Kesäpäiväkirja III

Maanantai 23.7.

Terapeutti on vieläkin lomalla, mutta laitoin hänelle viestiä. Puhuimme puhelimessa, ja sovimme tapaamisen keskiviikoksi. En vaan jaksanut enää. Päässäni on pyörinyt itsetuhoajatusten sekamelska. Kaikkein epätoivoisimpina hetkinä yritän keksiä syitä sinnitellä. Useimmiten ajattelen silloin siskoani. Mitä hänen elämänsä olisi sen jälkeen, kun minua ei olisi? Millaiset arvet minun kuolemani jättäisi häneen? Olisiko hän enää lainkaan sama ihminen ilman minua? 
   Eilen illalla Pontus sai minut hetkeksi järkiini. Kun olin menossa nukkumaan ja laskin hänet sylistäni häkkiin, hän yritti heti takaisin. Kiipesi mahdollisimman korkealle, seisoi siinä takajaloillaan ja tuijotti anovasti silmiini, kuten joka ilta. Sanoja ei tarvita, tiedän mitä tuo katse tarkoittaa: "Äiti, ota vielä hetkeksi syliin!" Ja kuten joka ilta, nostin hänet ja sanoin: "Okei, yks hali vielä". Tyytyväisenä hän painautui poskeani vasten, ja sulki silmänsä kun suukotin hänen pientä päätään. Eläimen osoittama kiintymys on niin liikuttavan aitoa. Tämä ihana otus ansaitsee kaiken rakkauden, mitä voin sille antaa. "Hyvää yötä, nähdään huomenna, kulta." Ja lisäsin vielä: "Äiti ei jätä sua". ❤️

Keskiviikko 25.7.
Eilen meidän ihana Pontus nukahti ikiuneen. Suru on valtava, mutta se on merkki vielä suuremmasta rakkaudesta. Olen onnellinen, että Pontus oli viime hetkiinsä asti reipas oma itsensä, jaksoi juosta ja kiipeillä. Kävimme Valtterin vanhempien mökillä, ja illalla sieltä palatessamme löysimme pienen nukahtaneena levollisen näköisenä herkkutikkunsa viereen. Hänellä oli pitkä ja hyvä elämä. Tänään kävimme sukuni mökillä hautaamassa pikkuisen. Perheeni oli mukana, ja heidän surustaan huomasi, miten tärkeä osa perhettä Pontus oli. Olen todella kiitollinen myös kaikille ystävilleni, jotka ovat tukenani ja ymmärtävät luopumisen tuskan. Ilman kaikkia läheisiäni tämä olisi varmasti vielä tuhat kertaa vaikeampaa.

Kipuun ei kuole

Päiväkirjamerkintä viime maanantailta. Pahan olon purkua paperille. 

Puhuva pää ja syyllisyys

"Et sinä edes ansaitse ystäviä", sanoo ääni pääni sisällä. 
"Älä itseäsi soimaa, et ole valinnut sairastua. Sitä paitsi, eikö jokainen ansaitse ystäviä?" sanoo toinen. 

Taas kävi näin. Olin sopinut kivan menon, jonne oikeasti halusin mennä. Mutta kroppa ei tottele, joka paikkaan sattuu, ja voimani kuluvat loppuun kaikesta ponnistelusta. Tämä on ihan liian yleistä minulle, ollut jo yli seitsemän vuotta. Olen aina surullinen ja pettynyt, kun joudun perumaan menojani lyhyellä varoitusajalla. Koskaan ei voi tietää, milloin tulee huono päivä tai hetki. Kaverit joutuvat joustamaan kanssani älyttömän paljon. 

"Ei sinusta ole mihinkään. Kohta sinulla ei ole enää yhtään ystävää", sanoo taas tuo tuttu ääni. Se on oma ääneni. Yksi niistä. 
"Sinun pitäisi puhua itsellesi lempeämmin. Sinä et ole aiheuttanut tätä, vaan muut ovat tehneet sinulle väärin. Siksi sinuun sattuu. Se ei ole sinun vikasi", pohtii tämä aikuisempi ääni. 
"Miksi olet antanut tämän kaiken tapahtua? Mikset osannut puolustautua? Miksi alistuit rooliisi kiusattuna, hyväksikäytettävänä, helppona saaliina? Nyt olet tässä, kehosi ja mielesi vankina, onneksi olkoon vaan, ja kaverisi joutuvat sinua sietämään", ilkkuva ääni tykittää takaisin.

Pelkään, että muut suuttuvat. En tahtoisi tuottaa muille pettymystä. Kuten terapeuttini on neuvonut, yritän ajatella lasta, pientä Oonaa. Hän on kipeä, väsynyt ja itkuinen. Suuret silmät kimaltavat kyynelistä, jotka putoilevat pulleita poskia pitkin. Yritän ottaa hänet syliin.

"Sinä yritit parhaasi. Ensi kerralla sitten, " yritän sanoa. Mutta se ei onnistu. Pikku-Oona ei kuule lohduttavia sanoja. Aikuisempi minä ei saa lasta syliin. En saa yhteyttä itseeni.

 

Kipu korvaa ystävää

"Jälleen suloinen sabotage
Mä putosin sun ansaas
Mä tiesin että enkelit
On kieroja kuin rinkelit
Kun pilvellesi pyrähdin

Oon ystävä mustelmien
Tarpeeksi niistä saa mä en
Siks vaik sun kanssa leikkimään
Ei jäisi hai tai härkäkään
Täs oon taas ilman kypärää

Ja kohta nuolen haavoja
Syviä ja suolaisia
Kun mikään ei tunnu miltään
Kipu korvaa ystävän

On mua viety huoneisiin
Ja murtauduttu mun tunteisiin
Nähdäkseen siel ei mitään oo
Vaik käyttäis kirkkainta valoo
Siel kaikuu kun huutaa "haloo"

Mä tarvitsen mun haavoja
Syviä ja suolaisia
Kun mikään ei tunnu miltään
Kipu korvaa ystävää
Joka ei jätä milloinkaan
Nöyränä vartoo vuoroaan
Kun mikään ei tunnu miltään
Kipu korvaa ystävää"
(Chisu - Sabotage)

Kipu ei oo pahinta, vaan se, kun ei tunne mitään. Vaikka nauraisin, en tunne iloa. Vaikka silmistä valuis kyyneleet, en tunne kunnolla suruakaan. On vaan turta olemassaolemattomuuden tunne. En tunne mun kehoa, ja se saa mut ajattelemaan itseni vahingoittamista. Ja siks oon antanut muiden satuttaa mua, ja oikein hakeutunut sellasiin tilanteisiin. Monen tervepäisen on ehkä vaikee tätä ymmärtää, mutta kipua voi haluta, ja siihen voi jäädä koukkuun. Se on sentään jotain ja tuntuu joltain.

Tänään on tälläinen päivä. Tänään oon läpsinyt itteeni, ja vetänyt pakastepussia ihoani pitkin, jotta tuntisin jotain. Mun on nyt vaikee lukee tekstiä tai ajatella kovin selkeesti, joten tää kirjotus voi olla sekava.

Tajusin, että puoli vuotta on mennyt ihan huomaamatta, enkä oo saanut otetta mistään. Ajelehdin vaan eteenpäin, selviydyn päivä kerrallaan.

Pelottaa ajatella elämää eteenpäin. Miten jaksan? Joka päivä odotan iltaa, että päivä ois ohi ja pääsis nukkumaan. Yön tullessa nukkumaanmeno usein ahdistaa, koska tiedän taas herääväni aamulla seuraavaan päivään. On vaikee ajatella edes viikkoa eteenpäin, koska tuntuu etten jaksa edes viikkoa enää. Silti aika kuluu, vaikka tää jaksamattomuuden tunne on ollut jo pitkään. Aina tuntuu, etten jaksa enää yhtään päivää, mut jotenkin sit vaan oon jaksanut. Ei oo oikein vaihtoehtoja.

Paraneminenkin pelottaa. Entä jos masennus, dissot ja kivut olis poissa? Mitä musta jäis jäljelle? En tiedä. En tiedä kuka ja millainen olen. Muut kyllä sanovat näkevänsä mut ihmisenä, jolla on sairaus, eikä pelkkänä sairautena. Itse en näe itseäni niin. Sairauteni vaikuttaa siihen, miten koen maailman, itseni, kaiken. En tiedä mitä on olla ilman.