Kesäpäiväkirja III

Maanantai 23.7.

Terapeutti on vieläkin lomalla, mutta laitoin hänelle viestiä. Puhuimme puhelimessa, ja sovimme tapaamisen keskiviikoksi. En vaan jaksanut enää. Päässäni on pyörinyt itsetuhoajatusten sekamelska. Kaikkein epätoivoisimpina hetkinä yritän keksiä syitä sinnitellä. Useimmiten ajattelen silloin siskoani. Mitä hänen elämänsä olisi sen jälkeen, kun minua ei olisi? Millaiset arvet minun kuolemani jättäisi häneen? Olisiko hän enää lainkaan sama ihminen ilman minua? 
   Eilen illalla Pontus sai minut hetkeksi järkiini. Kun olin menossa nukkumaan ja laskin hänet sylistäni häkkiin, hän yritti heti takaisin. Kiipesi mahdollisimman korkealle, seisoi siinä takajaloillaan ja tuijotti anovasti silmiini, kuten joka ilta. Sanoja ei tarvita, tiedän mitä tuo katse tarkoittaa: "Äiti, ota vielä hetkeksi syliin!" Ja kuten joka ilta, nostin hänet ja sanoin: "Okei, yks hali vielä". Tyytyväisenä hän painautui poskeani vasten, ja sulki silmänsä kun suukotin hänen pientä päätään. Eläimen osoittama kiintymys on niin liikuttavan aitoa. Tämä ihana otus ansaitsee kaiken rakkauden, mitä voin sille antaa. "Hyvää yötä, nähdään huomenna, kulta." Ja lisäsin vielä: "Äiti ei jätä sua". ❤️

Keskiviikko 25.7.
Eilen meidän ihana Pontus nukahti ikiuneen. Suru on valtava, mutta se on merkki vielä suuremmasta rakkaudesta. Olen onnellinen, että Pontus oli viime hetkiinsä asti reipas oma itsensä, jaksoi juosta ja kiipeillä. Kävimme Valtterin vanhempien mökillä, ja illalla sieltä palatessamme löysimme pienen nukahtaneena levollisen näköisenä herkkutikkunsa viereen. Hänellä oli pitkä ja hyvä elämä. Tänään kävimme sukuni mökillä hautaamassa pikkuisen. Perheeni oli mukana, ja heidän surustaan huomasi, miten tärkeä osa perhettä Pontus oli. Olen todella kiitollinen myös kaikille ystävilleni, jotka ovat tukenani ja ymmärtävät luopumisen tuskan. Ilman kaikkia läheisiäni tämä olisi varmasti vielä tuhat kertaa vaikeampaa.

Kesäpäiväkirja II

Tiistai 17.7.
Viime päivät ja etenkin viime yö ovat olleet kamalia. Kivut on niiiiin pahat. Tykkään lämmöstä ja haluisin olla enemmän ulkona. Viime yö meni valvoessa. Maha meni sekaisin ja ramppasin vessassa, ja kipu oli niin kovaa, että taju meinas lähtee koko ajan. Jalat sattui niin paljon, että olisin mieluummin sahannut ne irti, kuin kestänyt sitä kipua. Nyt kello on puoli 5 päivällä, eikä olo ole juurikaan parempi. Maha sentään rauhoittui. Toivon, että pääsen illalla käymään uudessa Jazz-puistossa. Meillä on liput torstain konserttiin, ja jännittää, miten pärjään siellä. Olen yrittänyt monena päivänä soittaa apuvälinelainaamoon pyytääkseni pyörätuolia lainaan, mutta siellä ei vastata lainkaan. En tiedä, onko koko paikka kesälomien takia kiinni. En tiedä, kestääkö pääni, jos näin paha kipu jatkuu vielä kauan.

Keskiviikko-torstai yö 18.-19.7.
Istun kotona sohvalla ja yritän saada todellisuudesta kiinni. Vielä tunti sitten olin jäykkänä paniikista. Pelkäsin kuollakseni, enkä uskaltanut liikkua tai sanoa sanaakaan. Pelkäsin vieressäni ollutta miestä. Pelkäsin hänen tekevän minulle jotain pahaa. Pakottavan minut tekemään jotain, mitä en halua tehdä. Pelkäsin miestä, joka makasi sohvalla omassa kodissaan. Pelkäsin Valtteria, omaa miestäni. Hän ei ole tehnyt minulle mitään pahaa, vaan ollut tukenani. Mutta kaikki persoonanosani eivät tunnista tai muista häntä. Kesti jonkun aikaa, että aikuinen osani sai yhteyden hallitsevaan lapsiosaan. Yrittäessäni muistaa, mikä vuosi nyt on, ensimmäisenä mieleeni tuli 2009. Se on yleensäkin vuosi, jossa useimmiten luulen eläväni. Silloin en vielä tuntenut Valtteria. Silloin oli syytä pelätä. Nyt ei ole. Tuntuu pahalta sekä omasta, että Valtterin puolesta. Tuntuu epäreilulta, että sairaus pakottaa minut elämään uudelleen ja uudelleen painajaismaisia asioita, jotka tapahtuivat vuosia sitten. Voisinpa luottaa siihen, että tästä suunta on vain ylöspäin.

Kesäpäiväkirja I

Tiistai 10.7.
Puut ovat näyttäneet näin suurilta ja kauniilta viimeksi ollessani lapsi. Makaan viltillä puistossa ja ohi kulkee ihmisiä koirineen. On vielä lämmin, vaikka kello on kymmenen illalla. Miten en ole ennen edes huomannut noita puita? Voisinpa kiivetä niihin. Oli hyvä idea tulla tänne kynän ja luonnoskirjan kanssa. Suunnittelen kuvia ystävieni kirjoittamien runojen pohjalta. Aiomme julkaista yhdessä kirjan. Projekti alkoi viime syksynä ja olemme sen myötä ystävystyneet. Tämä on varmasti yksi parhaista asioista, joita elämässäni on tapahtunut. Meillä on kaikilla paljon yhteistä, ja kirjan kantava teema onkin kamppailu oman mielensä kanssa. Alunperin kirja piti tehdä valmiiksi jo talvella, mutta päätimme vielä jatkaa sitä.

Perjantai 13.7.
Tänään olen maannut sisällä koko päivän. Olen kokeillut kaikki keinot, mutta mikään ei edes lievitä kipua lainkaan. Kipulääkkeet vain väsyttävät. Tänään on ollut tosi lämmin ja kaunis ilma, joten harmittaa entistä enemmän, etten ole pystynyt menemään ulos. Muuten kyllä nautin näistä helteistä. Olen niin viluinen, että minulle 25 astetta on täydellinen lämpötila. Itseasiassa minulla on tälläkin hetkellä peitto päällä ja villasukat jalassa, eikä ole yhtään liian kuuma. Yleensä lämpö auttaa kipuihini, mutta tänään sekään ei ole toiminut. Ei meinaa enää kärsivällisyys riittää. Kamala hermosärky kulkee yläselästä vasemman jalan varpaisiin asti. Voin vain toivoa, että huomenna olo olisi parempi.
   Yöllä: Nyt kipu alkoi hellittää. Usein oloni alkaa helpottaa juuri silloin, kun pitäis mennä nukkumaan. Ja usein aamulla herään taas kamalissa kivuissa, väsymyksessä, tai molemmissa. Tuntuu, että tarvitsen vuorokauden lepoa, ennen kuin pystyisin kunnolla toimimaan. Minulle voisi sopia parhaiten sellainen maailma, jossa yöt kestäisivät 24 tuntia. Päiväaika voisi myös olla vähän pitempi, koska olen kaikessa tekemisessä niin hidas. Vihaan tätä hitautta, joka tuntuu olevan synnynnäinen piirre minussa, eikä niinkään sairauden aiheuttamaa. Niinpä tuskin tulen ikinä pääsemään eroon hitaudestani. Yrittäessäni tehdä asioita nopeasti (eli muiden ihmisten tahtiin), kaikki menee pieleen. Mutta elämä ja muut ihmiset ovat tehneet minulle hyvin selväksi, että maailmassa ei pärjää näin hitaana yksilönä. Kukaan ei jaksa odottaa minua.

Odontofobia

"Fobia on tiettyihin tilanteisiin tai kohteisiin liittyvä todellisen uhkan olemassaoloon perustumaton pelko (kammo tai kauhu), jonka ahdistuneisuusoireita henkilö ei pysty hallitsemaan. Vastenmielisyys esimerkiksi jotain eläinlajia kohtaan ei ole vielä fobia. Fobiat luokitellaan ahdistuneisuushäiriöihin."

Olen tällä hetkellä aivan hermoheikkona, koska mulla on huomenna aika hammaslääkärille. Hammaslääkäri on yks pelottavimmista asioista, joita tiedän. Pelko kumpuaa lapsuudesta, ja huomaan liittäväni mielessäni hammaslääkäriin kauhean määrän tunteita, muistoja ja merkityksiä. Se, ettei pelkoani ole aina ymmärretty, on saanut mut kokemaan itseni huonoksi ja hylätyksi. Nämä tunteet ovat taas pinnassa. 
   Vieläkin harva ihminen tietää tai ymmärtää, missä mittakaavassa pelkoni on. Silloinkin kun tiedossa ei ole aikaa hammaslääkärille, asia pyörii päässäni silti päivittäin, pahimmillaan joka tunti. Koska lääkärillä on pakko käydä kuitenkin taas jossain vaiheessa. Suuri osa painajaisistani liittyy hampaisiin, ja pelkään myös hampaiden pesemistä. Pelkään ylipäätään hampaita. Aina kun tiedossa on käynti hammaslääkärillä, en osaa ajatella elämääni siitä eteenpäin. Aina tuntuu, ettei elämä jatku sen jälkeen. Se on maailmanloppu. Tälläkin hetkellä musta tuntuu, kuin eläisin vain huomiseen klo 12:20 asti. Sitten kaikki loppuu. 
   Erityisen ikävää on mun lääkityksen vaikutus hampaisiin. Lääkkeet kuivattaa suuta niin paljon, että hampaiden paikat lohkeilee kamalaa vauhtia. Tämän takia pyrin käymään lääkärissä vuoden välein, mutta siinäkin ajassa ehtii lohjeta helposti 10 paikkaa. 
   Kamalinta hammaslääkärissä on se, että siinä tullaan liian lähelle. Sisälle. Vaikkei tehtäisi muuta kuin tarkastus, se tuntuu silti aina pahoinpitelyltä. Vaikka lääkäri olis miten mukava, niin silti. Suu on mun kropassa kaikkein yksityisin alue. En antaisi edes Valtterin katsoa mun hampaita.
   Nyt on pakko lopettaa kirjoittaminen, oireet tuntuu villiintyvän tästä. En vaan todellakaan tiedä miten selviydyn huomisesta.

"Traumaattiset kokemukset, väkivaltaiset tilanteet, onnettomuudet, läheisten kuolemat ja turvattomuus lisäävät erilaisten pelkojen kehittymistä. Vanhempien turha pelottelu erilaisista vaaroista saattaa lisätä lasten pelkoja.
   Lapsuuden aikaiset pelot häviävät usein itsestään iän lisääntyessä. Jos lapsuuden aikana ilmenneet pelot eivät ole hävinneet aikuisikään tullessa, ne eivät aikuisiässäkään useinkaan häviä."

Sitaatit: Terveyskirjasto, Wikipedia 

Erään illan pohdintoja

11. heinäkuuta 2017 klo 23:08

Istun yksin sohvalla viinilasi kourassani. Tuijotan puhelimen etukamerasta itseäni ja surullista elämääni. Tunnen palaavani aina tähän hetkeen. Joskus päivittäin, joskus viikoittain, joskus jopa harvemmin, mutta aina kuitenkin palaan tähän istumaan yksin, miettimään ja suremaan.  
   Kasvoni näyttävät samalta kuin aina tällaisina hetkinä: väsyneiltä, tyhjiltä ja sukupuolettomilta. Ryppyjä ja näppyjä näyttää joka kerta olevan enemmän kuin muistinkaan. Mietin, kuka tuo kummajainen peilissäni - tai puhelimeni kamerassa - oikein on, ja onko se edes ihminen. Samaan aikaan inhoan kuvajaistani, ja olen kuitenkin sen kanssa jollain tasolla sinut. Lähinnä sillä tasolla, että ymmärrän miten merkityksetön asia ulkonäkö loppupeleissä on. Ymmärrän myös näkeväni omissa kasvoissani asioita, joita muut tuskin niissä näkevät. Näen oman elämäni sellaisena kuin sen koen. Surullisena ja yksinäisenäkin, kaikista rakkaistani huolimatta.
   Huomaan, että vaikka jaan elämäni ihanan miehen kanssa, olemme kuitenkin erillisiä ja erilaisia ihmisiä. Hän tuskin kuvailisi tällä hetkellä elämäänsä sanalla surullinen. Hän tuntuu saavan elämältä paljon enemmän - tai ei ehkä saavan, vaan ottavan vastaan enemmän - kuin minä. Meillä on monta yhteistä asiaa, joista yksi ehkä merkittävimmistä on se, että kummallakin on ollut vaikeaa, ja se on jättänyt jälkensä kummankin persoonaan. "Pohjalla" on molemmille hyvin tutuksi tullut olotila, mutta sieltä nousemisenkin olemme kokeneet sekä yhdessä että erikseen.
   Tähän asiaan liittyen meissä on myös huomattava ero, koska Valtteri elää jo mainiosti tässä hetkessä ja tuntuu nauttivan siitä. Minä laahaan menneisyyden taakkaa, varsinaista traumakuplaa mukanani joka sekunti. Yritän ja haluan päästää siitä irti, mutta se on vielä mahdotonta. Jos mieli hetkeksi unohtaa, niin kroppa kyllä muistuttaa turhankin ahkerasti. On yksinäistä olla ainoa olento maan päällä, joka tuntee minun jatkuvat kipuni, pelkoni, suruni, kiukkuni, itseinhoni, muistoni ja voimattomuuteni.
   Samalla on silti niin lohduttavaa, että voin pukea näitä asioita sanoiksi, ja tällä tavoin antaa pienen osan taakastani hetkellisesti toisen kannateltavaksi. Olen onnekseni löytänyt sellaisen ihmisen, ettei minun tarvitse piilottaa heikkouttani ja elämäni rumia yksityiskohtia hänen kanssaan. Taitavammin kuin kukaan muu, hän herättelee minua lempeästi nykyhetkeen, jakaa omia iloja ja surujaan, ja jaksaa aina muistuttaa, että nyt on kuitenkin asiat hyvin, ja olen turvassa. Olemme erilliset, mutta yhdessä. Niin on hyvä.

Aivan kuin minä katsomassa itseäni.
Maalaus: Marilyn Manson 

Just send chocolate!

Sunnuntai 21.5.2017
Olin eilen vanhempieni luona. Tarkoitus oli tyhjentää vanha huoneeni turhista romuista, ja kävin läpi omia tavaroitani. Huone ja vanhat kirjeet, postikortit ja muut esineet toivat muistoja mieleeni. Jossain vaiheessa oloni meni tosi huonoksi, mutta ensin luulin sen johtuvan vain väsymyksestä. Ajaessani illalla kotiin traumaattiset muistot pyörivät päässäni, ja olisin halunnut vain oksentaa kaiken pahan olon ulos. Nukkumaan meno oli vaikeaa, koska itkin ja pelkäsin ja tunsin itseni niin pieneksi ja heikoksi. Valtterin turvallinen halaus sai minut viimein rauhoittumaan ja nukahtamaan.
   Olen tänään ollut koko päivän älyttömän väsynyt, ja vasta tunti tai pari sitten muistin, miksi. Olin yöllä hereillä. Olin vihainen Valtterille, ja ajattelin, että jos hän ei nyt lopeta minun kiusaamistani ja anna minun nukkua, lyön häntä täysillä. Ja Valtterihan on ollut unessa koko ajan, eikä ole häirinnyt nukkumistani mitenkään. Mutta yöllä olen lääketokkurassa ja traumamuistojeni ahdistelemana luullut Valtterin olevan samanlainen kuin entinen poikaystäväni, joka ei antanut minun nukkua yöllä, vaan piti väkisin hereillä jauhaen kaiken maailman tarinoita, tarkoituksenaan kai pelotella ja saada mieleni entistä enemmän sekaisin. Vanha kikka heikentää ihmisen psyykettä, valvottaminen. En muista, tajusinko yöllä Valtterin olevan Valtteri, mutta onneksi en lyönyt häntä, tai tehnyt mitään muutakaan typerää. Pelottavaa silti aina kun näin käy, että luulen hetkellisesti turvallista henkilöä joksikin toiseksi, joka yrittää tehdä pahaa. Olisi kerta kaikkiaan kamalaa havahtua siihen, että olisin vahingoittanut tai yrittänyt vahingoittaa jotakuta "viatonta", luullessani tätä uhkaavaksi. Onneksi näin ei ole käynyt, ja uskon ihmisten osaavan suhtautua ja rauhoitella minua niin, ettei tällaista pääsekään tapahtumaan. Yleensäkin näitä harhaluuloja tulee vain ollessani kotona.

Keskiviikko 24.5.2017
Surkea aamu. Heräsin jo vähän kuuden jälkeen kipuihin, vaikka olisin saanut nukkua seitsemään asti. Makasin sängyssä, mutten väsymyksestä huolimatta pystynyt nukahtamaan uudelleen. Kun seitsemän aikaan nousin ylös, kipu voimistui, kuten se tekee aina liikkuessani vähänkin. Valtteri lähti töihin, ja jäin juomaan hänen keittämäänsä kahvia ja syömään muroja ja banaania. Katsoin samalla hetken lastenohjelmia, mutta oravaksi pukeutuneen naisen iloisuus alkoi nopeasti ärsyttää. Laitoin telkkarin kiinni ja avasin puhelimesta Murhalesken muistelmat -äänikirjan. Huvittuneena totesin, että Anneli Auerin nuopea ääni sopi säestämään aamuani paljon paremmin kuin oravan ylipirteä kikatus. Aamiaisen jälkeen pakotin itseni pukeutumaan ja harjaamaan hiukseni, ja ulos raahautumaan kohti parkkipaikkaa. Olin niin väsynyt, ettei minun ehkä olisi kannattanut lähteä rattiin. Kello oli kuitenkin niin paljon, että olisi ollut myöhäistä soittaa taksi. Eikä minua sillä hetkellä rehellisesti sanottuna edes kiinnostanut, ajaisinko vahingossa rekan alle ja kuolisin. Samantekevää minulle.
   Saavuin sairaalaan silti yli 10 minuuttia myöhässä. Hoitaja kehotti lempeästi minua yrittämään ehtiä jatkossa ajoissa paikalle, ja tunsin olevani täysin epäonnistunut ihmisenä. Lupasin yrittää, vaikka olenhan minä tähänkin asti yrittänyt. Onneksi magneettistimulaatiohoidon aikana saa levätä sängyllä. Päässäni pyöri aluksi stressaavia ja sekavia ajatuksia. Kolme kertaa pääsin onneksi ihanaan meditatiiviseen tilaan, jossa en tuntenut väsymystä, ja kivunkin tunsin vain hyvin vaimeasti. Aistin pelkkää pehmeää valkoisuutta, vaikka koin olevani kuitenkin hereillä. Toivottavasti kuoleman jälkeen on tällaista, ajattelin.
   Väsymys ja kipu palasivat heti kun jouduin taas keskittymään todellisuuteen. Kotimatkalla kävin lähikaupassa ostamassa smoothien, kahvijuoman ja suklaata. Yritän helposti lohduttaa ja piristää itseäni herkuttelemalla, mikä kyllä näkyy painostani. En ole pystynyt herkkulakkoihin tai pitämään karkkipäivää vain kerran viikossa. Etenkin ilman suklaata tai muuta tosi makeaa tuntuu, etten löydä mitään muuta, mikä nostaisi mielialaa ollessani yksin. Ensimmäisenä herätessäni ajattelen kipua, mutta usein heti sen jälkeen herkkuja, niin huvittavalta kuin se kuulostaakin. Olen ollut samanlainen namuhiiri koko elämäni, vaikka olinkin vielä teini-ikäisenä pelkkää luuta ja nahkaa. Nyt painan 40kg enemmän kuin silloin, ja tottakai haaveilen pudottavani painoa, mutta olen huomannut sen mahdottomaksi tässä terveydentilassa.

Torstai 25.5.2017
Siskoni on puolisonsa kanssa hakemassa uutta perheenjäsentä, koiranpentua! Tätä on suunniteltu tosi pitkään, ja koiran nimikin on päätetty jo yli 3 vuotta sitten. Minä ja Valtteri saamme kunnian olla koiravauvan "kummit". Käsittämättömän ihanaa! ❤

En tiedä, miksi olen alkanut nyt kirjoittamaan päiväkirjatyylisesti arjestani. Tai tiedän, että minulla on jonkinlainen tarve kirjoittaa ja saada tavallisemmatkin ajatukseni ja tekemiseni muiden nähtäville, mutten tiedä, mistä tämä tarve kumpuaa.

Hataraa ja haisevaa

Keskiviikko 17.5.2017
Riisun päivävaatteet ja vedän ylleni Valtterin pitkähihaisen paidan. Nurin päin, ettei niskassa oleva lappu karhi ihoani vasten. Menen pitkäkseni ja otan pehmolelun kainalooni. On niin kummallista mennä nukkumaan, kun ei tunne olevansa edes hereillä. Jollen olisi näin väsynyt, uskoisin todellakin nukkuneeni koko päivän, ja nähneeni vain unta asioista, joita olen tänään tehnyt. Olin sairaalassa, lämmitin makaronilaatikkoa, kävin hierojalla, ajoin autoa. Jossain vaiheessa neuloin. Puhuin Valtterin kanssa, mutta oli hankalaa pysyä kärryillä keskustelussa. Tämän tarkemmin en pysty päivästäni kertomaan. Ei ole mitenkään epätavallista, että kysyn Valtterilta, mitä olen tehnyt milloinkin ja kenen kanssa, ja mitkä asiat ovat todellisia ja mitkä eivät. Puhelimesta on myös hyötyä, voin lukea omia viestejäni ja niiden avulla muistaa, mitä olen tehnyt tai ajatellut.
   Nukahtaminen tuntuu vaikealta. Otin iltalääkkeet, ja ne kyllä nukuttavat minut väkisin. Mutta ajatus nukahtamisesta tuntuu vaikealta. En halua herätä huomenna aamulla. Klo 8:15 minun pitää olla taas sairaalassa saamassa magneettistimulaatiohoitoa. Päivällä tapaan sosiaalityöntekijän. Sellaiset menot ovat vaikeimpia, joissa pitää olla läsnä ja järkevä, ja jälkikäteen olisi hyvä muistaa, mitä on puhuttu ja selvitetty.

Torstai 18.5.2017
Herään, kun hoitaja tulee sängyn viereen, ja magneettistimulaatiolaite sammuu. On kuulemma hyvä merkki, jos torkahtaa hoidon aikana. Käytävällä kävellessäni tiedän jo etukäteen, että odotusaulassa istuu useampi ihminen. Haistan sen. Olen varma, että hajuaistini on normaalia herkempi, tai ainakaan en ole kuullut kenenkään muun haistavan samanlaisia asioita yhtä voimakkaasti. Jotkut sosiaaliset tilanteet ovat minulle hankalia, ja yksi syy siihen on hajuaistini. Huomioni menee pois olennaisista asioista, kun haistan mitä toinen ihminen on tänään syönyt, tupakoiko hän, onko hän flunssainen, onko hän käynyt hiljattain ulkona, ovatko hänen vaatteensa juuri pestyt, tai ovatko ne hieman kosteat hikoilun tai jonkin muun takia.
   Ulkona on ihanan raikas sateenjälkeinen tuoksu. Minun on monena aamuna tehnyt mieli oikaista sairaalan pihassa olevan pienen nurmikkokaistaleen läpi kävellessäni parkkipaikalle. Nyt teen sen. Punaiset tennarit vihreää ruohoa vasten, siitä tulee kesäinen ja nuori olo. 
   Toivon, että nuori olo kestäisi pidempään. Väsymys ja kipu saavat minut tuntemaan itseni fyysisesti vanhaksi. Useimmiten tunnen olevani pikkulapsi, joka on vankina sairaan vanhuksen kehossa. Näen itseni peilistä vanhana, rumana ja loppuunpalaneena. Tai sellaisena harmaaihoisena narkkarizombina. Tiedän näkeväni vain oman pahan oloni, mutten silti meinaa uskoa muiden näkevän minua eri tavalla. 
   Yritän piristää itseäni. Kotimatkalla haen kaupasta riisipuuroa ja minttukahvijuoman. Nam! Ehdin levätä kotona pari tuntia ennen kuin pitää lähteä tapaamaan sosiaalityöntekijää. Se ei stressaa minua enää niin paljon kuin eilen, ja uskon selviytyväni siitä ihan hyvin. Helpottavaa saada apua ja selvyyttä raha-asioihin.

Ikävä

Näin unta vanhasta ystävästäni. Emme ole enää nähneet tai pitäneet tiiviisti yhteyttä muutamaan vuoteen. Herättyäni ikävä on niin raastava, että rintakehää puristaa. Hän ei ole enää sellainen kuin joskus oli, enkä ole minäkään. Tiedän vain pettyväni, jos laittaisin nyt viestiä ja yrittäisin sopia tapaamista. Meillä oli tapana loikoilla koko päivä sisällä kahdestaan vailla huolen häivää. Milloin olen viimeksi ollut niin rento, murehtimatta menneitä ja tulevia asioita? Milloin olen nauranut niin paljon, että vatsaan sattuu, ja ollut ihan oikeasti iloinen? En muista. Alkaa tuntua siltä, etten ikävöikään entistä ystävääni, vaan sitä, millainen olin usein hänen kanssaan. Olin hauska, huoleton, kaunis, itsevarma, ja sopiva sekoitus hölmöyttä ja viisautta. En tiedostanut asioita, jotka nykyään imevät suuren osan energiastani ja ilostani. En ollut jatkuvasti näin loputtoman stressaantunut, väsynyt, ja vihainen. 

   Onko persoonani jonkin verran eheytynyt? Tällä tarkoitan sitä, että erillisiä persoonanosiani olisi yhdistynyt. Olisin siis mennyt hieman eteenpäin itseni kanssa. Miksi se tuntuu näin pahalta? En tunne olevani yhtään kokonaisempi. Nyt vain tiedostan paremmin olevani rikki. Huoleton ja itsevarma persoonanosani, jonka olen nimennyt Stellaksi, ei ole vieraillut pitkään aikaan. Kai sen pitäisi olla hyvä asia, mutta olen surullinen. Stellana oleminen tuntui hyvältä, vähän kuin lomalta omasta elämästäni. Stella ei tiedostanut traumojen ja muiden persoonanosien olemassaoloa. Pelokas lapsiosani vihasi Stellaa, olihan aralle lapselle tosi ahdistavaa jakaa yhteinen keho niin sosiaalisen ja seksuaalisen aikuisen kanssa, kuin Stella oli. Nykyään koen suurimman osan ajasta olevani tuo pelkäävä lapsi. Se on kamalaa. 

 - Kukapa haluaisi tiedostaa ja muistaa kaikkea? sanoo terapeuttini usein. 
Niinpä. Antaisin melkein mitä tahansa, jos voisin vain unohtaa, ja elää silti hyvää elämää. Se ei minun kohdallani ole mahdollista. Menneisyys vaikuttaa nykyhetkeen niin paljon, että traumat on pakko käsitellä. Tie on pitkä, raskas ja täynnä luopumista. 
Voi, Stella. Sinuahan minä ikävöin.

Voimamies ja vuoristorata

Tiistai 2.5.2017
Uhkeli Muhkeli ampuu navan. Hän on sirkuksen voimamies, sellainen kalju, tanakka ja mustaviiksinen, jollaiseksi lapsena kuvittelin Peppi Pitkätossu -kirjassa olleen voimamiehen, Väkevä-Adolfin. Tosin tämä sirkus, tai ainakin sen esiintymisteltta, on hyvin pieni. Uhkeli Muhkeli on yksin tämän hyvin pienen sirkusteltan hyvin pienellä lavalla. Ilmeensä perusteella hän on hämillään ja hieman kiusaantunut tuijottavista silmäpareista. Hän nostaa vanhanaikaisen, hihattoman jumppapaitansa helmaa, ja huomaa, ettei hänellä ole lainkaan napaa. Jostain Uhkeli Muhkelin vasempaan käteen ilmestyy pyssy. Ei mikään oikea ase, vaan sellainen pikkupyssy, jolla kultasepänliikkeissä ammutaan korvanlehtiin reiät. Tämän pyssyn Uhkeli Muhkeli painaa keskelle vatsaansa, ja PAM! Hänellä on napa.

- Uhkeli Muhkeli ampui navan, meinaan sanoa hoitajalle, joka seuraa näytöltä aivojani ja niitä hoitavaa magneettistimulaatiolaitetta. Onneksi juuri kun olen avaamassa suuni, tajuan, ettei lauseessa ole mitään järkeä. Olisi liian vaikeaa selittää, mikä tai kuka Uhkeli Muhkeli on, ja miksi hän ampui napansa. Miten Uhkeli Muhkeli ja hänen napansa liittyvät minuun, sitä en tiedä itsekään. 

Kone naputtaa aivojani. Naks, naks, naks. Se tuntuu epämiellyttävältä, mutta huomaan pikkuhiljaa tottuvani siihen. Jopa niin hyvin, että hetkittäin seilaan unen ja valveen rajalla, katsoen sirkuksen yhden miehen show'ta, ja muita mielikuvitukseni tuotoksia. Mitä jos hoitaja näkisikin koneen kautta ajatukseni? Ja näytölle ilmestyisi pomppimaan vaikkapa hamsterini Teletappi-asu yllään? Hihittelen mielikuvaani hoitajan huolestuneesta ilmeestä, kun hän katsoisi vuorotellen minua ja ruudulla pomppivaa hamsteria. Ihan hyvä, ettei ajatustenlukukoneita ole, tai jos on, niin tietääkseni tämä magneettistimulaatiohoitoa antava laite ei ole sellainen. 

Keskiviikko 3.5.2017
Vihaan tätä äkillistä mielialojen vaihtelua. Se menee aina niin päin, että mieliala laskee nopeasti, eikä koskaan nouse samaa vauhtia. Harvemmin edes tiedän, mistä tämä johtuu. Tänäänkin kaikki oli ihan ok, kunnes yhtäkkiä kurkkua alkoi kuristaa, ja tuntui kuin kaikki ilo katoaisi maailmasta. Huomasin kyllä tätä ennen hermostuvani Valtterille, mutta syy kiukkuuni oli sellainen, johon voin parhaiten vaikuttaa muuttamalla itse omia tapojani. Kyseessä on siis niin pieni asia, että on vaikea uskoa sen aiheuttaneen näin voimakkaan ja äkillisen mielialan laskun. Olen kyllä yleisesti stressaantunut raha-asioista, päivittäisestä sairaalassa ramppaamisesta, kaikista hoidettavista asioista, ja etenkin väsymyksestäni ja kivuistani, joiden takia asioiden hoitaminen on niin vaikeaa. Yritän ajatella positiivisemmin. Ainakin päivittäiset käynnit sairaalassa (aivojen magneettistimulaatiohoidossa) jatkuvat vain tämän kuukauden loppuun, jonka jälkeen olen toivottavasti paremmassa kunnossa hoidon ansiosta. 

Ajaessani kotiin sairaalasta mielessäni pyörii vain ärsyttäviä asioita. Muistan viimeviikkoisen, ehkä sekunnin mittaisen hetken, kun sattumalta näin erään henkilön kulkevan ohitseni. Minun puolestani hän saisi lakata hengittämästä. Tottakai radiosta alkaa juuri silloin soimaan kyseisestä henkilöstä muistuttava kappale, jota luonnollisesti en voi sietää. 
- Voi hyvää päivää, mutisen itsekseni ja vaihdan radiokanavaa mahdollisimman nopeasti. En aio antaa hänen pilata tätäkin päivää. Tänään kaikki on paremmin.

Kotiin tultuani oloni on helpottunut. Istun sohvalle Valtterin viereen. Hän laittaa kätensä polvelleni. Katselen ympärilleni, hengitän, keskityn tähän hetkeen. Olen pienessä ja sotkuisessa kodissamme, jossa tuoksuu banaanilta. Pienuus ja sotku eivät juuri nyt häiritse lainkaan. Täällä on Valtteri. Täällä on Pontus-hamsteri. Täällä on turva. 

Ja siinä se taas meni! Se parempi olo. Tutut kiukku, väsymys ja ahdistus ottivat jälleen vallan. Ehtihän sitä parempaa oloa kestää jo melkein tunnin. Musta tuntuu, että olen koko elämäni pitänyt sisälläni valtavaa kiukkua, ja kun se vaan kasvaa ja kasvaa, ei ole ihmekään jos pää meinaa räjähtää. En tiedä, miten näin ison määrän kiukkua saa purettua tekemättä kuitenkaan mitään tyhmää. Tahtoisin huutaa, paiskoa tavaroita, laittaa kaikki paskaksi. Tahtoisin jopa lyödä ja potkia ihmisiä, siis sellaisia ihmisiä, jotka ovat tehneet minulle pahaa, tai hoidostani päättäviä tahoja, jotka ovat hylänneet, vähätelleet, ja pettäneet luottamukseni. Kuvittelen tekeväni heille kaiken saman, mitä he ovat tehneet minulle. Ja enemmänkin. Huudan, potkin, tapan. Milloin minusta tuli tällainen? Miksi saan jotain helpotusta tuollaisista kuvitelmista? Tämä on sairasta. 

Voi ei! Kirjoitin tähän lisää, mutta vahingossa suljin koko ikkunan, enkä tietenkään ollut tallentanut tätä. No, tässä luki ainakin, että kävin väkivaltaa kokeneille naisille tarkoitetussa ryhmässä, ja tein siellä tuon upean mestariteoksen tuossa yläpuolella. Hahaa. Sain siihen purettua tosi hyvin mun pahaa oloani. Siellä ryhmässä usein tehdään nopeasti jonkinlaista kuvaa eri materiaaleilla. Tuon kuvan tein liiduilla ja muovailuvahalla. Huvittaa, miten mun mielialat meneekin kunnon vuoristorataa just tänään, kun aloitin kirjoittamaan asiasta. Nyt on kipuja lukuunottamatta ihan hyvä olo, ja nautin, kun saan vaan maata sohvalla ja olla kotona loppuillan. 

Ihanasti sekaisin

Ihanasti sekaisin

Tahaton möläytys, sammakkoja suusta,
teen itsestäni narrin, mutten välitä tuosta.
Olen porukassa potilaiden, joista jokainen on yksin, 
väsyneiden sotilaiden, itselleen tuntemattomien.
Sinussa on jotain, minkä heti tiesin: elämääni tulisit, tunkeutuisit.
Ja minä annan sinun tulla, otan avosylin vastaan.
Olet rikkinäinen ja eksynyt, kuten olen itsekin. 

Yhdessä olemme vahvoja ja ihanasti sekaisin.
Kukaan ei jaksa meitä, ja niin sen pitää ollakin.
Eräänä yönä hiivin luoksesi, se on ankarasti kielletty, 
ja vielä kielletympää on se, mikä tämän jälkeen tapahtuu.
Kaikki sen näkevät ja pian joutuvat myöntämään:
Mikään tai kukaan ei saa minua kahleistasi luopumaan. 

Aika kuluu, leikki julmenee.
Sinä heikkenet, minä suojelen.
Minä uuvun, sinä hallitset.
Tulee kevät ja valo, lakaisen lattiaa, 
lasinsirut, ruuantähteet, lääkepaketit 
auringossa kilpaa kimaltaa. 

Kohta on taas se päivä, kun olet erityisen sekava.
Minä nautin joka hetkestä, kiusaan ja rakastan, 
annan sinun sairautesi itsenikin juovuttaa.
Sinä hymyilet ja huudat, minä tottelen ja itken.
Kun valvot yöt, minä pelkään ja tärisen, 
kun nukut päivät, minä peittelen.
Olet kaunis sellaisella tavalla, kuin hakattu lapsi vain voi olla. 

Herään hiljaisuuteen ja selkeyteen,
Olet kadonnut, olen turvassa.
Hetken sulattelen, totuttelen, 
kunnes kuitenkin sinut löytääkseni käännän kaupungin jokaisen kiven.
En halua apua, en halua turvaa.
Haluan vain palata, mielemme ihanasti sekoittaa, 
juosta valkotakkisia karkuun, yhtyä sinun ilkikuriseen nauruun. 

Sinä löydyt, ja aivan yllättäen, 
ensimmäisen kerran pitkään aikaan 
minäkin löydyn. 

Teet taas sen, minkä osaat parhaiten: otat syliin, lohdutat ja vangitset.
Kun sinä tuhoat elämäämme, koitan tuhota sinut, 
otan itseni, vien sinulta pois.
Olen kaikki mitä sinulla on,
et ansaitse edes sitä vähää.

Sen kevään olin vieras itselleni.
Koin suurimmat kivut, mitä kokea voi,
Ja suurimman onnen, jonka saavuttaa voi ainoastaan 
sairaalloisen ihanasti sekaisin.

Puhuva pää ja syyllisyys

"Et sinä edes ansaitse ystäviä", sanoo ääni pääni sisällä. 
"Älä itseäsi soimaa, et ole valinnut sairastua. Sitä paitsi, eikö jokainen ansaitse ystäviä?" sanoo toinen. 

Taas kävi näin. Olin sopinut kivan menon, jonne oikeasti halusin mennä. Mutta kroppa ei tottele, joka paikkaan sattuu, ja voimani kuluvat loppuun kaikesta ponnistelusta. Tämä on ihan liian yleistä minulle, ollut jo yli seitsemän vuotta. Olen aina surullinen ja pettynyt, kun joudun perumaan menojani lyhyellä varoitusajalla. Koskaan ei voi tietää, milloin tulee huono päivä tai hetki. Kaverit joutuvat joustamaan kanssani älyttömän paljon. 

"Ei sinusta ole mihinkään. Kohta sinulla ei ole enää yhtään ystävää", sanoo taas tuo tuttu ääni. Se on oma ääneni. Yksi niistä. 
"Sinun pitäisi puhua itsellesi lempeämmin. Sinä et ole aiheuttanut tätä, vaan muut ovat tehneet sinulle väärin. Siksi sinuun sattuu. Se ei ole sinun vikasi", pohtii tämä aikuisempi ääni. 
"Miksi olet antanut tämän kaiken tapahtua? Mikset osannut puolustautua? Miksi alistuit rooliisi kiusattuna, hyväksikäytettävänä, helppona saaliina? Nyt olet tässä, kehosi ja mielesi vankina, onneksi olkoon vaan, ja kaverisi joutuvat sinua sietämään", ilkkuva ääni tykittää takaisin.

Pelkään, että muut suuttuvat. En tahtoisi tuottaa muille pettymystä. Kuten terapeuttini on neuvonut, yritän ajatella lasta, pientä Oonaa. Hän on kipeä, väsynyt ja itkuinen. Suuret silmät kimaltavat kyynelistä, jotka putoilevat pulleita poskia pitkin. Yritän ottaa hänet syliin.

"Sinä yritit parhaasi. Ensi kerralla sitten, " yritän sanoa. Mutta se ei onnistu. Pikku-Oona ei kuule lohduttavia sanoja. Aikuisempi minä ei saa lasta syliin. En saa yhteyttä itseeni.

 

Vieraskirjoittaja: Lapseni

Lapseni

Ääriviivani katoavat. Vasemmanpuoleinen käteni turtuu, se näyttää hyökkäävältä. Hapuilee kohti kaulaa, tahtoen kuristaa. Oikeanpuoleinen käteni koittaa torjua aikeet. Se olen minä, yksi ihminen, silloin kahdessa osassa.

    Kutsun tuota osaa itsetuhoiseksi osaksi, joka on jämähtänyt traumamuistoon. Tuo kierosti hymyilevä ja kuolemaa toivova toivoton lapsiosa. Se astuu sisään, kun kokee, että on vaarassa. Usein täysin syyttä. Tuo osa ottaa yliannostuksia, yrittää itsemurhaa, viiltelee, satuttaa muilla keinoin. Ja tuolloin kun osani on päällä ja katson peilistä, tuo osa hymyilee. Minä olen siellä, mutta en kuitenkaan. En tunnista itseäni peilistä. On hänen vuoronsa olla äänessä. Hän syntyi kaikista traumoista, joita olen kokenut. Se on se, joka ei hyväksy tuskaa. Se tahtoo ikuiseen lepoon. Sitä vastaan joudun usein taistelemaan, kun järkiosani, minä itseni, joudun rauhoittelemaan tuota osaa. 
   - Älä pelkää, sinulla ei ole hätää. 

   Rauhoittelen myös yleensä mielessäni pientä tyttöä, joka juoksee itkien ja peloissaan ilman määränpäätä pimeydessä, ja hänellä on turvaton olo. Ajan kanssa olen oppinut ottamaan tuon lapsen syliini, kertomaan, että hänkin on turvassa. Ettei kukaan enää nosta nyrkkiään häntä vasten. Kukaan ei huuda ja heitä tavaroita. Ei tule mustia silmiä tai vertavuotavia huulenriekaleita. Tuo lapsiosa syntyi perheväkivallan vuoksi.

   Pelkää kosketusta. Kyynistyy, turtuu, lamaantuu, halvaantuu, karjuu, sekoittaa menneisyyden. Kokee, että jokainen tahtoo yhä työtää likaisen pippelinsä minun sisääni, vaikka sanoin ei. Tuo lapsiosa esiintyy aina parisuhteessa. Hän ei vastaanottanut lämpöä ja rakkautta, sillä pelko oli taustalla. Hän alkoi vihamaan rakkaitaan, koska koki vihaa siinäkin hetkessä. Ei uskonut, että on miehiä, jotka eivät satuta. Tuo lapsiosa suojelee minua tänäkin päivänä, vaikka en haluasi, sillä olen turvassa. Hän ei tiedä sitä vielä.
  
   Osiani on myös pärjäävä osa. Se joka on itsevarma, täydellinen, pärjäävä, vahva. Näyttää, että kaikki on täydellisesti, kun oikeasti tahtoisi riistää henkensä. Tuo osa suojelee, kun lääkäri kysyy kuulumisia. Tuon osan läsnäollessa, hän vastaa aina pirteästi, että en ole voinut koskaan paremmin. Tuo osa käy visiiteillä silloin, kun ei halua näyttää todellista luontoansa. Se lähtee pois, ja minä palaudun omaksi itsekseni, kun vaara on ohi. Ja se vaara osalleni on se, että saisin apua. Onneksi lääkärini tietää kyseisestä osastani ja osaa huomioida sen.

   Osieni kanssa eläminen on rankkaa. Osieni vaihtelevuus aiheuttaa muistikatkoja. Käyn keskusteluja, joita en muista käyneeni. Teen asioita, joita en tekisi omana itsenäni. Ja nuo kaikki oireet osani läsnäollessa. Leijumisen tunne, epätodellisuus, irrallisuus. Tuntuu, että pää on nilkassa, tunteiden etäisyys, vierailta tuntuvat ajatukset, pakkovaellus ym.
   Olen oppinut rakastamaan osiani. He ovat minussa suojellaakseni minua. Olen alkanut tekemään heidän kanssaan yhteistyötä, enkä häpeä enää heitä. He ovat minussa yhä, mutta toivon, että vielä jokin päivä saan heidät turvaan ja voin sanoa hei- hei, sillä en tarvitse heitä enää. Kukaan ei enää raiskaa minua, pahoinpitele, koulukiusaa.

   Sairastan dissosiaativista persoonallisuushäiriötä. Usein kun huomaan dissosiatiivisen oireilun alkavan, - johon siis osani liittyy, - koitan maadoittaa itseäni tähän hetkeen. Hyvä keino on lapsiosalle puhuminen ääneen. 
   - Menneisyys on menneisyyttä, olet turvassa, ei hätää. 
Kuljetan sormiani pitkin kehoni ääriviivoja, ja koitan hahmottaa kehoni osat. Painan kämmenpohjani seinää vasten, seison yhdellä jalalla, menen kylmään suihkuun ja upotan kasvoni veteen, puristan jääpalaa, vien lapsiosan kehittämääni turvapaikkaan, joka on metsä. Soitan ystävälleni, joka voi parhaansa mukaan yrittää maadoittaa minua. Kriisipuhelimeen tai hätänumeroon. Koitan saada sykkeeni korkeaksi esim. tekemällä haarahyppyjä. 
   Olen koittanut myös viiltelyä, itseni lyömistä, ihoni polttamista, lääkkeillä turruttamista, mutta se ei auta. Se ei ole oikea keino. Lapsiosat saadaan rauhoitettua muilla keinoin, ja minä tiedän sen. 

   Tahdonkin kertoa siitä, miten lapsiosani alkoi juoksemaan jälleen mielessäni itkien, käsiään huitoen, jalat murtuneen näköisinä. 
   Keskityin hengitykseeni. Puhuin tuolle noin yhdeksän vuotiaalle lapsiosalleni rauhalliseen sävyyn. 
   - Tiedätkö mitä pieni? Vaikka olet kokenut kovia, ei sinun tarvitse pelätä. 
Kuvittelin mielessäni polun, jolla tyttö juoksee. Edessä vihreä metsä. Sanoin tuolle tytölle,
   - Näetkö tuon vihreän metsän? Se on piilopaikkasi. Silloin voit hengittää, eikä kukaan tee sinulle mitään pahaa. 
Hänen juoksunsa hidastui. Hän astui rajan yli toiselle puolelle, rakentamaani piilopaikkaan. Hoin "ei hätää, ei hätää, ei hätää" ääneen ja halasin itseäni. Hän pääsi eräälle kivelle metsässä, rauhoittui ja hymyili. Kehoni valtasi lämpö, hän oli turvassa. 

- K

Kuvat: weheartit.com

 

Vieraskirjoittaja: En ole tässä, en ole missään

Viime viikolla vietettiin kansainvälistä mielenterveysviikkoa. Sen kunniaksi uskaltauduin toteuttamaan jo jonkin aikaa muhineen ideani, ja aloin etsiä vieraskirjoittajia blogiini. Ihmisiä, joiden elämää varjostavat joko omat tai läheisen mielenterveysongelmat, ja jotka tahtoisivat kertoa tarinansa avoimesti, omin sanoin. Laitoin ilmoitukseen muutaman esimerkkikysymyksen, johon kirjoittaja voi halutessaan vastata. Yllätyin positiivisesti, kun sain paljon yhteydenottoja! Nyt odottelen kirjoituksia saapuvaksi, ja julkaisen niitä täällä sitä mukaa, kun vieraskirjoittajat ja minä itse jaksamme ja ehdimme. 

Tässä ensimmäinen valmistunut teksti, jossa kirjoittaja kertoo koskettavasti - ja ainakin itselleni helposti samaistuttavasti - elämästään dissosiaatiohäiriön kanssa.

Dissosiaatiohäiriö

Miten oma tai läheisen sairaus vaikuttaa elämääsi?
   Sairauteni vaikuttaa hyvin tiiviisti elämäni joka osa-alueeseen, se on todella kokonaisvaltainen tunnetila, joka vaihtelee hyvästä hetkestä huonompaan ja toisinaan täydelliseen turtuneisuuteen. Minulla on tosi paljon oireita, jotka haittaavat jokapäiväistä elämääni enemmän tai vähemmän. Joinakin päivinä olen niin väsynyt, niin muissa maailmoissa, etten jaksaisi tehdä mitään. Kaikki asiat vaativat suunnatonta ponnistelua, joudun pakottamaan itseni tekemään tietyt päivärutiinit. Silloin ihmisten kanssa toimiminen on todella kuluttavaa, he imevät minusta energian ja kotiin päästyäni olen ihan loppu. Olen myös toisinaan eri persoona koulussa ja eri vapaa-ajalla. Koulussa olen elävä, kävelevä kone. Hymyilen väärässä paikassa, unohdan nauraa, kun joku kertoo vitsin ja kaikki muut nauravat. Pääni sisällä on liikaa ajatuksia, sitten liian hiljaista. 
   Joinakin päivinä kasvoillani on tunteettomuuden maski, ulospäin minusta tuntuu, että kasvoni näyttävät ilmeettömiltä ja tyhjiltä. Aivan yhtä tyhjiltä, kuin miltä sisälläni tuntuu. Yritän epätoivoisesti asetella kasvoilleni luontevaa ilmettä. Automaatiotoimintani käynnistyy huomaamattani, ajan autoa, laitan ruokaa, keskustelen ihmisten kanssa, olen hauska, olen hassu oma itseni.
   Silti se en ole minä. Se on hän, se suuri tuntematon, joka on vallannut ruumiini. Vai olenko minä jättänyt ruumiini? Olen keskellä keskustelua, äänista on vaikea saada selvää, silmilläni katsottuna huone näyttää utuiselta, epätodelliselta. Minä en ole siinä, tai se ei ole ympärilläni. Keskustellaan. Sitten yhtäkkiä hämmennyn kuuntelemaan, kenen ääni tuo on, joka puhuu huulillani? Kuka liikuttaa huulia? Mistä nuo sanat tulevat? En edes tiedä keskustelun aihetta. Katselen käsiäni kahvikupin ympärillä yhä hämmennyksen vallassa, kenen ne ovat? 
   Kaupassa käydessäni hämmennyn kassalla, miten olen sinne päätynyt? Minulla ei ole hajuakaan, olenko tullut autolla, tai mistä löydän autoni? Ajantajuni on joskus hämärtynyt osittain, minulla ei ole käsitystä, onko aamupäivä vai jo ilta. Tunnit kuluvat todella hitaasti, joskus taas kuusi tuntia hujahtaa muutamassa minuutissa. Minulla ei ole tunteita, olen kone, olen eloton. Surulliset asiat eivät itketä, sydämeni ei pompi jännittävissä tilanteissa, kaikki on mitäänsanomatonta, täysin tasaista, laakeaa maata. Mitä jos alan nauramaan, kun puhutaan terrori-iskuista tai lapsien kiduttamisesta? Millään ei ole mitään väliä, sisältäni olen täysin turta, tunnoton. Kävelen paikasta toiseen kuin sumussa, en ole tässä, en ole missään. Miten millään voisi olla mitään merkitystä, kun se ei tapahtuisi minulle, eikä se olisi edes totta? 
   En aina tunnista kipua. Se kipu kuuluu ruumiilleni, ei minulle. Se ei saavuta minua, se ei kosketa minua. En hallitse kehoani, törmäilen seiniin ja pöytiin, joskus tullessani uuteen tilaan sen hahmottaminen on vaikeaa. Kehoni ei myöskään reagoi kipuun normaalisti, kun poltan käteni kuumaan hellanlevyyn, käteni ei säpsähdä automaattisesti ja nytkäise itseään pois. Kehoni on vain työkalu, se on minulle turta ja tuntematon apuväline, se ei ole minä. Jos katson peiliin, toisinaan takaisin tuijottaa täysin vieras ihminen. En kykene kuvailemaan itseäni muille, mistä tietäisin, minkälainen olen, kun en ole olemassa? Minulla ei ole lempiväriä, lempiruokaa, en osaa sanoa, pidänkö kesästä vai talvesta, koska en tiedä, keneltä näitä asioita kysyisin. Kuka on minä? Minä en ole ruumiini, enkä ole mieleni. 
   Tunnen myös eläväni unessa, elokuvassa. Ympäristö tuntuu ja näyttää epätodelliselta, enkä tiedä, olenko osa sitä ollenkaan vai leijunko tyhjän päällä. Olen irrallinen, moneksi osaksi hajonnut kokonaisuus. Mikään ei kerro minulle mitään, en osaa tulkita ihmisten kehonkieltä, en osaa ajatella, enkä toimia. Kehoni ei tottele eikä toimi, se jumittuu ja on kankea ja vieras, enkä tiedä, miten sen saa toimimaan. En ole täällä, en ole koskaan täällä. Ja kaikki se tapahtuu pääni sisällä, siellä tapahtuu kokonainen maailma, eikä kukaan tiedä eikä näe sitä minusta. Käyn tätä taistelua joka päivä, elän elämääni, sitä kuitenkaan elämättä, muistamatta. Töistä ja koulusta pääsee lomalle ja vapaapäiville, mutta tässä sairaudessa ei ole lomia. Tämä on joka ikinen sekunti mukanasi, tätä ei pääse pakoon, tästä ei voi irtisanoutua, vaikka haluaisi. Elän vieraassa ruumiissa, minua kuljettaa eteenpäin jokin vieras. 

Miten mielestäsi ympäristö suhtautuu sairauteen?
   Dissosiaatiosta ei puhuta ehkä hirveästi, enemmistö ei tunnu tietävän, mitä se tarkoittaa. Myöskään asialle täysin vieraan on hyvin vaikea kuvitella, miltä se tuntuu, kun ei ole olemassa omassa kehossaan. Muutenkin kaikkiin mielenterveyteen liittyviin sairauksiin suhtaudutaan toisinaan hyvin jyrkästi, ehkä aihe on pelottava ja vieras. Se ajatusmalli on kuitenkin vain tietämättömyyttä, sillä mielenterveyssairaudet ovat yksi toisten isossa joukossa.  

Tunnetko häpeää, tai joudutko salaamaan asiaa? 
   Ei tästä kahvipöydässä tee mieli puhua, mutta jossain vaiheessa ei jaksa enää välittää, mitä muut ajattelevat. Pahana päivänä tekisi mieli huutaa ihmisille kadulla, etteivät he tiedä, minkälaista se on, kun et tunne itseäsi, et elä omassa kehossasi, et ole olemassa! Luonteeni ei anna periksi sille, että asioista pitäisi vaieta, vaikka ne ovat arkoja tai poikkeavat normista. Minä käyn tätä taistelua itseni kanssa, ei kukaan muu. Eikä kukaan muu voi tietää, miltä se minusta tuntuu. Minä en ole syyllinen tähän, minulle on tehty väärin, mutta minä en ole tehnyt mitään väärää. Siksi en suostu häpeämään. 

Onko sairaus lähentänyt tai etäännyttänyt sinua muista ihmisistä? 
   En jaksa enää nykyään ihmisiä, kuten ennen. Tuntuu kauhealta, mutta olen karsinut ns. hankalia ihmisiä ja yksipuolisia kaverisuhteita pois elämästäni, koska he rasittavat minua liikaa ja saavat minut voimaan huonommin. Sitten taas vertaistuki on ollut ihan korvaamatonta, kukaan ei ymmärrä paremmin kuin samaa kokeva toinen ihminen. En tiedä, miten selviäisin ilman tukea.  

Onko sairaus tuonut elämääsi jotain positiivista, jota et olisi välttämättä saavuttanut tai osannut arvostaa, jos et olisi sairastunut? 
   Olen oppinut huolehtimaan itsestäni, jo se, että olen hakenut apua tähän, on ollut iso rakkauden osoitus itseäni kohtaan. Toki sairastuminen on asettanut myös asiat uuteen tärkeysjärjestykseen elämässä. 

Mikä auttaa/on auttanut sinua jaksamaan? 
   Elämän säännöllisyys, rutiinit, listat. Elän niitten varassa, päähäni en voi luottaa paljonkaan. Minun pitää jatkuvasti varmistaa kaikki tiedot, en luota itseeni, syystäkin. Keskittymiskykyni on huono, välillä en edes kuule, mitä ihmiset minulle puhuvat. 
   Niin oudolta kuin se kuulostaakin, myös sairauteni auttaa itse itseään. Kun tiedän, etten jaksa omana itsenäni tulevaa päivää, kykenen toisinaan viemään itseni outoon tilaa, jotta selviän sosiaalisista tilanteista ja paineista. Tilassa en ole minä, en edes sitä vähää. Olen se sama tuttu robotti. Minun silmilläni maailmaa katsoo joku muu, minun elämääni elää, sitä ohjailee joku muu. Sillä on asiat paremmin. Se nauraa ja hymyilee, vitsailee, on ahkera, auttavainen. Se on hyvä ihminen. Mutta se en ole minä. 

Millaisena koet saatavilla olevat mielenterveyspalvelut ja onko niissä jotain parannettavaa? 
   Itse pidän itseäni onnekkaana, kun olen saanut ammattitaitoista apua ongelmiini paikkakunnallani. On ensiarvoisen tärkeää, että terapeutti tai henkilö, joka sinua hoitaa, on ammattitaitoinen. Vähintään yhtä tärkeää on se, että kemianne kohtaavat ainakin jollain tasolla. Itse en pystyisi puhumaan vaikeista asioista, jos saisin vastakaikuna vähättelyä tai täydellistä ymmärtämättömyyttä. Terapia on minulle tärkeä tukiverkko, vaikka se on samalla raskasta. Nojaan siihen arjessa, se on pakopaikkani arjen keskellä, tunti aikaa purkaa koko viikon aikana kertyneet murheet ja ajatukset pois mielestäni. Terapiassani olen myös tajunnut monia asioita, joita en olisi kyennyt yksin löytämään. 
   Potilaiden kuunteleminen on todella tärkeää, koska heillä on ensikäden tietoa omasta tilastaan. Pidän itse lääkkeiden ja terapian yhdistelmää toimivana kohdallani, mutta lääkkeet eivät ole ratkaisu kaikkiin ongelmiin. On toki helpompi määrätä potilaalle turruttavia lääkkeitä, kuin keskittyä löytämään oikea diagnoosi. En tietenkään odota, että lääkärit olisivat ihmeidentekijöitä, mutta minua on jäänyt monesti hämmentämään se, että joka kerta lääkärissä käynnin jälkeen minulla on eri diagnoosi. Koen diagnooseilla pelaamisen omalla kohdallani turhauttavaksi. Ymmärrän, että mielenterveyspalvelut ovat ylikuormitettuja, ymmärrän, että diagnoosin tekeminen on vaikeaa lyhyessä ajassa ja oirekuvan muuttuessa jatkuvasti, mutta potilaalle se on hämmentävää, kun hän ei tiedä, mikä hänellä on.

- Tanja, 21

Kuva: weheartit.com

(P.S. Jos kiinnostuit ja haluaisit osallistua projektiin, laita ihmeessä viestiä blogin Facebook-sivulle https://www.facebook.com/painajaistenprinsessa/ kiitos!)

Stressiä, kipuja, traumoja, toivoa

Tuli yhtäkkiä semmonen olo, et haluan kirjoittaa. Kaikkea, mitä mielessä pyörii.

Viime viikot ovat olleet vaikeita. Stressiä riittää niin, että hiuksia lähtee ennätysvauhtia. Terapeuttini on kesälomalla, ja palaa 1.8. Samana päivänä siskoni muuttaa Ranskaan. Yritän ajatella asiaa positiivisesti, tämähän on hänelle tosi hieno kokemus. Hän muuttaa poikaystävänsä kanssa. Mua ei huoleta se, etteivätkö he pärjäisi, vaan se, miten minä pärjään. Ajatus näin suuresta välimatkasta minun ja siskoni välillä pelottaa. Onneksi on olemassa kaikki Skypet ja WhatsAppit.

Olen alkanut jollain tavalla ymmärtämään fyysisiä kipujani paremmin. En enää odota mitään ihmeparantumista niidenkään osalta. Tuntuu, että nyt olen pystynyt aloittamaan jonkinlaisen surutyön. Minua on sattunut nyt 7 vuotta putkeen tosi paljon. Sattuu koko ajan. Eihän kenenkään pää sellaista kestä. En itsekään ymmärrä, miten olen näinkin hyvin selviytynyt nämä vuodet. Tiedän, että kipu jatkuu myös tulevaisuudessa, mutta en tahtoisi ajatella asiaa. Toivon, että elämästäni tulee muilta osin niin mielekästä ja onnellista, että se on kaiken kivun kestämisen arvoista. Sen eteen pitää tehdä valtavasti töitä. Olen kuitenkin alkanut uskomaan siihen, että kuntoudun ja eheydyn psyykkisesti. Olen nyt käynyt 4 vuotta psykoterapiassa, ja sen tuottamat tulokset antavat toivoa jatkoonkin. Hitaasti mennään, kaksi askelta eteen ja yksi taakse, mutta mennään kuitenkin.

Sain takaisin muistoja, joita dissosiaatio on piilottanut tietoisuudestani. Traumaattisia, kamalia muistoja. En voi kirjoittaa, mitä ne ovat. Toisaalta en tahtoisi muistaa ja tiedostaa näitä traumoja, mutta se on välttämätöntä kuntoutumiseni kannalta.

Nyt alkaa väsyttää niin paljon, että pitää lopettaa. Raskaiden asioiden läpikäyminen kuluttaa voimia. Tänään on aika lääkärille, mutta muuten saan onneksi levätä koko päivän.

Mikä dissosiaatio?

Multa usein kysytään, mitä dissosiaatio ja dissosiaatiohäiriö tarkottaa. Spontaanisti, yksinkertaisesti ja nopeasti tähän on tosi vaikea vastata.

  Löysin hyvän Facebook-sivun PODS (Positive Outcomes for Dissociative Survivors), jossa on paljon tietoa ja tukea aiheeseen liittyen. Nää alla olevat kuvat on otettu tolta sivulta, ja näissä dissosiaatio on selitetty hyvin, lyhyesti ja ytimekkäästi.

Vapaasti suomennettuna: "Dissosiaatio on täysin luonnollinen kehon reaktio voimakkaaseen traumaan."

Vapaasti suomennettuna: "Dissosiaatio on tapa paeta psyykkisesti, kun emme voi fyysisesti paeta - tapa poistua paikalta henkisesti silloin, kun se ei ole fyysisesti mahdollista."

Vielä omin sanoin ja mahdollisimman yksinkertaisesti selittäen:

   Dissosiaatio on aivojen suojamekanismi, joka aktivoituu sellaisissa traumatilanteissa, jotka ovat mielelle liian raskaita tiedostettaviksi ja käsiteltäviksi kerralla. Dissosiaatio on siis täysin normaali reaktio, myös terveillä ihmisillä. Mieli irrottautuu traumaattisesta tilanteesta, joskus niinkin paljon, ettei henkilö edes muista tapahtunutta ennen kuin on valmis käsittelemään asiaa. Joskus mieli saattaa sulkea asioita ja tapahtumia pois tietoisuudesta jopa vuosien tai loppuelämän ajaksi.

  Dissosiaatiohäiriöissä tämä tila on jäänyt päälle, tai aktivoituu tilanteissa, joissa ei todellisuudessa ole uhkaa tai vaaraa. Usein vaikeasta dissosiaatiohäiriöstä kärsivillä on taustalla jokin varhainen tai pitkittynyt trauma, esimerkiksi vuosia kestänyt kiusaaminen, lapsuudessa kaltoinkohtelu tai hylätyksi tulemisen kokemukset, väkivallan kokeminen tai näkeminen, hyväksikäyttö, sota, tai muu todella kuormittava tapahtuma tai elämänvaihe. Dissosiaatiohäiriötä sairastava henkilö ei välttämättä itse edes tiedosta koko sairautta eikä hahmota tai ymmärrä oireitaan. (Ennen kuin sain diagnoosin ja aloitin terapian, en osannut edes tunnistaa oireitani. Aina oli vaan joku "omituinen huono olo". Lapsena selitin oireita itselleni sillä, että aistin kummituksia, tai etten ole ihminen, vaan robotti tai joku yliluonnollinen henki ihmisen kehossa.)

Dissosiaatiohäiriöiden oireita ovat

amnesia eli muistinmenetys ja muistihäiriöt

derealisaatio eli ympäristön kokeminen epätodellisena tai outona, ja ympäröivän maailman hahmottamisen häiriöt

depersonalisaatio eli itsensä kokeminen epätodellisena tai vieraana, ja oman kehon sekä henkisten prosessien hahmottamisen häiriöt

identiteetin hämärtymisen tai vaihtumisen kokemukset, jolloin voi kokea vieraan identiteetin ottavan vallan kehosta ja käyttäytymisestä, kuuloharhat, vierailta tuntuvat ajatukset ja muistot, omalta ikätasolta taantuminen, vaikeudet muistaa omia tietojaan kuten nimeä tai ikää

traumaperäiset oireet, joita ovat mm. flashbackit, mielessä trauman uudelleen eläminen, ajantajun ja nykyhetken kadottaminen, traumoihin liittyvien asioiden (esim. paikkojen, tilanteiden, henkilöiden tai ihmisryhmien) välttäminen ja pelkääminen, lisääntynyt valppaus ja "taistele tai pakene" -mielentila, tunteiden turtuminen tai kykenemättömyys joihinkin tunteisiin ja niiden tunnistamiseen

psyykkisistä syistä johtuvat aistien puutokset ja häiriöt, tunnottomuus, tai kyky olla huomioimatta kipua

Edellämainittuihin dissosiaatio-oireisiin ei ole ainakaan vielä olemassa lääkettä. Ainoa keino parantua on käsitellä traumaattiset asiat, mikä tapahtuu yleensä vuosia kestävän ja tiiviin psykoterapian avulla.

Dissosiaatiohäiriöihin liittyy usein myös muita psyykkisiä oireita, joita voivat olla esimerkiksi masennusoireet, syömishäiriöiden oireet, psykosomaattiset oireet (eli fyysiset vaivat, joille ei kuitenkaan löydy fyysistä selitystä), ahdistuneisuus- ja paniikkihäiriöt, epävakaa persoonallisuus, huomionhakuinen persoonallisuus, narsistinen persoonallisuus, epäsosiaalinen persoonallisuus, itsetuhoajatukset ja itsensä vahingoittaminen, päihteiden väärinkäyttö, sekä psykoottiset oireet ja harhat.

Kiitos kaikille lukemisesta! Oon mennyt oman dissoni kanssa hurjasti eteenpäin viime vuosina. Osaan aina vaan paremmin ymmärtää itseäni ja sairauttani, minkä huomaan esimerkiksi lukiessani vanhoja blogikirjoituksiani.

Tämä hetki

Istun sohvalla. Kämppä on melko sotkuinen, vaikka siivosin sitä jo vähän. Poikaystävä istuu tietokoneella. Hamsteri nukkuu mökissään. Musiikki soi. Tukkani on likainen. Olen aika onnellinen.

Mikä tekee mut onnelliseksi? Tämä hetki. Se, että olen läsnä. Se, että kykenen tuntemaan onnellisuutta. Se, että olen tullut pitkän matkan päästäkseni tähän, missä nyt olen. Se, että pystyn ajattelemaan näin positiivisesti.

En oo saanut elämältä sitä mitä halusin saavuttaa tähän ikään mennessä. Olen kokenut asioita, joita kukaan vanhempi ei haluaisi lapsensa joutuvan kokemaan. Mutta tää on mun elämä, ainoa sellainen. Ja ainoa ihminen, joka on kanssani aina ja jakaa kaiken kanssani, olen minä itse. Voin heittää hanskat tiskiin, soimata itseäni ja päättää ettei tästä mitään tuu. Tai sitten voin yrittää, sen verran kuin jaksan, ja olla ylpeä siitä että yritän.

Pyrin nykyään löytämään joka asiasta jonkun positiivisen puolen. Välillä niitä saa hakemalla hakea. Jos kauppareissulla "kujailen" (eli eksyn, unohdun paikoilleni jumittamaan, en osaa päättää mitä ostan, tai unohdan ostaa mitä piti), olen tyytyväinen siihen, että kuitenkin tuli lähdettyä. Ja huvitun ajatuksesta, että kanssaihmiset ovat ehkä huvittuneet toilailuistani. Jos olen niin kipeä, etten voi tehdä jotain kivaa asiaa, yritän keksiä jonkun muun kivan asian, minkä pystyn tekemään. Usein myös palkitsen itseäni, esimerkiksi tänään ajattelin, että sitten kun olen laittanut pyykit koneeseen pyörimään ja tiskannut osan astioista, saan palkinnoksi kirjoittaa tätä blogia. Nämä ovat pieniä asioita, joita olen kehittänyt pitääkseni elämäni mielekkäänä.

 

Poikaystäväni on perehtynyt meditointiin, ja välillä "luennoi" minullekin siitä. Olemme ymmärtäneet meditoinnin olevan vähän kuin vastakohta dissosiaatiohäiriölle, jota sairastan. Kävin pari kertaa Klubitalo Sarastuksen mindfulness-ryhmässä ja opin siellä helpon hengitysharjoituksen:
- Hengitä sisään ja ajattele "hengitän sisään".
- Hengitä ulos ja ajattele "hengitän ulos, olen rauhallinen". Rauhallisen tilalle voi vaihtaa myös jonkun muun sanan, esim. rento, läsnä, itsevarma, vahva.
Tämä harjoitus on auttanut mua paljon mm. lievittämään paniikkioireita ja hammaslääkäripelkoa. Kaiken a ja o on olla tässä hetkessä, ja hengitys on hyvä "ankkuri" joka kiinnittää minut tähän hetkeen.

Toinen tärkeä oivallus on myös se, että  minun pitää oikeasti riittää vain itselleni. Ja sen, mikä minulle riittää, päätän minä itse. Pyrin ajattelemaan empaattisesti itseäni kohtaan. Terapeutti kehottaa mua aina ajattelemaan "pikku-Oonaa" eli sisäistä lastani. Miten kohtelisin lasta, joka on kokenut saman kuin minä ja epäonnistuu jossain? En suutu tai rankaise. Yritän parhaani ja se riittää. Hyväksyn sen, että huonoja päiviä tulee ja menee, enkä odota suoriutuvani kaikessa yhtä hyvin kuin terve ihminen. Toki haluan riittää läheisilleni, mutta senkin voin päättää itse, kenet päästän lähelleni. Todellisia ystäviä ei haittaa, vaikka en jaksaisi lähteä kaupungille, meikata, tai siivota ennen kuin he tulevat kylään. Heille riittää se, että olen oma itseni ja niin hyvä ystävä kuin osaan olla.

Monta kertaa oon ajatellut, että tässä on mun loruni loppu, mut aina, vaikka tilanne on ollu kuinka paha, jotenkin oon selviytynyt eteenpäin. Ja monen mutkan kautta oon päätynyt tähän hetkeen, jossa elämisestä olen onnellinen.