokeminen tai näkeminen, hyväksikäyttö, sota, tai muu todella kuormittava tapahtuma tai elämänvaihe. Dissosiaatiohäiriötä sairastava henkilö ei välttämättä itse edes tiedosta koko sairautta eikä hahmota tai ymmärrä oireitaan. (Ennen kuin sain diagnoosin ja aloitin terapian, en osannut edes tunnistaa oireitani. Aina oli vaan joku "omituinen huono olo". Lapsena selitin oireita itselleni sillä, että aistin kummituksia, tai etten ole ihminen, vaan robotti tai joku yliluonnollinen henki ihmisen kehossa.)

Dissosiaatiohäiriöiden oireita ovat

amnesia eli muistinmenetys ja muistihäiriöt

derealisaatio eli ympäristön kokeminen epätodellisena tai outona, ja ympäröivän maailman hahmottamisen häiriöt

depersonalisaatio eli itsensä kokeminen epätodellisena tai vieraana, ja oman kehon sekä henkisten prosessien hahmottamisen häiriöt

identiteetin hämärtymisen tai vaihtumisen kokemukset, jolloin voi kokea vieraan identiteetin ottavan vallan kehosta ja käyttäytymisestä, kuuloharhat, vierailta tuntuvat ajatukset ja muistot, omalta ikätasolta taantuminen, vaikeudet muistaa omia tietojaan kuten nimeä tai ikää

traumaperäiset oireet, joita ovat mm. flashbackit, mielessä trauman uudelleen eläminen, ajantajun ja nykyhetken kadottaminen, traumoihin liittyvien asioiden (esim. paikkojen, tilanteiden, henkilöiden tai ihmisryhmien) välttäminen ja pelkääminen, lisääntynyt valppaus ja "taistele tai pakene" -mielentila, tunteiden turtuminen tai kykenemättömyys joihinkin tunteisiin ja niiden tunnistamiseen

psyykkisistä syistä johtuvat aistien puutokset ja häiriöt, tunnottomuus, tai kyky olla huomioimatta kipua

Edellämainittuihin dissosiaatio-oireisiin ei ole ainakaan vielä olemassa lääkettä. Ainoa keino parantua on käsitellä traumaattiset asiat, mikä tapahtuu yleensä vuosia kestävän ja tiiviin psykoterapian avulla.

Dissosiaatiohäiriöihin liittyy usein myös muita psyykkisiä oireita, joita voivat olla esimerkiksi masennusoireet, syömishäiriöiden oireet, psykosomaattiset oireet (eli fyysiset vaivat, joille ei kuitenkaan löydy fyysistä selitystä), ahdistuneisuus- ja paniikkihäiriöt, epävakaa persoonallisuus, huomionhakuinen persoonallisuus, narsistinen persoonallisuus, epäsosiaalinen persoonallisuus, itsetuhoajatukset ja itsensä vahingoittaminen, päihteiden väärinkäyttö, sekä psykoottiset oireet ja harhat.

Kiitos kaikille lukemisesta! Oon mennyt oman dissoni kanssa hurjasti eteenpäin viime vuosina. Osaan aina vaan paremmin ymmärtää itseäni ja sairauttani, minkä huomaan esimerkiksi lukiessani vanhoja blogikirjoituksiani.

Tämä hetki

Istun sohvalla. Kämppä on melko sotkuinen, vaikka siivosin sitä jo vähän. Poikaystävä istuu tietokoneella. Hamsteri nukkuu mökissään. Musiikki soi. Tukkani on likainen. Olen aika onnellinen.

Mikä tekee mut onnelliseksi? Tämä hetki. Se, että olen läsnä. Se, että kykenen tuntemaan onnellisuutta. Se, että olen tullut pitkän matkan päästäkseni tähän, missä nyt olen. Se, että pystyn ajattelemaan näin positiivisesti.

En oo saanut elämältä sitä mitä halusin saavuttaa tähän ikään mennessä. Olen kokenut asioita, joita kukaan vanhempi ei haluaisi lapsensa joutuvan kokemaan. Mutta tää on mun elämä, ainoa sellainen. Ja ainoa ihminen, joka on kanssani aina ja jakaa kaiken kanssani, olen minä itse. Voin heittää hanskat tiskiin, soimata itseäni ja päättää ettei tästä mitään tuu. Tai sitten voin yrittää, sen verran kuin jaksan, ja olla ylpeä siitä että yritän.

Pyrin nykyään löytämään joka asiasta jonkun positiivisen puolen. Välillä niitä saa hakemalla hakea. Jos kauppareissulla "kujailen" (eli eksyn, unohdun paikoilleni jumittamaan, en osaa päättää mitä ostan, tai unohdan ostaa mitä piti), olen tyytyväinen siihen, että kuitenkin tuli lähdettyä. Ja huvitun ajatuksesta, että kanssaihmiset ovat ehkä huvittuneet toilailuistani. Jos olen niin kipeä, etten voi tehdä jotain kivaa asiaa, yritän keksiä jonkun muun kivan asian, minkä pystyn tekemään. Usein myös palkitsen itseäni, esimerkiksi tänään ajattelin, että sitten kun olen laittanut pyykit koneeseen pyörimään ja tiskannut osan astioista, saan palkinnoksi kirjoittaa tätä blogia. Nämä ovat pieniä asioita, joita olen kehittänyt pitääkseni elämäni mielekkäänä.

 

Poikaystäväni on perehtynyt meditointiin, ja välillä "luennoi" minullekin siitä. Olemme ymmärtäneet meditoinnin olevan vähän kuin vastakohta dissosiaatiohäiriölle, jota sairastan. Kävin pari kertaa Klubitalo Sarastuksen mindfulness-ryhmässä ja opin siellä helpon hengitysharjoituksen:
- Hengitä sisään ja ajattele "hengitän sisään".
- Hengitä ulos ja ajattele "hengitän ulos, olen rauhallinen". Rauhallisen tilalle voi vaihtaa myös jonkun muun sanan, esim. rento, läsnä, itsevarma, vahva.
Tämä harjoitus on auttanut mua paljon mm. lievittämään paniikkioireita ja hammaslääkäripelkoa. Kaiken a ja o on olla tässä hetkessä, ja hengitys on hyvä "ankkuri" joka kiinnittää minut tähän hetkeen.

Toinen tärkeä oivallus on myös se, että  minun pitää oikeasti riittää vain itselleni. Ja sen, mikä minulle riittää, päätän minä itse. Pyrin ajattelemaan empaattisesti itseäni kohtaan. Terapeutti kehottaa mua aina ajattelemaan "pikku-Oonaa" eli sisäistä lastani. Miten kohtelisin lasta, joka on kokenut saman kuin minä ja epäonnistuu jossain? En suutu tai rankaise. Yritän parhaani ja se riittää. Hyväksyn sen, että huonoja päiviä tulee ja menee, enkä odota suoriutuvani kaikessa yhtä hyvin kuin terve ihminen. Toki haluan riittää läheisilleni, mutta senkin voin päättää itse, kenet päästän lähelleni. Todellisia ystäviä ei haittaa, vaikka en jaksaisi lähteä kaupungille, meikata, tai siivota ennen kuin he tulevat kylään. Heille riittää se, että olen oma itseni ja niin hyvä ystävä kuin osaan olla.

Monta kertaa oon ajatellut, että tässä on mun loruni loppu, mut aina, vaikka tilanne on ollu kuinka paha, jotenkin oon selviytynyt eteenpäin. Ja monen mutkan kautta oon päätynyt tähän hetkeen, jossa elämisestä olen onnellinen.