Suru

2.8.
En ole vieläkään tajunnut Pontuksen kuolemaa. Enkä hyväksynyt. Vaikka tämä oli odotettavissa, ei kai kuolemaan voi koskaan olla täysin valmistautunut. Syyrianhamsterin elinikä on yleensä 2 - 2,5 vuotta. Pontus eli 2 vuotta, 6 kuukautta ja 20 päivää. Olen iloinen, että hän eli täysillä loppuun asti. En vaan pysty ajattelemaan omaa loppuelämääni, joka voi kestää parhaassa - tai pahimmassa, miten sen nyt ajatteleekin - tapauksessa vielä 60 vuotta. Ja tämä aika pitäisi sitten elää ilman Pontusta. Ei tosin täysin ilman, koska hänen muotokuvansa koristaa tatuointina oikeaa olkavarttani. Tiedän, että kaikki ihmiset eivät ymmärrä ihmisen ja eläimen välistä rakkautta, mutta uskallan silti kertoa, että ainakin toistaiseksi Pontuksen menettäminen tuntuu aivan samanlaiselta, kuin läheisen ihmisen menettäminen on tuntunut. Joskus ihmisistäkin tietää, ettei aikaa ole paljoa jäljellä, ja toivoo vaan kaiken tapahtuvan mahdollisimman kivuttomasti. Sitten kun läheinen ja hänestä huolehtiminen on poissa, tilalle jää selvitettäväksi sekava vyyhti omia tunteita ja ajatuksia.

16.8.
Suru on sitä, kun kaikki voimat menevät tähän hetkeen, sen tajuamiseen ja sietämiseen. Suru on sitä, kun rintakehäni sisällä vihloo nähdessäni joka puolella sinusta muistuttavia asioita. Suru on sitä, kun pidän itseni mahdollisimman kiireisenä, etten ehtisi tuntea ja ajatella. Suru on sitä, kun itkettää aamusta iltaan ja illasta aamuun, tai kun ei enää kykene itkemään. Suru on sitä, kun syli ja koti tuntuvat autioilta. Suru on sitä, kun miettii päivästä toiseen, eikö elämää ja kuolemaa todella voi mitenkään huijata. Suru on sitä, kun muut ympärillä jatkavat elämäänsä, ja pelkään jääväni yksin jumiin tähän menetykseen. Suru on sitä, kun ei voi kuvitella, että koskaan tulisi rakastamaan ketään samalla tavalla ja yhtä paljon. Suru on sitä, kun on vihainen aivan kaikelle kaikesta. Suru on sitä, ettei haluakaan koskaan päästää irti tai lopettaa suremista. Suru on sitä, kun tajuaa, että vielä hetki sitten minulla todella oli aivan kaikki ja enemmänkin. Suru on sitä, kun jotain puuttuu, ja tulee puuttumaan aina tästä eteenpäin. Suru on sitä, kun uskalsin rakastaa täysillä ja ehdoitta, vaikka tiesin sen vielä jonain päivänä tuntuvan kipuna ja kaipauksena. Suru on musertavaa, kaihertavaa, pysäyttävää ja pakollista. Suru on henkilökohtaista, vaikka sen voikin jakaa toisen kanssa. Ei ole yhtä oikeaa tai väärää tapaa surra. Surulta ei voi välttyä kukaan, joka on koskaan tuntenut rakkautta ja iloa.

26.8.

Olen ollut ihan älyttömän väsynyt ja kipeä. Pontuksen häkki kököttää vieläkin työhuoneen nurkassa siivoamattomana. En ole pystynyt vielä tekemään sille mitään, ajatus tuntuu liian pahalta. Onneks ei oo mitään kiirettä. Me ollaan suunniteltu uuden lemmikin hankkimista, ja sekin on herättänyt kaikenlaisia tunteita. Jollain tavalla tuntuu, että petän Pontuksen, jos sen tilalle tulee joku toinen. Toisaalta uusi lemmikki voisi tuoda lohtua ja muistuttaa, ettei yhden rakkaan menetys tarkoita sitä, ettei uusia ystäviä voisi tulla. Olisi myös kivaa saada kotiin seuraa nyt, kun Valtterin kesäloma loppui.

Kesäpäiväkirja III

Maanantai 23.7.

Terapeutti on vieläkin lomalla, mutta laitoin hänelle viestiä. Puhuimme puhelimessa, ja sovimme tapaamisen keskiviikoksi. En vaan jaksanut enää. Päässäni on pyörinyt itsetuhoajatusten sekamelska. Kaikkein epätoivoisimpina hetkinä yritän keksiä syitä sinnitellä. Useimmiten ajattelen silloin siskoani. Mitä hänen elämänsä olisi sen jälkeen, kun minua ei olisi? Millaiset arvet minun kuolemani jättäisi häneen? Olisiko hän enää lainkaan sama ihminen ilman minua? 
   Eilen illalla Pontus sai minut hetkeksi järkiini. Kun olin menossa nukkumaan ja laskin hänet sylistäni häkkiin, hän yritti heti takaisin. Kiipesi mahdollisimman korkealle, seisoi siinä takajaloillaan ja tuijotti anovasti silmiini, kuten joka ilta. Sanoja ei tarvita, tiedän mitä tuo katse tarkoittaa: "Äiti, ota vielä hetkeksi syliin!" Ja kuten joka ilta, nostin hänet ja sanoin: "Okei, yks hali vielä". Tyytyväisenä hän painautui poskeani vasten, ja sulki silmänsä kun suukotin hänen pientä päätään. Eläimen osoittama kiintymys on niin liikuttavan aitoa. Tämä ihana otus ansaitsee kaiken rakkauden, mitä voin sille antaa. "Hyvää yötä, nähdään huomenna, kulta." Ja lisäsin vielä: "Äiti ei jätä sua". ❤️

Keskiviikko 25.7.
Eilen meidän ihana Pontus nukahti ikiuneen. Suru on valtava, mutta se on merkki vielä suuremmasta rakkaudesta. Olen onnellinen, että Pontus oli viime hetkiinsä asti reipas oma itsensä, jaksoi juosta ja kiipeillä. Kävimme Valtterin vanhempien mökillä, ja illalla sieltä palatessamme löysimme pienen nukahtaneena levollisen näköisenä herkkutikkunsa viereen. Hänellä oli pitkä ja hyvä elämä. Tänään kävimme sukuni mökillä hautaamassa pikkuisen. Perheeni oli mukana, ja heidän surustaan huomasi, miten tärkeä osa perhettä Pontus oli. Olen todella kiitollinen myös kaikille ystävilleni, jotka ovat tukenani ja ymmärtävät luopumisen tuskan. Ilman kaikkia läheisiäni tämä olisi varmasti vielä tuhat kertaa vaikeampaa.

Just send chocolate!

Sunnuntai 21.5.2017
Olin eilen vanhempieni luona. Tarkoitus oli tyhjentää vanha huoneeni turhista romuista, ja kävin läpi omia tavaroitani. Huone ja vanhat kirjeet, postikortit ja muut esineet toivat muistoja mieleeni. Jossain vaiheessa oloni meni tosi huonoksi, mutta ensin luulin sen johtuvan vain väsymyksestä. Ajaessani illalla kotiin traumaattiset muistot pyörivät päässäni, ja olisin halunnut vain oksentaa kaiken pahan olon ulos. Nukkumaan meno oli vaikeaa, koska itkin ja pelkäsin ja tunsin itseni niin pieneksi ja heikoksi. Valtterin turvallinen halaus sai minut viimein rauhoittumaan ja nukahtamaan.
   Olen tänään ollut koko päivän älyttömän väsynyt, ja vasta tunti tai pari sitten muistin, miksi. Olin yöllä hereillä. Olin vihainen Valtterille, ja ajattelin, että jos hän ei nyt lopeta minun kiusaamistani ja anna minun nukkua, lyön häntä täysillä. Ja Valtterihan on ollut unessa koko ajan, eikä ole häirinnyt nukkumistani mitenkään. Mutta yöllä olen lääketokkurassa ja traumamuistojeni ahdistelemana luullut Valtterin olevan samanlainen kuin entinen poikaystäväni, joka ei antanut minun nukkua yöllä, vaan piti väkisin hereillä jauhaen kaiken maailman tarinoita, tarkoituksenaan kai pelotella ja saada mieleni entistä enemmän sekaisin. Vanha kikka heikentää ihmisen psyykettä, valvottaminen. En muista, tajusinko yöllä Valtterin olevan Valtteri, mutta onneksi en lyönyt häntä, tai tehnyt mitään muutakaan typerää. Pelottavaa silti aina kun näin käy, että luulen hetkellisesti turvallista henkilöä joksikin toiseksi, joka yrittää tehdä pahaa. Olisi kerta kaikkiaan kamalaa havahtua siihen, että olisin vahingoittanut tai yrittänyt vahingoittaa jotakuta "viatonta", luullessani tätä uhkaavaksi. Onneksi näin ei ole käynyt, ja uskon ihmisten osaavan suhtautua ja rauhoitella minua niin, ettei tällaista pääsekään tapahtumaan. Yleensäkin näitä harhaluuloja tulee vain ollessani kotona.

Keskiviikko 24.5.2017
Surkea aamu. Heräsin jo vähän kuuden jälkeen kipuihin, vaikka olisin saanut nukkua seitsemään asti. Makasin sängyssä, mutten väsymyksestä huolimatta pystynyt nukahtamaan uudelleen. Kun seitsemän aikaan nousin ylös, kipu voimistui, kuten se tekee aina liikkuessani vähänkin. Valtteri lähti töihin, ja jäin juomaan hänen keittämäänsä kahvia ja syömään muroja ja banaania. Katsoin samalla hetken lastenohjelmia, mutta oravaksi pukeutuneen naisen iloisuus alkoi nopeasti ärsyttää. Laitoin telkkarin kiinni ja avasin puhelimesta Murhalesken muistelmat -äänikirjan. Huvittuneena totesin, että Anneli Auerin nuopea ääni sopi säestämään aamuani paljon paremmin kuin oravan ylipirteä kikatus. Aamiaisen jälkeen pakotin itseni pukeutumaan ja harjaamaan hiukseni, ja ulos raahautumaan kohti parkkipaikkaa. Olin niin väsynyt, ettei minun ehkä olisi kannattanut lähteä rattiin. Kello oli kuitenkin niin paljon, että olisi ollut myöhäistä soittaa taksi. Eikä minua sillä hetkellä rehellisesti sanottuna edes kiinnostanut, ajaisinko vahingossa rekan alle ja kuolisin. Samantekevää minulle.
   Saavuin sairaalaan silti yli 10 minuuttia myöhässä. Hoitaja kehotti lempeästi minua yrittämään ehtiä jatkossa ajoissa paikalle, ja tunsin olevani täysin epäonnistunut ihmisenä. Lupasin yrittää, vaikka olenhan minä tähänkin asti yrittänyt. Onneksi magneettistimulaatiohoidon aikana saa levätä sängyllä. Päässäni pyöri aluksi stressaavia ja sekavia ajatuksia. Kolme kertaa pääsin onneksi ihanaan meditatiiviseen tilaan, jossa en tuntenut väsymystä, ja kivunkin tunsin vain hyvin vaimeasti. Aistin pelkkää pehmeää valkoisuutta, vaikka koin olevani kuitenkin hereillä. Toivottavasti kuoleman jälkeen on tällaista, ajattelin.
   Väsymys ja kipu palasivat heti kun jouduin taas keskittymään todellisuuteen. Kotimatkalla kävin lähikaupassa ostamassa smoothien, kahvijuoman ja suklaata. Yritän helposti lohduttaa ja piristää itseäni herkuttelemalla, mikä kyllä näkyy painostani. En ole pystynyt herkkulakkoihin tai pitämään karkkipäivää vain kerran viikossa. Etenkin ilman suklaata tai muuta tosi makeaa tuntuu, etten löydä mitään muuta, mikä nostaisi mielialaa ollessani yksin. Ensimmäisenä herätessäni ajattelen kipua, mutta usein heti sen jälkeen herkkuja, niin huvittavalta kuin se kuulostaakin. Olen ollut samanlainen namuhiiri koko elämäni, vaikka olinkin vielä teini-ikäisenä pelkkää luuta ja nahkaa. Nyt painan 40kg enemmän kuin silloin, ja tottakai haaveilen pudottavani painoa, mutta olen huomannut sen mahdottomaksi tässä terveydentilassa.

Torstai 25.5.2017
Siskoni on puolisonsa kanssa hakemassa uutta perheenjäsentä, koiranpentua! Tätä on suunniteltu tosi pitkään, ja koiran nimikin on päätetty jo yli 3 vuotta sitten. Minä ja Valtteri saamme kunnian olla koiravauvan "kummit". Käsittämättömän ihanaa! ❤

En tiedä, miksi olen alkanut nyt kirjoittamaan päiväkirjatyylisesti arjestani. Tai tiedän, että minulla on jonkinlainen tarve kirjoittaa ja saada tavallisemmatkin ajatukseni ja tekemiseni muiden nähtäville, mutten tiedä, mistä tämä tarve kumpuaa.

Parempi puolikas

Mulle on tainnut aina olla selvää, että elämässäni on ja tulee olemaan kumppanin lisäksi toinenkin maailman rakkain henkilö. Siskoni.

Meillä on päivälleen 2 vuotta ja 4 kuukautta ikäeroa. Minä olen vanhempi, vaikka monessa asiassa olen siskoani jäljessä. Meidän roolimme ovat jo vuosia sitten vaihtuneet näin päin kuin ne nyt ovat: siskoni huolehtii, neuvoo ja näyttää esimerkkiä minulle. Hänen muuttaessaan viime vuonna väliaikasesti ulkomaille, en juurikaan murehtinut hänen pärjäämistään, vaan omaani. Ikävä oli valtava, vaikka pidimmekin tiiviisti yhteyttä. Nyt hän on taas täällä kotikaupungissamme, ja sai hiljattain uuden työpaikan, jossa hän viihtyy. Siskoni on puhelias, sosiaalisesti taitava, huumorintajuinen, empaattinen, fiksu, mielikuvituksellinen ja äärettömän kaunis. Olen hänestä tosi ylpeä. 

Lapsesta asti olen halunnut olla samanlainen kuin hän. Onhan meillä paljon yhteistä ja aivan erityinen yhteys välillämme. Olen kuitenkin aina ollut huomattavasti häntä herkempi, arempi ja ujompi. Muistan, miten lapsena loukkaannuin joka kerta, kun joku aikuinen sanoi siskoni olevan minua rohkeampi ja "eläväisempi". En ymmärtänyt tuota jälkimmäistä sanaa, ja mietin, olinko minä jotenkin vähemmän elävä, "kuolleempi". Tunsin usein vieraampien ihmisten seurassa itseni näkymättömäksi. Luulin sen johtuvan siitä, että siskoni oli minua pienempi ja suloisempi, ja että hänestä muka pidettiin enemmän kuin minusta. Todellisuudessa syy oli varmasti omassa arkuudessani ja hitaudessani tottua uusiin ihmisiin ja tilanteisiin. Siskoni viiletti menemään minkä kerkesi, kun minä tarkkailin tapahtumia sivusta ja pohdin, uskallanko mennä mukaan. Muistan ensimmäisen päivämme päiväkodissa: minä itkin hoitotädin sylissä koti-ikävääni, kun siskoni esitteli minulle muita lapsia, ja yritti houkutella minua mukaan leikkeihin. Koulussa minua kiusattiin rajusti, mutta alemmalla luokalla ollut siskoni taas oli oman ikäistensä keskuudessa ns. suosittu oppilas, jolla oli laaja kaveripiiri. Tämä on ollut oikeastaan vain helpotus, koska en olisi kestänyt nähdä hänen saavan samaa kohtelua kuin minä sain. Lisäksi hänen lukuisat kaverinsa olivat minulle aina ystävällisiä. 

Joskus yritin väkisin tehdä jotain, mistä en oikeasti pitänyt, miellyttääkseni aikuisia. Esimerkiksi esitin tykkääväni joistain ruuista. Kuvittelin, että jos pidän kaikesta mistä siskonikin, saan yhtä paljon huomiota ja rakkautta kuin hän. Aikuisena olen tajunnut, että minua on todellisuudessa rakastettu aivan yhtä paljon kuin siskoanikin. Itseasiassa hän on kertonut kokeneensa välillä asetelman taas päinvastoin kuin minä, sillä sairauksieni takia olen tarvinnut erityistä huolenpitoa ja tukea perheeltämme.

Huomaan usein vieläkin kadehtivani siskoani. Saan usein kuulla ihmisiltä (täysin ansaittuja) kehuja hänen ulkonäöstään ja luonteestaan, mikä ei tietenkään ole lainkaan huono asia. Joskus kuitenkin saatan tulla jälkeenpäin surulliseksi näistä kommenteista, koska oma ulkonäköni ja olemukseni lähinnä hävettää ja masentaa minua. Siskoni on kirjoittanut ylioppilaaksi, asunut 17-vuotiaasta asti poikaystävänsä kanssa välillä kaukanakin kotoa, ollut useassa työpaikassa, matkustellut ilman vanhempiamme, ja luonut monia hyviä ihmissuhteita. Minä olen suorittanut vain peruskoulun, asunut vasta vuoden itsenäisesti (Valtterin kanssa), joutunut useisiin vahingollisiin ihmissuhteisiin, enkä ole ollut päivääkään oikeissa töissä. Yksinkertaiset asiat kuten peseytyminen, pukeutuminen, ja ovesta ulos raahautuminen ovat minulle suuri haaste, ja tarvitsen ruokakaupassakin saattajan välttyäkseni paniikilta ja vääriltä ostoksilta. Tiedän, että on turhaa vertailla minun ja siskoni elämäntilanteita. En minä ole vastoinkäymisiäni ja sairauksiani valinnut, eivätkä ne tee minusta huonompaa tai tyhmempää ihmistä, vaikka niin helposti kuvittelenkin. Ongelma on täysin omassa päässäni. Onneksi olen alkanut tiedostaa myös sen, ettei minun tarvitsekaan olla kaikessa samanlainen kuin hän. Ennemminkin on rikkaus olla erilaisia erilaisine kokemuksinemme, mutta kuitenkin jakaa yhteinen aivan oma maailmamme. 

Olisin tuskin edes hengissä ilman siskoni apua, tukea ja rakkautta. Hän on joutunut kirjaimellisestikin pelastamaan minut. Tämä kaikki on ollut hänelle varmasti rankkaa, mutta tiedän, että hän tekisi kaiken uudelleen jos tarve vaatisi. Niin minäkin tekisin hänelle, jos hän joutuisi vastaavanlaisiin tilanteisiin. Siskoni on mulle mittaamattoman arvokas. Koska meillä on toisemme, meillä on aina ystävä, johon voi luottaa.

Siskoni ja minä.

Rakkautta

Me käytiin Valtterin kanssa Tallinnassa juhlistamassa vuosipäivää. Ajattelin jakaa tänne kuvia reissusta ja ajatuksia meidän yhteisestä vuodesta.

Viime kesänä osallistuin kasvisruokakurssille, jolla tapasin tämän komistuksen. Hän oli heti tosi kohtelias ja auttoi mua tiskaamaan, kun mulla oli käsissä kipuja. (Vaikka myöhemmin sain selville, että hän vihaa tiskaamista!) Kurssin jälkeen pyysin häntä kaveriksi Facebookissa, ja aloimme heti kirjoittelemaan toisillemme. Hänelle oli tosi helppo puhua alusta asti. Mulla oli silloin vähän ongelmia lääkityksen kanssa, ja vointi oli hetken ajan tosi huono. En saanut yöllä nukuttua, kivut oli kovat ja itkin jatkuvasti. Myös tästä kerroin hänelle ja hän tsemppasi mua eteenpäin. Emme olleet tavanneet kokkauskurssin jälkeen, kunnes yhtenä iltana kun olin ihan loppu, hän ilmestyi ovelleni eikä sanonut mitään, halasi vain. Se kertoi enemmän kuin tuhat sanaa. 

Pian tämän jälkeen hän pyysi mua kahville. Viihdyin hänen kanssaan koko loppupäivän. Meidän piti katsoa elokuvaa, mutta se meni kokonaan multa ohi, koska meillä oli niin kiinnostavat keskustelut! Siitä sitten jatkettiin tapailua.

Tän vuoden aikana me molemmat ollaan omilla tavoillamme käyty pohjalla ja toistemme tukemina noustu sieltä ylös. Mulla alkoi maanantaina ammattikouluun valmentava koulutus, enkä olis uskaltanut edes hakea siihen, ellei Valtteri olis mun tukena. Meillä on ollut huonoja aikoja ja pahoja riitoja, mutta nyt meidän suhde voi paremmin kuin koskaan. Mitä enemmän opitaan tuntemaan toisiamme, sitä paremmin osataan ottaa toisemme huomioon. Valtteri asuu käytännössä koko ajan mun luona ja ollaan pikkuhiljaa ruvettu suunnittelemaan muuttoa yhteiseen kämppään. Mulle se on iso askel, koska se tarkoittaa muuttoa pois tuetusta asunnosta. Onneksi mulla silloinkin olisi sama omahoitaja ja sairaanhoitaja, jotka kävis mua katsomassa kerran-pari viikossa. 

Mun aiemmat kokemukset parisuhteista on vähän erikoisia. Ensimmäinen suhde oli sellainen teini-ihastus, joka ei kestänyt kuin vuoden. Sen jälkeen oli pitkä, melkein viiden vuoden suhde, jossa oli paljon hyvää, mutta vielä enemmän ongelmia. Olin suhteen alussa 15-vuotias ja suhteen loppuessa 20-vuotias, joten ei mikään ihme, että kasvoimme eri suuntiin. Tämän jälkeinen suhde oli traumaattinen kokemus, enkä halua enempää avata sitä tässä. Valtteri oli ensimmäinen, jolle uskalsin ääneen sanoa, mitä tuossa suhteessa jouduin läpikäymään. Hän on ollut suuri tuki ja apu näistä asioista toipumiseen.

Mutta tällä hetkellä, tässä suhteessa, olen rehellisesti onnellinen. Valtteri on ihminen, jonka kanssa voin hyvin kuvitella viettäväni vielä monta monta vuotta. Meillä on paljon omaa huumoria, jota harva ymmärtää. Kotiin on aina kiva tulla kun hän on täällä, eikä aamulla herääminenkään ole niin kamalaa, jos hän herää kanssani. Tuntuu kuin mulla olis ikioma aurinko, joka antaa mulle energiaa ja halauksia pitkin päivää. Rakastan.

10 vuotta

Niin kauan oon sairastanut masennusta. Tarkkaan on vaikee sanoo ajankohtaa jolloin se puhkes, mutta muistan jo 11-vuotiaana toivoneeni kuolemaa. Olin vasta ala-asteella ja vihasin kaikkea itsessäni.

Mikä saa pienen lapsen menettämään halun elää? Mun kohdalla syitä on monia, mutta varmasti eniten just tuolloin vaikutti se, että mua kiusattiin koulussa. Tuntuu ettei sana "kiusaaminen" ees riitä kuvaamaan sitä helvettiä mitä mun arkipäivät koulussa oli. Muut oppilaat kohteli mua kuin mulla ei olis mitään arvoa. En tuntenut olevani edes ihminen. Kavereita mulla oli muutama, mutta he eivät uskaltaneet puolustaa mua, koska silloin heitäkin olis saatettu kiusata yhtä paljon kuin mua. En oo heille asiasta katkera, päinvastoin, oon ilonen että mul ees oli kavereita. Kerroin kyllä kiusaamisesta vanhemmilleni, jotka olivat kouluun ahkerasti yhteydessä. Kiusaamiseen puututtiin kuitenkin vasta kun olin ylä-asteella. Kaikesta koulussa ja koulumatkoilla tapahtuneesta en uskaltanut kertoo kellekään moneen vuoteen, koska syyllistin itteeni niist asioista. Näitä oli etenkin seksuaalinen ahdistelu ikäisiltäni pojilta. Tätäkin tapahtui jo ala-asteella, kun kehityin ja kasvoin suht aikasin. Olin paljon poikia pidempi ja häpesin naisellisuuttani.

Oon aina ollut poikkeava, ja tiedostanut asian niin kauan kuin muistan. En tuntenut kuuluvani mihinkään ryhmään, jossa oli muita lapsia. Ihmettelin aina mitä muut lapset mahtaa ajatella, kun juoksivat mieluummin epämukavissa kurahousuissaan räkä poskella pitäen kauheeta meteliä, kuin istuivat jonkun sylissä keksimässä luonteenpiirteitä pehmoleluille tai piirtämässä mielikuvitushahmoja. Ihmettelen vähän vieläkin. Mulla todettiin myös psykologin testeissä olevan (mm. autismiin liittyvää) empaattista yliherkkyyttä, sekä yliherkkä mielikuvitus. Tää erilaisuus on varmaan se syy, miks just mua alunperin ruvettiin kiusaamaan, muuta syytä en keksi.

Samaan aikaan kun tätä kiusaamista tapahtu joka päivä koulussa, ei kotonakaan asiat ollu hyvin. Mun mummu sai aivoverenvuodon ja halvaantu. Mun läheiset menetti lapsensa. Älyttömän vaikeita asioita koko perheelle. En ihmettele et kaikki tapahtunut  meni mun käsittelykyvyn yli.

Haluun tällä tuoda esiin sen, ettei masennus ole pelkästään aikuisten sairaus. Itseasiassa se ei ole myöskään vain ihmisten sairaus. (Tähän on pakko lisätä, etten edes tahdo ajatella moniko eläin Suomessakin kärsii masennuksesta kun ottaa huomioon tuotanto-, turkis- ja koe-eläinten olot.) Masennus ei näy ulospäin välttämättä mitenkään.

Toivon, että lapsille kerrottaisiin jo pienestä lähtien, mitä koulukiusaamisesta voi seurata. Kiusattu saattaa oikeesti sairastua vakavasti, pahimmillaan loppuelämäksi. Uskon, että lapset ymmärtävät, jos heille kunnolla selitetään, että toista ihmistä voi "lyödä " myös ilkeillä sanoilla ja teoilla, ja se sattuu aivan yhtä paljon. Sitäkään ei pitäis unohtaa, että myös kiusaaja tarvitsee apua. Syy kiusaamiseen löytyy usein kiusaajan omista ongelmista. Esimerkkinä voin käyttää erästä muakin kiusannutta poikaa. Hänen isänsä kuoli pojan ollessa pieni, ja muistan, ettei heidän kotitalonsa näyttänyt mitenkään asuinkelpoiselta. Myöhemmin oon kuullut huumeiden olevan keskeinen asia pojan elämässä nuoresta asti. Poika purki pahaa oloaan muihin lapsiin. Mahtoiko hänellä olla ketään luotettavaa aikuista, jolle puhua?

Kiitän taas kaikkii, jotka on jaksanu lukea! Kommentteja otetaan mielellään vastaan :)

Täällä taas

Paljon on tapahtunut. Muutin pois vanhempien luota tänne palvelukotiin 1.4. ja sen takii en oo päässy kirjottelee. Nyt sain tänne läppärin ja netin, jei!

Oon saanu täält palvelukodista uusii kavereita, mikä on tietenki mahtavaa. Tästä pääsette lukemaan ihanan Lauran blogia. Tääl asuu myös mun lisäks toinen tyttö, joka sairastaa dissosiaatiohäiriöö, ja on tuntunu hyvältä vaihtaa hänen kanssaan kokemuksii ja tajuta, etten oo ainoa. Muutenkin oon jaksanu viime aikoina hankkii enemmän tietoo mun sairaudesta, ja siit on ollu hyötyy myös oireitten tunnistamiseen ja hallintaan.

Esimerkkinä voin kertoo viime lauantain itkukohtauksesta. Mul oli siis lomaa täält laitoksest ja mun pikkuserkku Mappu oli tulos mun vanhempien luo sunnuntaina. Me ollaan Mappun kans tosi läheisii, ja nähdäänkin suht usein ain kun on lomia. Mappu asuu siis Helsingin lähel, ja aina ku hän on täällä tai mää niillä, ni se tuntuu vähän ku ottais lomaa kaikest paskasta. Silloin elämä ei pyöri sairauden ympärillä, vaan sen, et ollaan yhdessä ja tehdään kaikkee hauskaa ja nautitaan toistemme seurast. Lauantai-iltana kuitenki mulle tuli kauhee olo, rupes itkettää eikä se meinannu loppuu millään. Tajusin etten ollu ottanu kaikkii (persoonallisuuden) osiani huomioon ja valmistautunu lomaan vanhempieni ja Mappun kans. Vaiks fiilikset läheisten näkemisest onki suurimmaks osaks positiivisia, mun kaikki osat ei koe asiaa samal tavalla. Ja lauantai-iltana nää mun erilliset osat nosti mun pään sisällä metelin.

Olen huono. Ruma, tyhmä, kuvottava. En kelpaa kellekään. Ikinä. Kukaan ei voi rakastaa mua, koska oon niin kamala.

Lopulta rauhotuin, kun soitin ystävälleni Ennille ja menin hänen kämpille. Laitettiin ittemme nätiks ja lähdettiin kävellen kiertää keskustaa. Se oli hauskaa ja mun sisäinen lapsi vaati päästä torin Angry Birds -kiipeilytelineeseen. Oli siin vähä haastetta korkkareitten ja käsilaukun kans!

Sunnuntaina menin aamul vanhempien luo ja Mappu tuli junalla kahden aikaan. Loma meni tosi hyvin, oltiin yhdes, häärättiin kaikkee mukavaa ja pelleiltiin koko ajan. Aluks suunniteltii reissuu Yyteriin, mut sää viileni ja mentiin sen sijaan niitylle pienen rakkauseläimen kans. Kaiken kaikkiaan Mappun kans oli ihanaa.

 No nyt mä sen kekkasin 

Mä taidan olla pikkasen sekasin 

Katsoin maailmaa ja näin mä sen kelasin 

Taidan olla väärin päin 

Tai sit koko maailman väärin näin 

Ja mä päätin näin, et vihani käärin näin 

Kaikki korttini pelasin 

Salaisuuteni suurimmat paljastin 

Ja ne voimaksi valjastin, varokaa valheenpaljastint

Alasti kelluen lumpeenlehdel 

Laulain työtäni tehden 

Ei purista vyötäni 

Eikä häiritse liskot mun yötäni 

Sitä voi valjastaa voimansa, jos uskoo siihen voivansa 

Ei sil oo välii mist oon tullu 

Vaan sille millanen mä oon 

Ja oonko valmiina mä oon 

Ei sil oo välii et oon hullu

Oon tienny sen mitä en tie 

Oon nähny henkiä 

Oon kulkenu paljaat varpaat kenkinä 

Minä itse itseni renkinä 

Oon esiintyny Jeesuksena 

Levittäny ilosanomaa 

Mul on aina paljon sanottavaa 

Mut neki on vaan sanoja 

Oon avoin mielen säästäni 

Avoimesti sekasin päästäni 

Siks kai oon niin huoleton 

Tiedän olevani kuolematon 

Alasti kelluen lumpeenlehdel 

Laulain työtäni tehden 

Ei purista vyötäni 

Eikä häiritse liskot mun yötäni 

Sitä voi valjastaa voimansa, jos uskoo siihen voivansa 

Ei sil oo välii mist oon tullu 

Vaan sille millanen mä oon 

Ja oonko valmiina mä oon 

Ei sil oo välii et oon hullu 

Juju - Hullu

Joulu

Oon pitäny kirjottamisest vähän "joululomaa", niinku ootte saattaneet huomata. Joulupuuhien takia ei oo ollut intoo eikä hirveesti aikaakaan kirjotella tänne. Kysymyksii on tullu tositosi paljon, kiitos siitä! Teen niistä varmaan useemman postauksen. Viel en oo tosiaan ehtinyt ja ensin haluun kertoo vähän joulusta.

Tykkään joulusta, tai siitä miten meen perheel on tapana viettää joulua. Ainoot "pakolliset" perinteet meillä on oikeestaan kokkaus, leipominen, olematon siivoaminen, syöminen, lahjojen antaminen ja yhdessäolo. Itte tykkään myös askarrella paketteja ja kortteja. Mutta mulle tärkeintä joulussa herkkujen ja läheisten lisäks on rentoutuminen, siinä määrin kuin se on vaan mahdollista. Joulupäivänä pidettiin äitin ja isin kans "pyjamapäivä", jollon oltiin vaan yhdes kotona. Ei menty mihinkään, eikä meille tullu vieraita. Sisko ja sen poikaystävä kävi tääl syömässä, mut ne lasketaan omaan väkeen.

 Aatto ja Tapaninpäivä vietettiin sukulaisten kanssa. Aattona oltiin meillä ja Tapanina (eli eilen) Mummin luona. Psyykkinen vointi on ollut ihan siedettävä, enkä oo ehtiny miettii liikaa murheitani. Ihmisten seura vaikuttaa muhun aina positiivisesti! Ja tietenkin myös herkuttelu... (:

 
Älkää naurako tota piparitaloo. Ok, naurakaa iha rauhas. Tehtiin se siskon kans ja siit tuli ihan tekijöittes näkönen. Kahdest seinäst unohtu ikkunat, yks seinä palo ja yks katkes. Parveke romahti ja koristelunannat loppu kesken. Toi yks seinä on sit leikisti kiipeilyseinä..

Nyt meen raivaamaan huonettani, ku mul tulee kaveri yökylään. Hyviä jälkijouluja ja kiitos läheisille lahjoista ja seurasta!

20-vuotias vauva

Oon ihan ihmeissäni! Ihmiset oikeesti lukee tätä! Etukäteen kuvittelin ettei ketään kiinnosta. Olin vaan varautunut saamaan "hyi oot ihan hullu" -tyylistä kommenttia. Sen sijaan oon saanut paljon positiivista palautetta. Ja se antaa mulle voimaa. Iso kiitos teille, lukijat! Tää blogi on mulle tosi tärkee, koska mul on tarve puhua ja kirjottaa asioista, jotka pyörii mun mielessä.

 

Niinku kuvasta näkyy, mul on tänään taas sellanen päivä, etten oo jaksanut kattoo peiliin enkä pukee päälleni muuta kun "Onepiece"-haalarin. Tai itseasias makasin sängyssä ja sisko rupes pukee tätä haalarii mun päälle ja pakotti nousee ylös. En pysty tekee hirveesti asioita oma-alotteisesti (paitsi tää blogi on mun ihan oma aikaansaannos), ja välil oikeesti tuntuu et olisin pieni lapsi, kun vanhemmat huolehtii et syön, meen nukkumaan, herään, käyn suihkussa, yms. mitä aikuiset ihmiset normaalisti tekee oma-alotteisesti. En oo aina ollut tällänen, tää on tullu vast tän vuoden aikana kun mun vointi on huonontunu. Eniten siihen on vaikuttanut se kun jouduin muuttaa Asumisyksiköstä takas kotiin. Asumisyksikkö on kuntoutuskoti psyykkisesti sairaille nuorille. Asuin siellä vuoden, ja viime toukokuussa jouduin muuttaa sielt pois. Tiedän et lääkärit ja muut, jotka asiast päätti, ajatteli vain mun parasta. Aluks menikin ihan hyvin, kun sain käydä Asumisyksikössä päiväkäynneillä tapaamassa hoitajia ja siellä asuvii kavereita. Sitten multa kiellettiin Asumisyksikössä käyminen kokonaan, ja se tuntuu edelleen todella pahalta. Siellä mulla oli ystävistä ja hoitajista koostuva tukiverkko, nyt tuntuu siltä et mut olis hylätty. Tarkotus oli se, että olisin itsenäisempi kun "irtautuisin" siitä paikasta ja hoitajista. Ymmärrän idean, mutta käytännössä se ei ainakaan mun kohdalla oo toiminut. Masennuin vaan entisestään, ja tässä nyt ollaan.

Hyvää Itsenäisyyspäivää!

Täl hetkellä mun päälimmäinen tunne on ilo! Koska viimeks oon tuntenu näin? En muista. Yöllä heräsin monta kertaa kun koira tuli mun huoneeseen ulisemaan, en tiedä miks. Ja heräilin senki takii et oon flunssas ja en meinannu saada hengitettyy. Aamulla ja päivällä olo oli tosi väsynyt, en meinannu jaksaa tehdä yhtään mitään.

Mun sisko tuli meille ja puoliväkisin rupes laittaa mun hiuksii ja meikkaamaan mua. Sit se valitsi mulle kivat vaatteet: mustan nahkahameen, koristeellisen valkosen paidan, ja tummanpunasen neuletakin. Olo oli yhtäkkiä paljon pirteempi, ja pitkästä aikaa tunsin itteni jopa ihan nätiksi. Viime päivät voimat on ollu niin vähissä, etten oo jaksanut edes harjata hiuksiani. Vanhemmatkin on tänään monta kertaa sanonut, et onpa kiva nähdä mut laitettuna ja siistit vaatteet päällä.

Sisko ahkeroi myös keittiössä ja teki meen vanhempien kanssa kunnon Itsenäisyyspäivän illallisen. Syömisen jälkeen kateltiin Linnanjuhlia ja nyt ollaan menossa saunaan. Kiitos mahtavasta päivästä, mun ihana perhe!