sunnuntai 17. joulukuuta 2017

Lähin olikin pahin

Ihan aluksi varoitus, että teksti saattaa järkyttää tai laukaista traumaperäisiä oireita, jos kärsit sellaisista. 

   Viime kuussa osallistuin Taiteella väkivaltaa vastaan -tapahtumaan, johon sain viedä maalauksiani esille. Tapahtuman teemana oli erityisesti naisten kokema lähisuhdeväkivalta, ja sen ehkäiseminen sekä siitä toipuminen. Valitettavasti aihe on minulle kovin tuttu. Paitsi toipumista en ole vielä kokenut, mutta toivottavasti joskus koen. En silti usko, että sellaisesta ikinä selviytyy ilman mitään pysyviä vaurioita, ainakin jos henkinen ja fyysinen väkivalta on ollut sellaisissa mittakaavoissa kuin minun kohdallani. Onneksi taide on loistava työkalu tämänkin asian käsittelyssä. Tapahtumassa luettiin myös aikaisemmin kirjoittamani Rajat-niminen teksti, jonka ajattelin uskaltaa julkaista nyt tännekin. Olen niin väsynyt häpeämään ja pelkäämään. Ja järjellä ajateltuna, eivät tällaiset asiat ole uhrin syytä. Mikään erimielisyys tai valta-asema ei oikeuta pahoinpitelyyn. Ei uhrin pitäisi olla se, joka häpeää tapahtunutta ja syyllistää itseään. Eihän kukaan halua tai valitse tulla rakkaan ihmisen satuttamaksi. Ainakaan tietoisesti.


Rajat


Rakkauden kai kuuluukin joskus sattua, ja kipua täytyy joskus sietää.
Vaan missä menee luottamuksen, huolenpidon, kunnioituksen, uhrautumisen rajat?

Onko raja siinä, kun olet toisen omaisuutta,
kokonaan toisen vallan alla?
Vai siinä, kun odotat jo viidettä päivää edes pientä katsetta,
jotain mistä tietäisit,
että toinen on huomannut sinut?
Meneekö raja vasta siinä,
kun silitys muuttuu kuristusotteeksi,
tai kun sinut lukitaan pieneen huoneeseen,
seurana vain rakkaasi ja pahimmat pelkosi?
Miten voi mitata, kuinka paljon saa antaa anteeksi, ilman että tuhoat itsesi siinä samalla?

Mistä sen tunnistaa,
rakkauden tai rakkaudettomuuden,
jos ei koskaan ole saanut kokea sellaista rakkautta?
Onko se omistushalua tai -haluttomuutta, ripustautumista tai välinpitämättömyyttä,
ylistämistä tai alistumista?
Ja miten erottaa valheesta totuus ja totuudesta valhe, jos niitä lauotaan vuorotellen,
niin isoista kuin pienistäkin aiheista?

Kun on itse antanut kaikkensa,
ja tekisi kaiken toisen puolesta,
on liian helppoa luulla toisen tekevän samoin.








are you a curse?
from bad to worse
our affair
helpless as i'm
trying to react 
you were the worst idea i ever had
sometimes i wonder how i landed in a mess like this

(The Dø - A Mess like this)

keskiviikko 1. marraskuuta 2017

Odontofobia

"Fobia on tiettyihin tilanteisiin tai kohteisiin liittyvä todellisen uhkan olemassaoloon perustumaton pelko (kammo tai kauhu), jonka ahdistuneisuusoireita henkilö ei pysty hallitsemaan. Vastenmielisyys esimerkiksi jotain eläinlajia kohtaan ei ole vielä fobia. Fobiat luokitellaan ahdistuneisuushäiriöihin."

Olen tällä hetkellä aivan hermoheikkona, koska mulla on huomenna aika hammaslääkärille. Hammaslääkäri on yks pelottavimmista asioista, joita tiedän. Pelko kumpuaa lapsuudesta, ja huomaan liittäväni mielessäni hammaslääkäriin kauhean määrän tunteita, muistoja ja merkityksiä. Se, ettei pelkoani ole aina ymmärretty, on saanut mut kokemaan itseni huonoksi ja hylätyksi. Nämä tunteet ovat taas pinnassa. 
   Vieläkin harva ihminen tietää tai ymmärtää, missä mittakaavassa pelkoni on. Silloinkin kun tiedossa ei ole aikaa hammaslääkärille, asia pyörii päässäni silti päivittäin, pahimmillaan joka tunti. Koska lääkärillä on pakko käydä kuitenkin taas jossain vaiheessa. Suuri osa painajaisistani liittyy hampaisiin, ja pelkään myös hampaiden pesemistä. Pelkään ylipäätään hampaita. Aina kun tiedossa on käynti hammaslääkärillä, en osaa ajatella elämääni siitä eteenpäin. Aina tuntuu, ettei elämä jatku sen jälkeen. Se on maailmanloppu. Tälläkin hetkellä musta tuntuu, kuin eläisin vain huomiseen klo 12:20 asti. Sitten kaikki loppuu. 
   Erityisen ikävää on mun lääkityksen vaikutus hampaisiin. Lääkkeet kuivattaa suuta niin paljon, että hampaiden paikat lohkeilee kamalaa vauhtia. Tämän takia pyrin käymään lääkärissä vuoden välein, mutta siinäkin ajassa ehtii lohjeta helposti 10 paikkaa. 
   Kamalinta hammaslääkärissä on se, että siinä tullaan liian lähelle. Sisälle. Vaikkei tehtäisi muuta kuin tarkastus, se tuntuu silti aina pahoinpitelyltä. Vaikka lääkäri olis miten mukava, niin silti. Suu on mun kropassa kaikkein yksityisin alue. En antaisi edes Valtterin katsoa mun hampaita.
   Nyt on pakko lopettaa kirjoittaminen, oireet tuntuu villiintyvän tästä. En vaan todellakaan tiedä miten selviydyn huomisesta.

"Traumaattiset kokemukset, väkivaltaiset tilanteet, onnettomuudet, läheisten kuolemat ja turvattomuus lisäävät erilaisten pelkojen kehittymistä. Vanhempien turha pelottelu erilaisista vaaroista saattaa lisätä lasten pelkoja.
   Lapsuuden aikaiset pelot häviävät usein itsestään iän lisääntyessä. Jos lapsuuden aikana ilmenneet pelot eivät ole hävinneet aikuisikään tullessa, ne eivät aikuisiässäkään useinkaan häviä."



Sitaatit: Terveyskirjasto, Wikipedia 

perjantai 22. syyskuuta 2017

Dissoliskodisko

Aivan pakko jakaa teidän lukijoiden kanssa mun viimeöinen sekoiluni. Tää on niin täydellinen esimerkki siitä, miten dissosiaatiohäiriö vaikuttaa mun elämääni. En tiedä, huvittaako vai surettaako tää asia mua. Ehkä molempia. 
   Eilen siis Valtteri lähti illalla mökille ja oli siellä yötä. Kutsuin ystäväni meille viettämään iltaa kanssani, ja meillä oli hauskaa. Hän lähti kotiin joskus kahden aikaan yöllä. Tarkoituksenani oli mennä nukkumaan, mutta minäpä unohdin aivan täysin, että on yö. Istuin sohvalla kuuntelemassa äänikirjaa ja leikkimässä Pontus-hamsterini kanssa. Katsoin jossain vaiheessa seinäkelloa, mutta koska en muistanut että on yö, jatkoin vain valvomista. 
   En muista, miksi katsoin puhelintani, mutta kuitenkin huomasin siinä jotain outoa. Puhelimen digitaalinen kello näytti 5:19. Ei klo 17, vaan viisi! Aamulla! Otan aina iltalääkkeeni niiden väsyttävän sivuvaikutuksen takia juuri ennen nukkumaanmenoa. En ollut siis ottanut lääkkeitänikään, koska olin unohtanut koko nukkumisen. Minun oli pakko ottaa ne. 
   Tänään heräsin aamupäivällä pari kertaa puhelimen ääneen, mutta olin liian tokkurainen pystyäkseni vastaamaan. Sain itseni ylös sängystä joskus kolmen maissa iltapäivällä. Ahdistus on ollut tänään tosi voimakasta, enkä osaa edes sanoa mitään muuta syytä sille. Fyysinen ja psyykkinen vointini heikkenee aina tosi paljon, jos en ole nukkunut tai syönyt riittävästi. 
   Nyt kello on 23:26 ja on aika mennä nukkumaan, jos haluan voida huomenna paremmin. Olen pettynyt siihen, etten pärjännyt yötä yksikseni. Etukäteen luulin pärjääväni. Onneksi mulla on lähellä vanhemmat, joiden luo voin aina mennä. Välillä tuntuu tyhmältä olla 24-vuotias ja silti kyvytön huolehtimaan näinkin yksinkertaisista asioista, kuin syöminen ja nukkuminen. Tahtoisin pärjätä, tahtoisin olla edes vähemmän riippuvainen muiden huolenpidosta. 

Askel kerrallaan. 

Pontus

tiistai 29. elokuuta 2017

Purkautumista ja surkuhupaisia meemejä

Tällä hetkellä tuntuu tosi rankalta. Sen takia, kun en oikeesti voi koskaan täysin luottaa omaan järkeeni ja aisteihini. Koskaan en voi olla täysin varma siitä, mikä on todellista ja mikä mun mieleni tuotetta. Vaikka onhan mun mielen luomat asiat tavallaan mulle todellisia, muttei niitä voi aina sovittaa ympäröivään maailmaan. Päivällä ajattelin, et voin taas paremmin kuin pitkään aikaan, mut pari tuntia myöhemmin tunsin sekoavani totaalisesti. Kaikkein ikävin oire on se, etten aina tunnista Valtteria Valtteriksi, vaikka kuinka yritän järjellä ajatella asiaa, ja Valtteri yrittää auttaa mua. Kroppa ja mieli huutaa, että ei saa luottaa kehenkään, tai päästää ketään niin lähelle. Se on kamalaa varmasti Valtterillekin. Tänään on just tällainen päivä. Välillä en kyl tiedä itsestänikään, kuka oikein olen. Tai missä olen, ja mitä hetkeä eletään. Syömisestä on kans tullut yhtäkkiä vaikeaa, enkä tiedä miksi. Helposti tulee vaan huono olo, vaikka ruoka ois kuinka hyvää. Yritän ajatella, että tää on vaan huono päivä, eikä tarkoita sitä, että oisin kokonaan ihan hirveessä kunnossa. Toivottavasti huominen on jo parempi. Kirjoittaminen helpotti taas vähän oloa, vaikka edelleen pelottaa ja koko kroppa jomottaa. Ne on ne traumat, jotka muistuttaa olemassaolostaan. 

Ja sit kevennykseks pari aiheeseen sopivaa meemiä! 













maanantai 21. elokuuta 2017

Lapsiosalla on asiaa

"Jos sinä et ota vastuuta, jos sinä et pidä minusta huolta, kuka sitten pitää?", pieni ääni kysyy.
  "Miten minun käy, jos luotan sinuun? Voinko luottaa? Luotin aiemmin ja niin siinä kävi, että tulin pienemmäksi ja surullisemmaksi. Jos niin käy taas, jääkö minusta enää mitään jäljelle? Tuleeko minusta näkymätön, vai olenko ollut sitä koko ajan? Näetkö sinä minua? Näetkö sinä minun hätääni? Olen pieni tyttö ja minun on kylmä. Ota minut syliin ja kääri peittoon, keinuta ja tuudita ja sano, ettei minun tarvitse enää pelätä. En halua pelätä, mutta pelkään. Ole kiltti, älä jätä minua tähän. Älä jätä minua yksin. Ole niin kiltti."


  Puhuja on yksi persoonanosistani, pieni pelokas lapsi. Persoonanosani ovat alkaneet puhua minulle yhä enemmän. Ovat ne aina olleet olemassa, mutten ole erottanut niitä toisistaan. Olen ollut niin täysin ne. Niiden ajatukset ovat olleet minun ajatuksiani, enkä ole kuin muutaman viimeisen vuoden edes tiennyt, että minuja on useampi kuin yksi. 
  Tällä hetkellä aktiivisimpia ovat tämä pelkäävä lapsi, elämää ja itseäni vihaava mies, sekä järkevä aikuinen Anna, joka yrittää selvitellä noiden kahden välejä. Pääni sisällä käydään siis riitaa milloin mistäkin.

tiistai 1. elokuuta 2017

Erään illan pohdintoja

11. heinäkuuta 2017 klo 23:08

Istun yksin sohvalla viinilasi kourassani. Tuijotan puhelimen etukamerasta itseäni ja surullista elämääni. Tunnen palaavani aina tähän hetkeen. Joskus päivittäin, joskus viikoittain, joskus jopa harvemmin, mutta aina kuitenkin palaan tähän istumaan yksin, miettimään ja suremaan.  
   Kasvoni näyttävät samalta kuin aina tällaisina hetkinä: väsyneiltä, tyhjiltä ja sukupuolettomilta. Ryppyjä ja näppyjä näyttää joka kerta olevan enemmän kuin muistinkaan. Mietin, kuka tuo kummajainen peilissäni - tai puhelimeni kamerassa - oikein on, ja onko se edes ihminen. Samaan aikaan inhoan kuvajaistani, ja olen kuitenkin sen kanssa jollain tasolla sinut. Lähinnä sillä tasolla, että ymmärrän miten merkityksetön asia ulkonäkö loppupeleissä on. Ymmärrän myös näkeväni omissa kasvoissani asioita, joita muut tuskin niissä näkevät. Näen oman elämäni sellaisena kuin sen koen. Surullisena ja yksinäisenäkin, kaikista rakkaistani huolimatta.
   Huomaan, että vaikka jaan elämäni ihanan miehen kanssa, olemme kuitenkin erillisiä ja erilaisia ihmisiä. Hän tuskin kuvailisi tällä hetkellä elämäänsä sanalla surullinen. Hän tuntuu saavan elämältä paljon enemmän - tai ei ehkä saavan, vaan ottavan vastaan enemmän - kuin minä. Meillä on monta yhteistä asiaa, joista yksi ehkä merkittävimmistä on se, että kummallakin on ollut vaikeaa, ja se on jättänyt jälkensä kummankin persoonaan. "Pohjalla" on molemmille hyvin tutuksi tullut olotila, mutta sieltä nousemisenkin olemme kokeneet sekä yhdessä että erikseen.
   Tähän asiaan liittyen meissä on myös huomattava ero, koska Valtteri elää jo mainiosti tässä hetkessä ja tuntuu nauttivan siitä. Minä laahaan menneisyyden taakkaa, varsinaista traumakuplaa mukanani joka sekunti. Yritän ja haluan päästää siitä irti, mutta se on vielä mahdotonta. Jos mieli hetkeksi unohtaa, niin kroppa kyllä muistuttaa turhankin ahkerasti. On yksinäistä olla ainoa olento maan päällä, joka tuntee minun jatkuvat kipuni, pelkoni, suruni, kiukkuni, itseinhoni, muistoni ja voimattomuuteni.
   Samalla on silti niin lohduttavaa, että voin pukea näitä asioita sanoiksi, ja tällä tavoin antaa pienen osan taakastani hetkellisesti toisen kannateltavaksi. Olen onnekseni löytänyt sellaisen ihmisen, ettei minun tarvitse piilottaa heikkouttani ja elämäni rumia yksityiskohtia hänen kanssaan. Taitavammin kuin kukaan muu, hän herättelee minua lempeästi nykyhetkeen, jakaa omia iloja ja surujaan, ja jaksaa aina muistuttaa, että nyt on kuitenkin asiat hyvin, ja olen turvassa. Olemme erilliset, mutta yhdessä. Niin on hyvä.

Aivan kuin minä katsomassa itseäni.
Maalaus: Marilyn Manson 

lauantai 17. kesäkuuta 2017

Ihanani

Vietimme eilen äitini valmistujaisia. Olen hänestä ylpeä. Hän on tosi ahkera, luova, persoonallinen, hassu ja sisukas. Olen aina ihaillut hänessä sitä, miten hänellä on rohkeutta tehdä asiat omalla tavallaan, ja kannustaa minua ja siskoani tekemään samoin.

Viime tiistaina huusin äidille täyttä kurkkua. Kirosin ja raivosin sydämeni kyllyydestä. Riidan syy oli turha ja olematon, enkä minä oikeastaan edes sen takia huutanut. Paha olo vain pyyhkäisi ylitseni kuin korkea aalto, peittäen minut syvyyksiinsä. Kaikki vuosien varrella tukahduttamani kiukku ja tunteiden sekamelska puski pintaan. Niinpä minä huusin kuin hyeena. 
   Riidan jälkeen oloni oli sietämätön, ja jouduin ottamaan rauhoittavia lääkkeitä vastustaakseni mieleni syöttämiä itsetuhoisia houkutuksia. Jo seuraavana päivänä minusta alkoikin tuntua ihmeen hyvältä. Pahoitin varmasti äidin mielen, ja vielä typerästä syystä, mutta elämä jatkui. Maailma ei romahtanutkaan. Minä rakastan, ja äiti rakastaa. Ketään ei hylätty. 

Menin siis eilen hyvillä mielin vanhempieni luo. Siellä oli paljon minulle rakkaita ihmisiä: äiti, isi, Valtteri, siskoni ja hänen poikaystävänsä, taata, eno ja hänen vaimonsa, viimeisillään raskaana oleva serkkuni ja hänen miehensä, mummi, ukki, ja 10-vuotias serkkuni. Ja koirat Patu ja Malla. Oli mukavaa nähdä kaikkia, ja nauttia yhdessä kauniista kesäpäivästä ja äidin leipomista herkuista.

Illalla sängyssä maatessani itkin, kuten lähes joka ilta. Silti viimeinen muistikuvani ennen nukahtamista oli valtava lämmön ja rakkauden tunne. Hymyilin ajatellessani kulunutta päivää, perhettäni ja sukulaisiani. Vaikka saisin vaihtokaupassa itselleni loputtomasti kivuttomia päiviä, en silti ikinä vaihtaisi heitä pois. He ovat minun ihanani. ❤

Malla ja minä

torstai 25. toukokuuta 2017

Just send chocolate!

Sunnuntai 21.5.2017
Olin eilen vanhempieni luona. Tarkoitus oli tyhjentää vanha huoneeni turhista romuista, ja kävin läpi omia tavaroitani. Huone ja vanhat kirjeet, postikortit ja muut esineet toivat muistoja mieleeni. Jossain vaiheessa oloni meni tosi huonoksi, mutta ensin luulin sen johtuvan vain väsymyksestä. Ajaessani illalla kotiin traumaattiset muistot pyörivät päässäni, ja olisin halunnut vain oksentaa kaiken pahan olon ulos. Nukkumaan meno oli vaikeaa, koska itkin ja pelkäsin ja tunsin itseni niin pieneksi ja heikoksi. Valtterin turvallinen halaus sai minut viimein rauhoittumaan ja nukahtamaan.
   Olen tänään ollut koko päivän älyttömän väsynyt, ja vasta tunti tai pari sitten muistin, miksi. Olin yöllä hereillä. Olin vihainen Valtterille, ja ajattelin, että jos hän ei nyt lopeta minun kiusaamistani ja anna minun nukkua, lyön häntä täysillä. Ja Valtterihan on ollut unessa koko ajan, eikä ole häirinnyt nukkumistani mitenkään. Mutta yöllä olen lääketokkurassa ja traumamuistojeni ahdistelemana luullut Valtterin olevan samanlainen kuin entinen poikaystäväni, joka ei antanut minun nukkua yöllä, vaan piti väkisin hereillä jauhaen kaiken maailman tarinoita, tarkoituksenaan kai pelotella ja saada mieleni entistä enemmän sekaisin. Vanha kikka heikentää ihmisen psyykettä, valvottaminen. En muista, tajusinko yöllä Valtterin olevan Valtteri, mutta onneksi en lyönyt häntä, tai tehnyt mitään muutakaan typerää. Pelottavaa silti aina kun näin käy, että luulen hetkellisesti turvallista henkilöä joksikin toiseksi, joka yrittää tehdä pahaa. Olisi kerta kaikkiaan kamalaa havahtua siihen, että olisin vahingoittanut tai yrittänyt vahingoittaa jotakuta "viatonta", luullessani tätä uhkaavaksi. Onneksi näin ei ole käynyt, ja uskon ihmisten osaavan suhtautua ja rauhoitella minua niin, ettei tällaista pääsekään tapahtumaan. Yleensäkin näitä harhaluuloja tulee vain ollessani kotona.

Keskiviikko 24.5.2017
Surkea aamu. Heräsin jo vähän kuuden jälkeen kipuihin, vaikka olisin saanut nukkua seitsemään asti. Makasin sängyssä, mutten väsymyksestä huolimatta pystynyt nukahtamaan uudelleen. Kun seitsemän aikaan nousin ylös, kipu voimistui, kuten se tekee aina liikkuessani vähänkin. Valtteri lähti töihin, ja jäin juomaan hänen keittämäänsä kahvia ja syömään muroja ja banaania. Katsoin samalla hetken lastenohjelmia, mutta oravaksi pukeutuneen naisen iloisuus alkoi nopeasti ärsyttää. Laitoin telkkarin kiinni ja avasin puhelimesta Murhalesken muistelmat -äänikirjan. Huvittuneena totesin, että Anneli Auerin nuopea ääni sopi säestämään aamuani paljon paremmin kuin oravan ylipirteä kikatus. Aamiaisen jälkeen pakotin itseni pukeutumaan ja harjaamaan hiukseni, ja ulos raahautumaan kohti parkkipaikkaa. Olin niin väsynyt, ettei minun ehkä olisi kannattanut lähteä rattiin. Kello oli kuitenkin niin paljon, että olisi ollut myöhäistä soittaa taksi. Eikä minua sillä hetkellä rehellisesti sanottuna edes kiinnostanut, ajaisinko vahingossa rekan alle ja kuolisin. Samantekevää minulle.
   Saavuin sairaalaan silti yli 10 minuuttia myöhässä. Hoitaja kehotti lempeästi minua yrittämään ehtiä jatkossa ajoissa paikalle, ja tunsin olevani täysin epäonnistunut ihmisenä. Lupasin yrittää, vaikka olenhan minä tähänkin asti yrittänyt. Onneksi magneettistimulaatiohoidon aikana saa levätä sängyllä. Päässäni pyöri aluksi stressaavia ja sekavia ajatuksia. Kolme kertaa pääsin onneksi ihanaan meditatiiviseen tilaan, jossa en tuntenut väsymystä, ja kivunkin tunsin vain hyvin vaimeasti. Aistin pelkkää pehmeää valkoisuutta, vaikka koin olevani kuitenkin hereillä. Toivottavasti kuoleman jälkeen on tällaista, ajattelin.
   Väsymys ja kipu palasivat heti kun jouduin taas keskittymään todellisuuteen. Kotimatkalla kävin lähikaupassa ostamassa smoothien, kahvijuoman ja suklaata. Yritän helposti lohduttaa ja piristää itseäni herkuttelemalla, mikä kyllä näkyy painostani. En ole pystynyt herkkulakkoihin tai pitämään karkkipäivää vain kerran viikossa. Etenkin ilman suklaata tai muuta tosi makeaa tuntuu, etten löydä mitään muuta, mikä nostaisi mielialaa ollessani yksin. Ensimmäisenä herätessäni ajattelen kipua, mutta usein heti sen jälkeen herkkuja, niin huvittavalta kuin se kuulostaakin. Olen ollut samanlainen namuhiiri koko elämäni, vaikka olinkin vielä teini-ikäisenä pelkkää luuta ja nahkaa. Nyt painan 40kg enemmän kuin silloin, ja tottakai haaveilen pudottavani painoa, mutta olen huomannut sen mahdottomaksi tässä terveydentilassa.


Torstai 25.5.2017
Siskoni on puolisonsa kanssa hakemassa uutta perheenjäsentä, koiranpentua! Tätä on suunniteltu tosi pitkään, ja koiran nimikin on päätetty jo yli 3 vuotta sitten. Minä ja Valtteri saamme kunnian olla koiravauvan "kummit". Käsittämättömän ihanaa! ❤

En tiedä, miksi olen alkanut nyt kirjoittamaan päiväkirjatyylisesti arjestani. Tai tiedän, että minulla on jonkinlainen tarve kirjoittaa ja saada tavallisemmatkin ajatukseni ja tekemiseni muiden nähtäville, mutten tiedä, mistä tämä tarve kumpuaa.

keskiviikko 24. toukokuuta 2017

Hataraa ja haisevaa

Keskiviikko 17.5.2017
Riisun päivävaatteet ja vedän ylleni Valtterin pitkähihaisen paidan. Nurin päin, ettei niskassa oleva lappu karhi ihoani vasten. Menen pitkäkseni ja otan pehmolelun kainalooni. On niin kummallista mennä nukkumaan, kun ei tunne olevansa edes hereillä. Jollen olisi näin väsynyt, uskoisin todellakin nukkuneeni koko päivän, ja nähneeni vain unta asioista, joita olen tänään tehnyt. Olin sairaalassa, lämmitin makaronilaatikkoa, kävin hierojalla, ajoin autoa. Jossain vaiheessa neuloin. Puhuin Valtterin kanssa, mutta oli hankalaa pysyä kärryillä keskustelussa. Tämän tarkemmin en pysty päivästäni kertomaan. Ei ole mitenkään epätavallista, että kysyn Valtterilta, mitä olen tehnyt milloinkin ja kenen kanssa, ja mitkä asiat ovat todellisia ja mitkä eivät. Puhelimesta on myös hyötyä, voin lukea omia viestejäni ja niiden avulla muistaa, mitä olen tehnyt tai ajatellut.
   Nukahtaminen tuntuu vaikealta. Otin iltalääkkeet, ja ne kyllä nukuttavat minut väkisin. Mutta ajatus nukahtamisesta tuntuu vaikealta. En halua herätä huomenna aamulla. Klo 8:15 minun pitää olla taas sairaalassa saamassa magneettistimulaatiohoitoa. Päivällä tapaan sosiaalityöntekijän. Sellaiset menot ovat vaikeimpia, joissa pitää olla läsnä ja järkevä, ja jälkikäteen olisi hyvä muistaa, mitä on puhuttu ja selvitetty.

Torstai 18.5.2017
Herään, kun hoitaja tulee sängyn viereen, ja magneettistimulaatiolaite sammuu. On kuulemma hyvä merkki, jos torkahtaa hoidon aikana. Käytävällä kävellessäni tiedän jo etukäteen, että odotusaulassa istuu useampi ihminen. Haistan sen. Olen varma, että hajuaistini on normaalia herkempi, tai ainakaan en ole kuullut kenenkään muun haistavan samanlaisia asioita yhtä voimakkaasti. Jotkut sosiaaliset tilanteet ovat minulle hankalia, ja yksi syy siihen on hajuaistini. Huomioni menee pois olennaisista asioista, kun haistan mitä toinen ihminen on tänään syönyt, tupakoiko hän, onko hän flunssainen, onko hän käynyt hiljattain ulkona, ovatko hänen vaatteensa juuri pestyt, tai ovatko ne hieman kosteat hikoilun tai jonkin muun takia.
   Ulkona on ihanan raikas sateenjälkeinen tuoksu. Minun on monena aamuna tehnyt mieli oikaista sairaalan pihassa olevan pienen nurmikkokaistaleen läpi kävellessäni parkkipaikalle. Nyt teen sen. Punaiset tennarit vihreää ruohoa vasten, siitä tulee kesäinen ja nuori olo. 
   Toivon, että nuori olo kestäisi pidempään. Väsymys ja kipu saavat minut tuntemaan itseni fyysisesti vanhaksi. Useimmiten tunnen olevani pikkulapsi, joka on vankina sairaan vanhuksen kehossa. Näen itseni peilistä vanhana, rumana ja loppuunpalaneena. Tai sellaisena harmaaihoisena narkkarizombina. Tiedän näkeväni vain oman pahan oloni, mutten silti meinaa uskoa muiden näkevän minua eri tavalla. 
   Yritän piristää itseäni. Kotimatkalla haen kaupasta riisipuuroa ja minttukahvijuoman. Nam! Ehdin levätä kotona pari tuntia ennen kuin pitää lähteä tapaamaan sosiaalityöntekijää. Se ei stressaa minua enää niin paljon kuin eilen, ja uskon selviytyväni siitä ihan hyvin. Helpottavaa saada apua ja selvyyttä raha-asioihin.



lauantai 13. toukokuuta 2017

Ikävä


Näin unta vanhasta ystävästäni. Emme ole enää nähneet tai pitäneet tiiviisti yhteyttä muutamaan vuoteen. Herättyäni ikävä on niin raastava, että rintakehää puristaa. Hän ei ole enää sellainen kuin joskus oli, enkä ole minäkään. Tiedän vain pettyväni, jos laittaisin nyt viestiä ja yrittäisin sopia tapaamista. Meillä oli tapana loikoilla koko päivä sisällä kahdestaan vailla huolen häivää. Milloin olen viimeksi ollut niin rento, murehtimatta menneitä ja tulevia asioita? Milloin olen nauranut niin paljon, että vatsaan sattuu, ja ollut ihan oikeasti iloinen? En muista. Alkaa tuntua siltä, etten ikävöikään entistä ystävääni, vaan sitä, millainen olin usein hänen kanssaan. Olin hauska, huoleton, kaunis, itsevarma, ja sopiva sekoitus hölmöyttä ja viisautta. En tiedostanut asioita, jotka nykyään imevät suuren osan energiastani ja ilostani. En ollut jatkuvasti näin loputtoman stressaantunut, väsynyt, ja vihainen. 

   Onko persoonani jonkin verran eheytynyt? Tällä tarkoitan sitä, että erillisiä persoonanosiani olisi yhdistynyt. Olisin siis mennyt hieman eteenpäin itseni kanssa. Miksi se tuntuu näin pahalta? En tunne olevani yhtään kokonaisempi. Nyt vain tiedostan paremmin olevani rikki. Huoleton ja itsevarma persoonanosani, jonka olen nimennyt Stellaksi, ei ole vieraillut pitkään aikaan. Kai sen pitäisi olla hyvä asia, mutta olen surullinen. Stellana oleminen tuntui hyvältä, vähän kuin lomalta omasta elämästäni. Stella ei tiedostanut traumojen ja muiden persoonanosien olemassaoloa. Pelokas lapsiosani vihasi Stellaa, olihan aralle lapselle tosi ahdistavaa jakaa yhteinen keho niin sosiaalisen ja seksuaalisen aikuisen kanssa, kuin Stella oli. Nykyään koen suurimman osan ajasta olevani tuo pelkäävä lapsi. Se on kamalaa. 

 - Kukapa haluaisi tiedostaa ja muistaa kaikkea? sanoo terapeuttini usein. 
Niinpä. Antaisin melkein mitä tahansa, jos voisin vain unohtaa, ja elää silti hyvää elämää. Se ei minun kohdallani ole mahdollista. Menneisyys vaikuttaa nykyhetkeen niin paljon, että traumat on pakko käsitellä. Tie on pitkä, raskas ja täynnä luopumista. 
Voi, Stella. Sinuahan minä ikävöin.



keskiviikko 3. toukokuuta 2017

Voimamies ja vuoristorata

Tiistai 2.5.2017
Uhkeli Muhkeli ampuu navan. Hän on sirkuksen voimamies, sellainen kalju, tanakka ja mustaviiksinen, jollaiseksi lapsena kuvittelin Peppi Pitkätossu -kirjassa olleen voimamiehen, Väkevä-Adolfin. Tosin tämä sirkus, tai ainakin sen esiintymisteltta, on hyvin pieni. Uhkeli Muhkeli on yksin tämän hyvin pienen sirkusteltan hyvin pienellä lavalla. Ilmeensä perusteella hän on hämillään ja hieman kiusaantunut tuijottavista silmäpareista. Hän nostaa vanhanaikaisen, hihattoman jumppapaitansa helmaa, ja huomaa, ettei hänellä ole lainkaan napaa. Jostain Uhkeli Muhkelin vasempaan käteen ilmestyy pyssy. Ei mikään oikea ase, vaan sellainen pikkupyssy, jolla kultasepänliikkeissä ammutaan korvanlehtiin reiät. Tämän pyssyn Uhkeli Muhkeli painaa keskelle vatsaansa, ja PAM! Hänellä on napa.

- Uhkeli Muhkeli ampui navan, meinaan sanoa hoitajalle, joka seuraa näytöltä aivojani ja niitä hoitavaa magneettistimulaatiolaitetta. Onneksi juuri kun olen avaamassa suuni, tajuan, ettei lauseessa ole mitään järkeä. Olisi liian vaikeaa selittää, mikä tai kuka Uhkeli Muhkeli on, ja miksi hän ampui napansa. Miten Uhkeli Muhkeli ja hänen napansa liittyvät minuun, sitä en tiedä itsekään. 

Kone naputtaa aivojani. Naks, naks, naks. Se tuntuu epämiellyttävältä, mutta huomaan pikkuhiljaa tottuvani siihen. Jopa niin hyvin, että hetkittäin seilaan unen ja valveen rajalla, katsoen sirkuksen yhden miehen show'ta, ja muita mielikuvitukseni tuotoksia. Mitä jos hoitaja näkisikin koneen kautta ajatukseni? Ja näytölle ilmestyisi pomppimaan vaikkapa hamsterini Teletappi-asu yllään? Hihittelen mielikuvaani hoitajan huolestuneesta ilmeestä, kun hän katsoisi vuorotellen minua ja ruudulla pomppivaa hamsteria. Ihan hyvä, ettei ajatustenlukukoneita ole, tai jos on, niin tietääkseni tämä magneettistimulaatiohoitoa antava laite ei ole sellainen. 



Keskiviikko 3.5.2017
Vihaan tätä äkillistä mielialojen vaihtelua. Se menee aina niin päin, että mieliala laskee nopeasti, eikä koskaan nouse samaa vauhtia. Harvemmin edes tiedän, mistä tämä johtuu. Tänäänkin kaikki oli ihan ok, kunnes yhtäkkiä kurkkua alkoi kuristaa, ja tuntui kuin kaikki ilo katoaisi maailmasta. Huomasin kyllä tätä ennen hermostuvani Valtterille, mutta syy kiukkuuni oli sellainen, johon voin parhaiten vaikuttaa muuttamalla itse omia tapojani. Kyseessä on siis niin pieni asia, että on vaikea uskoa sen aiheuttaneen näin voimakkaan ja äkillisen mielialan laskun. Olen kyllä yleisesti stressaantunut raha-asioista, päivittäisestä sairaalassa ramppaamisesta, kaikista hoidettavista asioista, ja etenkin väsymyksestäni ja kivuistani, joiden takia asioiden hoitaminen on niin vaikeaa. Yritän ajatella positiivisemmin. Ainakin päivittäiset käynnit sairaalassa (aivojen magneettistimulaatiohoidossa) jatkuvat vain tämän kuukauden loppuun, jonka jälkeen olen toivottavasti paremmassa kunnossa hoidon ansiosta. 

Ajaessani kotiin sairaalasta mielessäni pyörii vain ärsyttäviä asioita. Muistan viimeviikkoisen, ehkä sekunnin mittaisen hetken, kun sattumalta näin erään henkilön kulkevan ohitseni. Minun puolestani hän saisi lakata hengittämästä. Tottakai radiosta alkaa juuri silloin soimaan kyseisestä henkilöstä muistuttava kappale, jota luonnollisesti en voi sietää. 
- Voi hyvää päivää, mutisen itsekseni ja vaihdan radiokanavaa mahdollisimman nopeasti. En aio antaa hänen pilata tätäkin päivää. Tänään kaikki on paremmin.

Kotiin tultuani oloni on helpottunut. Istun sohvalle Valtterin viereen. Hän laittaa kätensä polvelleni. Katselen ympärilleni, hengitän, keskityn tähän hetkeen. Olen pienessä ja sotkuisessa kodissamme, jossa tuoksuu banaanilta. Pienuus ja sotku eivät juuri nyt häiritse lainkaan. Täällä on Valtteri. Täällä on Pontus-hamsteri. Täällä on turva. 

Ja siinä se taas meni! Se parempi olo. Tutut kiukku, väsymys ja ahdistus ottivat jälleen vallan. Ehtihän sitä parempaa oloa kestää jo melkein tunnin. Musta tuntuu, että olen koko elämäni pitänyt sisälläni valtavaa kiukkua, ja kun se vaan kasvaa ja kasvaa, ei ole ihmekään jos pää meinaa räjähtää. En tiedä, miten näin ison määrän kiukkua saa purettua tekemättä kuitenkaan mitään tyhmää. Tahtoisin huutaa, paiskoa tavaroita, laittaa kaikki paskaksi. Tahtoisin jopa lyödä ja potkia ihmisiä, siis sellaisia ihmisiä, jotka ovat tehneet minulle pahaa, tai hoidostani päättäviä tahoja, jotka ovat hylänneet, vähätelleet, ja pettäneet luottamukseni. Kuvittelen tekeväni heille kaiken saman, mitä he ovat tehneet minulle. Ja enemmänkin. Huudan, potkin, tapan. Milloin minusta tuli tällainen? Miksi saan jotain helpotusta tuollaisista kuvitelmista? Tämä on sairasta. 



Voi ei! Kirjoitin tähän lisää, mutta vahingossa suljin koko ikkunan, enkä tietenkään ollut tallentanut tätä. No, tässä luki ainakin, että kävin väkivaltaa kokeneille naisille tarkoitetussa ryhmässä, ja tein siellä tuon upean mestariteoksen tuossa yläpuolella. Hahaa. Sain siihen purettua tosi hyvin mun pahaa oloani. Siellä ryhmässä usein tehdään nopeasti jonkinlaista kuvaa eri materiaaleilla. Tuon kuvan tein liiduilla ja muovailuvahalla. Huvittaa, miten mun mielialat meneekin kunnon vuoristorataa just tänään, kun aloitin kirjoittamaan asiasta. Nyt on kipuja lukuunottamatta ihan hyvä olo, ja nautin, kun saan vaan maata sohvalla ja olla kotona loppuillan. 

keskiviikko 12. huhtikuuta 2017

tiistai 14. maaliskuuta 2017

Parempi puolikas

Mulle on tainnut aina olla selvää, että elämässäni on ja tulee olemaan kumppanin lisäksi toinenkin maailman rakkain henkilö. Siskoni.

Meillä on päivälleen 2 vuotta ja 4 kuukautta ikäeroa. Minä olen vanhempi, vaikka monessa asiassa olen siskoani jäljessä. Meidän roolimme ovat jo vuosia sitten vaihtuneet näin päin kuin ne nyt ovat: siskoni huolehtii, neuvoo ja näyttää esimerkkiä minulle. Hänen muuttaessaan viime vuonna väliaikasesti ulkomaille, en juurikaan murehtinut hänen pärjäämistään, vaan omaani. Ikävä oli valtava, vaikka pidimmekin tiiviisti yhteyttä. Nyt hän on taas täällä kotikaupungissamme, ja sai hiljattain uuden työpaikan, jossa hän viihtyy. Siskoni on puhelias, sosiaalisesti taitava, huumorintajuinen, empaattinen, fiksu, mielikuvituksellinen ja äärettömän kaunis. Olen hänestä tosi ylpeä. 

Lapsesta asti olen halunnut olla samanlainen kuin hän. Onhan meillä paljon yhteistä ja aivan erityinen yhteys välillämme. Olen kuitenkin aina ollut huomattavasti häntä herkempi, arempi ja ujompi. Muistan, miten lapsena loukkaannuin joka kerta, kun joku aikuinen sanoi siskoni olevan minua rohkeampi ja "eläväisempi". En ymmärtänyt tuota jälkimmäistä sanaa, ja mietin, olinko minä jotenkin vähemmän elävä, "kuolleempi". Tunsin usein vieraampien ihmisten seurassa itseni näkymättömäksi. Luulin sen johtuvan siitä, että siskoni oli minua pienempi ja suloisempi, ja että hänestä muka pidettiin enemmän kuin minusta. Todellisuudessa syy oli varmasti omassa arkuudessani ja hitaudessani tottua uusiin ihmisiin ja tilanteisiin. Siskoni viiletti menemään minkä kerkesi, kun minä tarkkailin tapahtumia sivusta ja pohdin, uskallanko mennä mukaan. Muistan ensimmäisen päivämme päiväkodissa: minä itkin hoitotädin sylissä koti-ikävääni, kun siskoni esitteli minulle muita lapsia, ja yritti houkutella minua mukaan leikkeihin. Koulussa minua kiusattiin rajusti, mutta alemmalla luokalla ollut siskoni taas oli oman ikäistensä keskuudessa ns. suosittu oppilas, jolla oli laaja kaveripiiri. Tämä on ollut oikeastaan vain helpotus, koska en olisi kestänyt nähdä hänen saavan samaa kohtelua kuin minä sain. Lisäksi hänen lukuisat kaverinsa olivat minulle aina ystävällisiä. 

Joskus yritin väkisin tehdä jotain, mistä en oikeasti pitänyt, miellyttääkseni aikuisia. Esimerkiksi esitin tykkääväni joistain ruuista. Kuvittelin, että jos pidän kaikesta mistä siskonikin, saan yhtä paljon huomiota ja rakkautta kuin hän. Aikuisena olen tajunnut, että minua on todellisuudessa rakastettu aivan yhtä paljon kuin siskoanikin. Itseasiassa hän on kertonut kokeneensa välillä asetelman taas päinvastoin kuin minä, sillä sairauksieni takia olen tarvinnut erityistä huolenpitoa ja tukea perheeltämme.

Huomaan usein vieläkin kadehtivani siskoani. Saan usein kuulla ihmisiltä (täysin ansaittuja) kehuja hänen ulkonäöstään ja luonteestaan, mikä ei tietenkään ole lainkaan huono asia. Joskus kuitenkin saatan tulla jälkeenpäin surulliseksi näistä kommenteista, koska oma ulkonäköni ja olemukseni lähinnä hävettää ja masentaa minua. Siskoni on kirjoittanut ylioppilaaksi, asunut 17-vuotiaasta asti poikaystävänsä kanssa välillä kaukanakin kotoa, ollut useassa työpaikassa, matkustellut ilman vanhempiamme, ja luonut monia hyviä ihmissuhteita. Minä olen suorittanut vain peruskoulun, asunut vasta vuoden itsenäisesti (Valtterin kanssa), joutunut useisiin vahingollisiin ihmissuhteisiin, enkä ole ollut päivääkään oikeissa töissä. Yksinkertaiset asiat kuten peseytyminen, pukeutuminen, ja ovesta ulos raahautuminen ovat minulle suuri haaste, ja tarvitsen ruokakaupassakin saattajan välttyäkseni paniikilta ja vääriltä ostoksilta. Tiedän, että on turhaa vertailla minun ja siskoni elämäntilanteita. En minä ole vastoinkäymisiäni ja sairauksiani valinnut, eivätkä ne tee minusta huonompaa tai tyhmempää ihmistä, vaikka niin helposti kuvittelenkin. Ongelma on täysin omassa päässäni. Onneksi olen alkanut tiedostaa myös sen, ettei minun tarvitsekaan olla kaikessa samanlainen kuin hän. Ennemminkin on rikkaus olla erilaisia erilaisine kokemuksinemme, mutta kuitenkin jakaa yhteinen aivan oma maailmamme. 

Olisin tuskin edes hengissä ilman siskoni apua, tukea ja rakkautta. Hän on joutunut kirjaimellisestikin pelastamaan minut. Tämä kaikki on ollut hänelle varmasti rankkaa, mutta tiedän, että hän tekisi kaiken uudelleen jos tarve vaatisi. Niin minäkin tekisin hänelle, jos hän joutuisi vastaavanlaisiin tilanteisiin. Siskoni on mulle mittaamattoman arvokas. Koska meillä on toisemme, meillä on aina ystävä, johon voi luottaa.

Siskoni ja minä.

lauantai 18. helmikuuta 2017

Ihanasti sekaisin




Ihanasti sekaisin

Tahaton möläytys, sammakkoja suusta,
teen itsestäni narrin, mutten välitä tuosta.
Olen porukassa potilaiden, joista jokainen on yksin, 
väsyneiden sotilaiden, itselleen tuntemattomien.
Sinussa on jotain, minkä heti tiesin: elämääni tulisit, tunkeutuisit.
Ja minä annan sinun tulla, otan avosylin vastaan.
Olet rikkinäinen ja eksynyt, kuten olen itsekin. 


Yhdessä olemme vahvoja ja ihanasti sekaisin.
Kukaan ei jaksa meitä, ja niin sen pitää ollakin.
Eräänä yönä hiivin luoksesi, se on ankarasti kielletty, 

ja vielä kielletympää on se, mikä tämän jälkeen tapahtuu.
Kaikki sen näkevät ja pian joutuvat myöntämään:
Mikään tai kukaan ei saa minua kahleistasi luopumaan. 


Aika kuluu, leikki julmenee.
Sinä heikkenet, minä suojelen.
Minä uuvun, sinä hallitset.
Tulee kevät ja valo, lakaisen lattiaa, 

lasinsirut, ruuantähteet, lääkepaketit 
auringossa kilpaa kimaltaa. 

Kohta on taas se päivä, kun olet erityisen sekava.
Minä nautin joka hetkestä, kiusaan ja rakastan, 

annan sinun sairautesi itsenikin juovuttaa.
Sinä hymyilet ja huudat, minä tottelen ja itken.
Kun valvot yöt, minä pelkään ja tärisen, 

kun nukut päivät, minä peittelen.
Olet kaunis sellaisella tavalla, kuin hakattu lapsi vain voi olla. 


Herään hiljaisuuteen ja selkeyteen,
Olet kadonnut, olen turvassa.
Hetken sulattelen, totuttelen, 

kunnes kuitenkin sinut löytääkseni käännän kaupungin jokaisen kiven.
En halua apua, en halua turvaa.
Haluan vain palata, mielemme ihanasti sekoittaa, 

juosta valkotakkisia karkuun, yhtyä sinun ilkikuriseen nauruun. 

Sinä löydyt, ja aivan yllättäen, 

ensimmäisen kerran pitkään aikaan 
minäkin löydyn. 

Teet taas sen, minkä osaat parhaiten: otat syliin, lohdutat ja vangitset.
Kun sinä tuhoat elämäämme, koitan tuhota sinut, 

otan itseni, vien sinulta pois.
Olen kaikki mitä sinulla on,

et ansaitse edes sitä vähää.

Sen kevään olin vieras itselleni.
Koin suurimmat kivut, mitä kokea voi,
Ja suurimman onnen, jonka saavuttaa voi ainoastaan 

sairaalloisen ihanasti sekaisin.

tiistai 14. helmikuuta 2017

Kiukkua ja kaikkea sairaalassa

Oon ollut nyt 4 viikkoa sairaalassa. Näillä näkymin oon tällä osastolla 24.2. asti. Ylihuomenna on hoitokokous, jossa puhutaan jatkosta. Toivon kovasti pääseväni aivojen magneettistimulaatiohoitoon. Sillä hoidetaan mm. vaikeaa masennusta ja neuropaattista kipua. Hoito kestää yleensä kokonaisuudessaan 4 viikkoa, mutta siinä voi käydä kotoa käsin. Yksi hoitokerta kestää yleensä 30-45 minuuttia plus esivalmistelut, ja hoidossa käydään joka arkipäivä sen neljän viikon ajan. Mulle tehtiin jo 2 vuotta sitten lähete siihen, mutta se magneettistimulaatiolaite olikin silloin vasta kokeiluvaiheessa.
   Nyt lääkärit ja omahoitaja on kuitenkin suunnitellut ihan muuta, mun toiveista ja pyynnöistä huolimatta. Yritän saada torstaina jotain selvyyttä asiaan. Ensin mun ei meinattu antaa olla täällä paria viikkoa pitempään, vaikkei mun vointi ole parantunut siitä kun tulin tänne. Stressasin ja panikoin älyttömästi, kun pelkäsin joutuvani kotiutumaan tässä kunnossa. Mulla ei ole voimia huolehtia itsestäni. Suututtaa se, että vaikka tää on ehdottomasti paras osasto jolla oon ollut, joudun silti vieläkin tappelemaan siitä, että mua kuunneltaisiin, ja saisin tarvitsemaani ja itse hyödylliseksi kokemaani hoitoa. Tällä hetkellä musta tuntuu, että hoitavista tahoista ainoastaan mun psykoterapeutti on "mun puolella". Hän on tehnyt mun kanssa tiiviisti töitä nyt 4,5 vuotta, ja ymmärtää, että tiedän itse oman jaksamiseni paremmin kuin kukaan lääkäri voi parin tapaamisen perusteella tietää.
   Kun ihminen on niin huonovointinen, ettei pärjää kotona avohoidon avulla, miten voimien pitäisi riittää taistelemaan sen eteen, ettei jäisi ilman toimivaa hoitoa? Mielestäni oikea vastaus on: ei pitäisi. Ei potilaan pitäisi joutua taistelemaan ja pelkäämään ja menettämään toivoaan sen takia, ettei hoidoista ja lääkityksestä päättävät henkilöt tunnu ymmärtävän ja kuuntelevan potilasta lainkaan. 
   Siihen olen tyytyväinen, että pääsen ensi viikolla vihdoin lannerangan röntgenkuvaukseen ja selän magneettikuvaukseen. Eihän mulla oo ollut kovia lantio- ja selkäkipuja kuin vasta 7,5 vuotta, mutta ainakin nyt vihdoin tässä asiassa mua kuunneltiin ja otettiin vakavasti. Toivottavasti myös ylihuomenna hoitokokouksessa otetaan.