Kesäpäiväkirja III

Maanantai 23.7.

Terapeutti on vieläkin lomalla, mutta laitoin hänelle viestiä. Puhuimme puhelimessa, ja sovimme tapaamisen keskiviikoksi. En vaan jaksanut enää. Päässäni on pyörinyt itsetuhoajatusten sekamelska. Kaikkein epätoivoisimpina hetkinä yritän keksiä syitä sinnitellä. Useimmiten ajattelen silloin siskoani. Mitä hänen elämänsä olisi sen jälkeen, kun minua ei olisi? Millaiset arvet minun kuolemani jättäisi häneen? Olisiko hän enää lainkaan sama ihminen ilman minua? 
   Eilen illalla Pontus sai minut hetkeksi järkiini. Kun olin menossa nukkumaan ja laskin hänet sylistäni häkkiin, hän yritti heti takaisin. Kiipesi mahdollisimman korkealle, seisoi siinä takajaloillaan ja tuijotti anovasti silmiini, kuten joka ilta. Sanoja ei tarvita, tiedän mitä tuo katse tarkoittaa: "Äiti, ota vielä hetkeksi syliin!" Ja kuten joka ilta, nostin hänet ja sanoin: "Okei, yks hali vielä". Tyytyväisenä hän painautui poskeani vasten, ja sulki silmänsä kun suukotin hänen pientä päätään. Eläimen osoittama kiintymys on niin liikuttavan aitoa. Tämä ihana otus ansaitsee kaiken rakkauden, mitä voin sille antaa. "Hyvää yötä, nähdään huomenna, kulta." Ja lisäsin vielä: "Äiti ei jätä sua". ❤️

Keskiviikko 25.7.
Eilen meidän ihana Pontus nukahti ikiuneen. Suru on valtava, mutta se on merkki vielä suuremmasta rakkaudesta. Olen onnellinen, että Pontus oli viime hetkiinsä asti reipas oma itsensä, jaksoi juosta ja kiipeillä. Kävimme Valtterin vanhempien mökillä, ja illalla sieltä palatessamme löysimme pienen nukahtaneena levollisen näköisenä herkkutikkunsa viereen. Hänellä oli pitkä ja hyvä elämä. Tänään kävimme sukuni mökillä hautaamassa pikkuisen. Perheeni oli mukana, ja heidän surustaan huomasi, miten tärkeä osa perhettä Pontus oli. Olen todella kiitollinen myös kaikille ystävilleni, jotka ovat tukenani ja ymmärtävät luopumisen tuskan. Ilman kaikkia läheisiäni tämä olisi varmasti vielä tuhat kertaa vaikeampaa.

Kesäpäiväkirja II

Tiistai 17.7.
Viime päivät ja etenkin viime yö ovat olleet kamalia. Kivut on niiiiin pahat. Tykkään lämmöstä ja haluisin olla enemmän ulkona. Viime yö meni valvoessa. Maha meni sekaisin ja ramppasin vessassa, ja kipu oli niin kovaa, että taju meinas lähtee koko ajan. Jalat sattui niin paljon, että olisin mieluummin sahannut ne irti, kuin kestänyt sitä kipua. Nyt kello on puoli 5 päivällä, eikä olo ole juurikaan parempi. Maha sentään rauhoittui. Toivon, että pääsen illalla käymään uudessa Jazz-puistossa. Meillä on liput torstain konserttiin, ja jännittää, miten pärjään siellä. Olen yrittänyt monena päivänä soittaa apuvälinelainaamoon pyytääkseni pyörätuolia lainaan, mutta siellä ei vastata lainkaan. En tiedä, onko koko paikka kesälomien takia kiinni. En tiedä, kestääkö pääni, jos näin paha kipu jatkuu vielä kauan.

Keskiviikko-torstai yö 18.-19.7.
Istun kotona sohvalla ja yritän saada todellisuudesta kiinni. Vielä tunti sitten olin jäykkänä paniikista. Pelkäsin kuollakseni, enkä uskaltanut liikkua tai sanoa sanaakaan. Pelkäsin vieressäni ollutta miestä. Pelkäsin hänen tekevän minulle jotain pahaa. Pakottavan minut tekemään jotain, mitä en halua tehdä. Pelkäsin miestä, joka makasi sohvalla omassa kodissaan. Pelkäsin Valtteria, omaa miestäni. Hän ei ole tehnyt minulle mitään pahaa, vaan ollut tukenani. Mutta kaikki persoonanosani eivät tunnista tai muista häntä. Kesti jonkun aikaa, että aikuinen osani sai yhteyden hallitsevaan lapsiosaan. Yrittäessäni muistaa, mikä vuosi nyt on, ensimmäisenä mieleeni tuli 2009. Se on yleensäkin vuosi, jossa useimmiten luulen eläväni. Silloin en vielä tuntenut Valtteria. Silloin oli syytä pelätä. Nyt ei ole. Tuntuu pahalta sekä omasta, että Valtterin puolesta. Tuntuu epäreilulta, että sairaus pakottaa minut elämään uudelleen ja uudelleen painajaismaisia asioita, jotka tapahtuivat vuosia sitten. Voisinpa luottaa siihen, että tästä suunta on vain ylöspäin.

Kesäpäiväkirja I

Tiistai 10.7.
Puut ovat näyttäneet näin suurilta ja kauniilta viimeksi ollessani lapsi. Makaan viltillä puistossa ja ohi kulkee ihmisiä koirineen. On vielä lämmin, vaikka kello on kymmenen illalla. Miten en ole ennen edes huomannut noita puita? Voisinpa kiivetä niihin. Oli hyvä idea tulla tänne kynän ja luonnoskirjan kanssa. Suunnittelen kuvia ystävieni kirjoittamien runojen pohjalta. Aiomme julkaista yhdessä kirjan. Projekti alkoi viime syksynä ja olemme sen myötä ystävystyneet. Tämä on varmasti yksi parhaista asioista, joita elämässäni on tapahtunut. Meillä on kaikilla paljon yhteistä, ja kirjan kantava teema onkin kamppailu oman mielensä kanssa. Alunperin kirja piti tehdä valmiiksi jo talvella, mutta päätimme vielä jatkaa sitä.

Perjantai 13.7.
Tänään olen maannut sisällä koko päivän. Olen kokeillut kaikki keinot, mutta mikään ei edes lievitä kipua lainkaan. Kipulääkkeet vain väsyttävät. Tänään on ollut tosi lämmin ja kaunis ilma, joten harmittaa entistä enemmän, etten ole pystynyt menemään ulos. Muuten kyllä nautin näistä helteistä. Olen niin viluinen, että minulle 25 astetta on täydellinen lämpötila. Itseasiassa minulla on tälläkin hetkellä peitto päällä ja villasukat jalassa, eikä ole yhtään liian kuuma. Yleensä lämpö auttaa kipuihini, mutta tänään sekään ei ole toiminut. Ei meinaa enää kärsivällisyys riittää. Kamala hermosärky kulkee yläselästä vasemman jalan varpaisiin asti. Voin vain toivoa, että huomenna olo olisi parempi.
   Yöllä: Nyt kipu alkoi hellittää. Usein oloni alkaa helpottaa juuri silloin, kun pitäis mennä nukkumaan. Ja usein aamulla herään taas kamalissa kivuissa, väsymyksessä, tai molemmissa. Tuntuu, että tarvitsen vuorokauden lepoa, ennen kuin pystyisin kunnolla toimimaan. Minulle voisi sopia parhaiten sellainen maailma, jossa yöt kestäisivät 24 tuntia. Päiväaika voisi myös olla vähän pitempi, koska olen kaikessa tekemisessä niin hidas. Vihaan tätä hitautta, joka tuntuu olevan synnynnäinen piirre minussa, eikä niinkään sairauden aiheuttamaa. Niinpä tuskin tulen ikinä pääsemään eroon hitaudestani. Yrittäessäni tehdä asioita nopeasti (eli muiden ihmisten tahtiin), kaikki menee pieleen. Mutta elämä ja muut ihmiset ovat tehneet minulle hyvin selväksi, että maailmassa ei pärjää näin hitaana yksilönä. Kukaan ei jaksa odottaa minua.

Erään illan pohdintoja

11. heinäkuuta 2017 klo 23:08

Istun yksin sohvalla viinilasi kourassani. Tuijotan puhelimen etukamerasta itseäni ja surullista elämääni. Tunnen palaavani aina tähän hetkeen. Joskus päivittäin, joskus viikoittain, joskus jopa harvemmin, mutta aina kuitenkin palaan tähän istumaan yksin, miettimään ja suremaan.  
   Kasvoni näyttävät samalta kuin aina tällaisina hetkinä: väsyneiltä, tyhjiltä ja sukupuolettomilta. Ryppyjä ja näppyjä näyttää joka kerta olevan enemmän kuin muistinkaan. Mietin, kuka tuo kummajainen peilissäni - tai puhelimeni kamerassa - oikein on, ja onko se edes ihminen. Samaan aikaan inhoan kuvajaistani, ja olen kuitenkin sen kanssa jollain tasolla sinut. Lähinnä sillä tasolla, että ymmärrän miten merkityksetön asia ulkonäkö loppupeleissä on. Ymmärrän myös näkeväni omissa kasvoissani asioita, joita muut tuskin niissä näkevät. Näen oman elämäni sellaisena kuin sen koen. Surullisena ja yksinäisenäkin, kaikista rakkaistani huolimatta.
   Huomaan, että vaikka jaan elämäni ihanan miehen kanssa, olemme kuitenkin erillisiä ja erilaisia ihmisiä. Hän tuskin kuvailisi tällä hetkellä elämäänsä sanalla surullinen. Hän tuntuu saavan elämältä paljon enemmän - tai ei ehkä saavan, vaan ottavan vastaan enemmän - kuin minä. Meillä on monta yhteistä asiaa, joista yksi ehkä merkittävimmistä on se, että kummallakin on ollut vaikeaa, ja se on jättänyt jälkensä kummankin persoonaan. "Pohjalla" on molemmille hyvin tutuksi tullut olotila, mutta sieltä nousemisenkin olemme kokeneet sekä yhdessä että erikseen.
   Tähän asiaan liittyen meissä on myös huomattava ero, koska Valtteri elää jo mainiosti tässä hetkessä ja tuntuu nauttivan siitä. Minä laahaan menneisyyden taakkaa, varsinaista traumakuplaa mukanani joka sekunti. Yritän ja haluan päästää siitä irti, mutta se on vielä mahdotonta. Jos mieli hetkeksi unohtaa, niin kroppa kyllä muistuttaa turhankin ahkerasti. On yksinäistä olla ainoa olento maan päällä, joka tuntee minun jatkuvat kipuni, pelkoni, suruni, kiukkuni, itseinhoni, muistoni ja voimattomuuteni.
   Samalla on silti niin lohduttavaa, että voin pukea näitä asioita sanoiksi, ja tällä tavoin antaa pienen osan taakastani hetkellisesti toisen kannateltavaksi. Olen onnekseni löytänyt sellaisen ihmisen, ettei minun tarvitse piilottaa heikkouttani ja elämäni rumia yksityiskohtia hänen kanssaan. Taitavammin kuin kukaan muu, hän herättelee minua lempeästi nykyhetkeen, jakaa omia iloja ja surujaan, ja jaksaa aina muistuttaa, että nyt on kuitenkin asiat hyvin, ja olen turvassa. Olemme erilliset, mutta yhdessä. Niin on hyvä.

Aivan kuin minä katsomassa itseäni.
Maalaus: Marilyn Manson 

Ikävä

Näin unta vanhasta ystävästäni. Emme ole enää nähneet tai pitäneet tiiviisti yhteyttä muutamaan vuoteen. Herättyäni ikävä on niin raastava, että rintakehää puristaa. Hän ei ole enää sellainen kuin joskus oli, enkä ole minäkään. Tiedän vain pettyväni, jos laittaisin nyt viestiä ja yrittäisin sopia tapaamista. Meillä oli tapana loikoilla koko päivä sisällä kahdestaan vailla huolen häivää. Milloin olen viimeksi ollut niin rento, murehtimatta menneitä ja tulevia asioita? Milloin olen nauranut niin paljon, että vatsaan sattuu, ja ollut ihan oikeasti iloinen? En muista. Alkaa tuntua siltä, etten ikävöikään entistä ystävääni, vaan sitä, millainen olin usein hänen kanssaan. Olin hauska, huoleton, kaunis, itsevarma, ja sopiva sekoitus hölmöyttä ja viisautta. En tiedostanut asioita, jotka nykyään imevät suuren osan energiastani ja ilostani. En ollut jatkuvasti näin loputtoman stressaantunut, väsynyt, ja vihainen. 

   Onko persoonani jonkin verran eheytynyt? Tällä tarkoitan sitä, että erillisiä persoonanosiani olisi yhdistynyt. Olisin siis mennyt hieman eteenpäin itseni kanssa. Miksi se tuntuu näin pahalta? En tunne olevani yhtään kokonaisempi. Nyt vain tiedostan paremmin olevani rikki. Huoleton ja itsevarma persoonanosani, jonka olen nimennyt Stellaksi, ei ole vieraillut pitkään aikaan. Kai sen pitäisi olla hyvä asia, mutta olen surullinen. Stellana oleminen tuntui hyvältä, vähän kuin lomalta omasta elämästäni. Stella ei tiedostanut traumojen ja muiden persoonanosien olemassaoloa. Pelokas lapsiosani vihasi Stellaa, olihan aralle lapselle tosi ahdistavaa jakaa yhteinen keho niin sosiaalisen ja seksuaalisen aikuisen kanssa, kuin Stella oli. Nykyään koen suurimman osan ajasta olevani tuo pelkäävä lapsi. Se on kamalaa. 

 - Kukapa haluaisi tiedostaa ja muistaa kaikkea? sanoo terapeuttini usein. 
Niinpä. Antaisin melkein mitä tahansa, jos voisin vain unohtaa, ja elää silti hyvää elämää. Se ei minun kohdallani ole mahdollista. Menneisyys vaikuttaa nykyhetkeen niin paljon, että traumat on pakko käsitellä. Tie on pitkä, raskas ja täynnä luopumista. 
Voi, Stella. Sinuahan minä ikävöin.

Puhuva pää ja syyllisyys

"Et sinä edes ansaitse ystäviä", sanoo ääni pääni sisällä. 
"Älä itseäsi soimaa, et ole valinnut sairastua. Sitä paitsi, eikö jokainen ansaitse ystäviä?" sanoo toinen. 

Taas kävi näin. Olin sopinut kivan menon, jonne oikeasti halusin mennä. Mutta kroppa ei tottele, joka paikkaan sattuu, ja voimani kuluvat loppuun kaikesta ponnistelusta. Tämä on ihan liian yleistä minulle, ollut jo yli seitsemän vuotta. Olen aina surullinen ja pettynyt, kun joudun perumaan menojani lyhyellä varoitusajalla. Koskaan ei voi tietää, milloin tulee huono päivä tai hetki. Kaverit joutuvat joustamaan kanssani älyttömän paljon. 

"Ei sinusta ole mihinkään. Kohta sinulla ei ole enää yhtään ystävää", sanoo taas tuo tuttu ääni. Se on oma ääneni. Yksi niistä. 
"Sinun pitäisi puhua itsellesi lempeämmin. Sinä et ole aiheuttanut tätä, vaan muut ovat tehneet sinulle väärin. Siksi sinuun sattuu. Se ei ole sinun vikasi", pohtii tämä aikuisempi ääni. 
"Miksi olet antanut tämän kaiken tapahtua? Mikset osannut puolustautua? Miksi alistuit rooliisi kiusattuna, hyväksikäytettävänä, helppona saaliina? Nyt olet tässä, kehosi ja mielesi vankina, onneksi olkoon vaan, ja kaverisi joutuvat sinua sietämään", ilkkuva ääni tykittää takaisin.

Pelkään, että muut suuttuvat. En tahtoisi tuottaa muille pettymystä. Kuten terapeuttini on neuvonut, yritän ajatella lasta, pientä Oonaa. Hän on kipeä, väsynyt ja itkuinen. Suuret silmät kimaltavat kyynelistä, jotka putoilevat pulleita poskia pitkin. Yritän ottaa hänet syliin.

"Sinä yritit parhaasi. Ensi kerralla sitten, " yritän sanoa. Mutta se ei onnistu. Pikku-Oona ei kuule lohduttavia sanoja. Aikuisempi minä ei saa lasta syliin. En saa yhteyttä itseeni.

 

Minä ja kehoni

Mulla on aina ollut ongelmia itsetuntoni ja ulkonäköni kanssa. Muistan saaneeni 4-5-vuotiaana itkupotkuraivarit ennen kerhon joulujuhlaa, koska hiukseni olivat mielestäni liian vaaleat ja kiharat. Kadehdin jo silloin pikkusiskoani ja mietin miksen ollut yhtä suloinen kuin hän. Murrosikä alkoi suht aikaisin ja ala-asteella olin luokan poikiakin pitempi. Kehoni muuttuminen oli pelottavaa. Kuvittelin kaikki sukulaiset ja tuttavat kauhistelemassa naiseksi muuttumistani, vaikka oikeasti kukaan ei kommentoinut asiaa mitenkään negatiivisesti. Koulussa mua kiusattiin ja erityisesti ulkonäköäni pilkattiin. Tunsin olevani niin ruma, ettei minulla ollut mitään ihmisarvoa. Vihasin erityisesti kasvojani, hiuksiani ja pituuttani. Yläasteikäisenä sain vanhemmiltani luvan värjätä maantienvaaleat  hiukseni tummiksi, ja se helpotti oloani huomattavasti. 

Olin lapsesta asti luonnostani tosi hoikka. Kunnes 16-vuotiaana sairastuin kipuoireyhtymään. Jouduin kokeilemaan montaa eri lääkettä, joista mikään ei tuntunut toimivan. Lihoin lääkkeiden takia 15 kiloa kahdessa kuukaudessa. Lihominen ei ollut sinänsä haitallista, koska olin tätä ennen alipainoinen. Se kuitenkin laski itsetuntoani, sillä se tapahtui niin nopeasti. Kuvittelin olevani lihava, vaikka todellisuudessa olin ihan sopusuhtainen.

Kivut vaikuttivat myös mieleeni voimakkaasti. Kerran mökillä minulla oli kovia kipuja lantion alueella ja olin menossa saunaan. Kun riisuin vaatteet ja katsoin peiliin, näin lantioni epämuodostuneena. Lihasten jäykkyys ja säryt saivat minut tuntemaan itseni vanhaksi. Pikkuhiljaa peilistä alkoi myös katsomaan vanha nainen. Ja katsoo edelleen.

Viime keväänä mun lääkitystä muutettiin positiivisin tuloksin. Haittavaikutuksena eräästä lääkkeestä lihosin kuitenkin 15 kiloa kuukauden sisällä. Lääke aiheutti jatkuvan näläntunteen ja keräsi nestettä kehooni. Olen nyt lihonut lääkkeistä yhteensä 30 kiloa, alipainoisesta ylipainoiseksi. Tämä on todella kova kolaus itsetunnolleni. Välttelen katsomasta peiliin, ja jos kävelen vähissä vaatteissa peilin ohi, joudun katsomaan muualle, etten alkaisi itkemään. Mun on hyvin vaikea uskoa, että kukaan näkis mut kauniina. Jopa poikaystäväni. Kun käyn hänen kanssaan suihkussa, mietin vaan miten kamalalta näytän hänen silmissään. Vaikka järjellä ajateltuna tiedän, ettei hän ole kovin ulkonäkökeskeinen ihminen, eikä hän olisi mun kanssa, jollei rakastaisi mua. En minäkään hänen kehoaan katso arvostellen, vaan ajattelen että tuossa on ihana ja kaunis ihminen, jota rakastan.

Kesällä aloitin laihdutuksen, jätin kaikki herkut pois ja harrastin niin paljon liikuntaa kuin kivut sallivat. Sain pari kiloa pudotettua. Loppukesästä kuitenkin psyykkinen vointini romahti. Tällä hetkellä pelkkä kaupassa käynti ja ruuanlaitto tuntuvat lähes ylivoimaisen raskaalta. Olen koittanut nyt keskittyä siihen, että ylipäätään syön jotain. Olen sellainen tunnesyöjä, että surullisena haluan lohduttautua herkuttelemalla. En ole kieltänyt tätä itseltäni, koska tällä hetkellä vointi on niin huono, että mikä tahansa mikä piristää vähänkin on tervetullutta. Liikuntaa en ole jaksanut harrastaa, muuten kuin pyöräilemällä terapiaan. Yritän nyt vaan kuntoutua ja yritän laihduttaa sitten, kun vointi on parempi.

 Minä 2008 ennen lääkkeitä.

Minä nykyään.

Kolme osaani

Nyt ajattelin kertoo vähän mun vahvimmista persoonanosistani. Kutsun niitä lapsiosaksi, puolustusosaksi ja seksuaaliseksi osaksi. Ne ovat siis mun hallitsivimmat osani, tai ainakin tiedostan ne parhaiten. Uskon juuri näiden osien erillisyyden liittyvän jotenkin siihen, että lapsena murrosiässä jouduin seksuaalisen ahdistelun kohteeksi koulussa ja koulumatkoilla noin kolmen vuoden ajan. Persoonanosat eivät ole sivupersoonia, vaan palasia, joiksi mieleni on hajonnut. Terveellä ihmisellä nämä osat ovat yhdessä ja muodostavat kokonaisen persoonallisuuden. Olen viimeisen vuoden aikana oppinut tunnistamaan nämä kolme osaani, kiitos psykoterapian. Tavoitteena on löytää loput mahdolliset palaseni ja koota niistä yksi kokonainen minä.

   Lapsiosani on pelokas, helposti eksyvä, turvaton ja "pieni". Pienellä tarkoitan sitä, että välillä lapsiosan hallitessa tutut huoneet ja esineet näyttävät tavallista suuremmilta ja vieraammilta. Lapsiosa kaipaa toisen ihmisen turvaa. Silloin haluan käpertyä poikaystäväni syliin ja halia pehmolelujani. Lapsiosa nauttii tutusta ja turvallisesta ympäristöstä, huolenpidosta, lastenohjelmista, ja rauhallisista tilanteista, joissa läsnä on vain muutama tuttu ihminen. Lapsiosani pelkää väentungosta ja suuria marketteja, joissa se meneekin usein hukkaan. Lapsiosa ei tykkää ajaa autoa, tehdä päätöksiä, tai ottaa itsestään vastuuta. Lapsiosa on todella herkkä, eikä voi sietää seksuaalista osaani. Lapsiosa tuntee seksuaalista osaa kohtaan paljon vihaa ja häpeää. Juuri niin kuin tunsin murrosiässä kehittyvää itseäni ja etenkin kehoani kohtaan. Tämä osa on kaikista osistani hallitsevin ja yleisin.

   Puolustusosani on aikuinen, omatoiminen, suorasanainen, räväkkä ja vähän kylmätunteinenkin. Puolustusosani tuntee itsensä vahvaksi ja usein agressiivisestikin puolustaa itseään, läheisiään, tai muita osia. Puolustusosa nauttii saadessaan itse päättää asioista ja tehdä ja mennä vapaasti oman mielensä mukaan. Puolustusosa vahvistui etenkin asuessani palvelukodissa, jossa en saanut päättää tai tehdä mitään itse, ja tunsin itseni usein loukatuksi henkilökunnan asenteiden takia. Puolustusosa on siis koko ajan valmiina puolustautumaan ja sanomaan "pari valittua sanaa".

   Seksuaalinen osani on itsevarma, sosiaalinen, energinen, nauravainen ja hallitsevimmillaan iltaisin ja öisin (muttei joka ilta/yö). Tämä osani on aina valmis pitämään hauskaa ja tekemään jotain spontaania. Seksuaalinen osani on siis seksuaalinen aikuinen, ja tuntee itsensä usein viehättäväksi ja naiselliseksi. Mutta jos tämä osa ei saa toteuttaa itseään, eli ylläpitää sosiaalista elämää ja pitää hauskaa, se ahdistuu tosi pahasti. Seksuaalinen osa on itselleni hankalin osani, koska se ei ota huomioon muita osiani, eikä piittaa tekojensa seurauksista. Tästä saa kärsiä etenkin lapsiosani, joka ei ymmärrä aikuisen seksuaalisuutta. Morkkis saattaa tulla ihan tavallisesta mukavasta illasta ulkona ystävien kanssa, jos seksuaalinen osani on ollut silloin hallitseva. Kauan yritin torjua tätä osaani, mutta huomasin sen hyödyttömäksi, ja yritänkin nyt oppia hyväksymään itseni seksuaalisena olentona.

Nää on asioita, joita terveen ihmisen tuskin tulee mieleenkään ajatella. Kaikki osani ovat minua itseäni, joten toivon oppivani elämään niiden kanssa. Välillä on tilanteita, joissa osani ovat jostain asiasta keskenään eri mieltä. Se aiheuttaa ongelmia etenkin parisuhteessa, mutta onneksi kultani on kärsivällinen, ja yritän aina parhaani mukaan selittää hänelle missä mennään. Kiitän taas jokaista joka jaksoi lukea!