Muistomylly pyörii, lapset siinä hyörii

Huh, viime kerrasta on aikaa! Viimeksi tänne kirjoittamani teksti on jonkinlainen yhteenveto vuodesta 2018. En ole edes julkaissut sitä, mutta ehkä vielä julkaisen, vaikka aikaa onkin kulunut. Aika tuo ehkä jonkinlaista armollisuutta omaa tekstiä kohtaan.
   Muistot koulukiusaamisesta ovat nostaneet päätään. Taas. Se ärsyttää. Enkö ole jo vatvonut asiaa tarpeeksi? Miten vieläkin ne muistot voivat satuttaa niin paljon? Jopa kaiken sen jälkeen, mitä mun elämässä on tapahtunut peruskoulun jälkeen. Tahtoisin päästää irti tästä asiasta. Samalla kun koen syvää surua siitä, millainen lapsuus mulla oli, tunnen itseni typeräksi ja itsekeskeiseksi. Olen kateellinen ihmisille, joiden lapsuus on ollut huoleton ja onnellinen. Ja tämä kateus taas hävettää, onhan niin paljon ihmisiä, jotka ovat joutuneet lapsena kokemaan paljon pahempia asioita, kuin minä. Mulla on ollut vanhemmat, sisko, isovanhemmat, kummit ja muut läheiset. Ja aina mulla oli kuitenkin pari hyvää ystävää. En ole oikeasti joutunut selviämään yksin, mutta kiusaamistilanteissa koin niin pohjatonta yksinäisyyttä, kuin voin kuvitella. Olin sen kokemuksen kanssa yksin, ja kuvittelin koko maailman olevan mua vastaan. Miten ne kiusaajat, oikeasti pienet lapset, saivat mut uskomaan, ettei KUKAAN voi rakastaa mua? Mulla oli silti aina jonkinlainen usko siihen, että se kiusaaminen oli väärin, typerää ja lapsellista. Tiesin, että joillakin niistä lapsista oli varmasti tosi vaikeaa ja paha olla, ja jotkut olivat touhussa mukana siksi, etteivät vaan itse joutuisi kiusatuksi. Olen miettinyt sitäkin, että kiusasinko minä itse jotakuta. Muistan tilanteita, joissa olin tosi tyly joitakin koulukavereita kohtaan. Valitettavasti sorrun vieläkin joskus samankaltaiseen käytökseen silloin, kun kipu tai traumamuistot vyöryvät päälle.
   Elämässä on nykyään jo niin paljon kaikkea muuta, ja siksi turhauttaakin kiertää tätä samaa ajatuskehää tämän saman asian kanssa. Jonkin aikaa kului niin, etten juurikaan ajatellut tätä. Pyöritin päässäni vain muita traumoja - voi luoja, miten surkuhupaisaa tämä traumojen kirjo. Sitten Facebookin kaveriehdotuksiin ilmestyi tuttu nimi ja tutut kasvot, joita en ollut nähnyt aikoihin - edes painajaisissa. Siitä lähti taas lapsuusmuistojen mylly pyörimään. Olin taas se pieni - vaikkakin ikäisiäni pidempi - tyttö, joka juoksi tahallaan autotielle suoraan auton eteen. Harrastin tätä vanhemmiltani salassa jonkin aikaa, kunnes yhdessä minuun lähes törmänneessä autossa olikin naapurin pariskunta. He sanoivat kertovansa vanhemmilleni, jos näkevät minun tekevän vielä sellaista. Sain pienen puhuttelun siitä, mitä kaikkea kamalaa tuollaisesta voi seurata. Mutta se oli juuri tarkoitukseni, jäädä auton alle ja kuolla tai loukkaantua, vain siksi ettei tarvisi mennä kouluun. Ja tätä minä, kohta 27-vuotias nainen, itken vieläkin. Että kuvittelin tosiaan kuoleman tai elinikäisen vammautumisen olevan parempi vaihtoehto, kuin silloinen elämäni. Lapsuus, jonka pitäisi olla huoletonta leikkimistä ja uuden oppimista.
   Sanotaan, että koskaan ei ole myöhäistä saada onnellista lapsuutta. En ole vielä päässyt kärryille siitä, mitä tuo lause tarkoittaa. Elän koko elämäni oma lapsuus sisälläni, se on hatara kivijalka, jonka päälle minut on rakennettu. Siksi minusta tuli juuri minä. Huomaan, että haluan jollain tavalla olla vielä lapsi, ja takerrun joihinkin lapsuusjuttuihin. Kuten vaikka pehmoleluihin. Ne ovat mulle tärkeitä ja saavat mut nauramaan ja tuntemaan oloni turvalliseksi. Niillä on hauska pelleillä, ja huvitan kavereita kertomalla niistä tarinoita. 

Ekaluokkalainen minä

   Mun elämässä on tapahtunut tosi paljon sitten viime postauksen. Ei pelkästään raskaita, vaan myös hyviä juttuja! Syksyllä 2018 perheeseen liittyi ihana Vili-kissa. Viime vuonna sain kauan - siis 10 vuotta - odottamani kipulääkityksen ja pyörätuolin. Kuulostaa hassulta, että joku haaveilee pyörätuolista, mutta uskokaa, on niin paljon kivempaa olla ulkona tuolissa, kuin yksin sisällä kykenemättä liikkumaan. Koko viime kevään kävin aivojen magneettistimulaatiohoidoissa, aluksi päivittäin ja sitten pikkuhiljaa harvennetusti. Nämä kaikki asiat ovat saaneet mut voimaan paremmin! Pystyn nykyään käymään uimahallissa vesijuoksemassa ilman, että se pahentaa kipuja, ja suunnittelen myös ensimmäistä omaa taidenäyttelyä! Ihan huippua! Kerron ehkä myöhemmin kaikista tapahtuneista jutuista tarkemmin.

 Kiitos kun luit! ♡

Parempi puolikas

Mulle on tainnut aina olla selvää, että elämässäni on ja tulee olemaan kumppanin lisäksi toinenkin maailman rakkain henkilö. Siskoni.

Meillä on päivälleen 2 vuotta ja 4 kuukautta ikäeroa. Minä olen vanhempi, vaikka monessa asiassa olen siskoani jäljessä. Meidän roolimme ovat jo vuosia sitten vaihtuneet näin päin kuin ne nyt ovat: siskoni huolehtii, neuvoo ja näyttää esimerkkiä minulle. Hänen muuttaessaan viime vuonna väliaikasesti ulkomaille, en juurikaan murehtinut hänen pärjäämistään, vaan omaani. Ikävä oli valtava, vaikka pidimmekin tiiviisti yhteyttä. Nyt hän on taas täällä kotikaupungissamme, ja sai hiljattain uuden työpaikan, jossa hän viihtyy. Siskoni on puhelias, sosiaalisesti taitava, huumorintajuinen, empaattinen, fiksu, mielikuvituksellinen ja äärettömän kaunis. Olen hänestä tosi ylpeä. 

Lapsesta asti olen halunnut olla samanlainen kuin hän. Onhan meillä paljon yhteistä ja aivan erityinen yhteys välillämme. Olen kuitenkin aina ollut huomattavasti häntä herkempi, arempi ja ujompi. Muistan, miten lapsena loukkaannuin joka kerta, kun joku aikuinen sanoi siskoni olevan minua rohkeampi ja "eläväisempi". En ymmärtänyt tuota jälkimmäistä sanaa, ja mietin, olinko minä jotenkin vähemmän elävä, "kuolleempi". Tunsin usein vieraampien ihmisten seurassa itseni näkymättömäksi. Luulin sen johtuvan siitä, että siskoni oli minua pienempi ja suloisempi, ja että hänestä muka pidettiin enemmän kuin minusta. Todellisuudessa syy oli varmasti omassa arkuudessani ja hitaudessani tottua uusiin ihmisiin ja tilanteisiin. Siskoni viiletti menemään minkä kerkesi, kun minä tarkkailin tapahtumia sivusta ja pohdin, uskallanko mennä mukaan. Muistan ensimmäisen päivämme päiväkodissa: minä itkin hoitotädin sylissä koti-ikävääni, kun siskoni esitteli minulle muita lapsia, ja yritti houkutella minua mukaan leikkeihin. Koulussa minua kiusattiin rajusti, mutta alemmalla luokalla ollut siskoni taas oli oman ikäistensä keskuudessa ns. suosittu oppilas, jolla oli laaja kaveripiiri. Tämä on ollut oikeastaan vain helpotus, koska en olisi kestänyt nähdä hänen saavan samaa kohtelua kuin minä sain. Lisäksi hänen lukuisat kaverinsa olivat minulle aina ystävällisiä. 

Joskus yritin väkisin tehdä jotain, mistä en oikeasti pitänyt, miellyttääkseni aikuisia. Esimerkiksi esitin tykkääväni joistain ruuista. Kuvittelin, että jos pidän kaikesta mistä siskonikin, saan yhtä paljon huomiota ja rakkautta kuin hän. Aikuisena olen tajunnut, että minua on todellisuudessa rakastettu aivan yhtä paljon kuin siskoanikin. Itseasiassa hän on kertonut kokeneensa välillä asetelman taas päinvastoin kuin minä, sillä sairauksieni takia olen tarvinnut erityistä huolenpitoa ja tukea perheeltämme.

Huomaan usein vieläkin kadehtivani siskoani. Saan usein kuulla ihmisiltä (täysin ansaittuja) kehuja hänen ulkonäöstään ja luonteestaan, mikä ei tietenkään ole lainkaan huono asia. Joskus kuitenkin saatan tulla jälkeenpäin surulliseksi näistä kommenteista, koska oma ulkonäköni ja olemukseni lähinnä hävettää ja masentaa minua. Siskoni on kirjoittanut ylioppilaaksi, asunut 17-vuotiaasta asti poikaystävänsä kanssa välillä kaukanakin kotoa, ollut useassa työpaikassa, matkustellut ilman vanhempiamme, ja luonut monia hyviä ihmissuhteita. Minä olen suorittanut vain peruskoulun, asunut vasta vuoden itsenäisesti (Valtterin kanssa), joutunut useisiin vahingollisiin ihmissuhteisiin, enkä ole ollut päivääkään oikeissa töissä. Yksinkertaiset asiat kuten peseytyminen, pukeutuminen, ja ovesta ulos raahautuminen ovat minulle suuri haaste, ja tarvitsen ruokakaupassakin saattajan välttyäkseni paniikilta ja vääriltä ostoksilta. Tiedän, että on turhaa vertailla minun ja siskoni elämäntilanteita. En minä ole vastoinkäymisiäni ja sairauksiani valinnut, eivätkä ne tee minusta huonompaa tai tyhmempää ihmistä, vaikka niin helposti kuvittelenkin. Ongelma on täysin omassa päässäni. Onneksi olen alkanut tiedostaa myös sen, ettei minun tarvitsekaan olla kaikessa samanlainen kuin hän. Ennemminkin on rikkaus olla erilaisia erilaisine kokemuksinemme, mutta kuitenkin jakaa yhteinen aivan oma maailmamme. 

Olisin tuskin edes hengissä ilman siskoni apua, tukea ja rakkautta. Hän on joutunut kirjaimellisestikin pelastamaan minut. Tämä kaikki on ollut hänelle varmasti rankkaa, mutta tiedän, että hän tekisi kaiken uudelleen jos tarve vaatisi. Niin minäkin tekisin hänelle, jos hän joutuisi vastaavanlaisiin tilanteisiin. Siskoni on mulle mittaamattoman arvokas. Koska meillä on toisemme, meillä on aina ystävä, johon voi luottaa.

Siskoni ja minä.

Vieraskirjoittaja: Lapseni

Lapseni

Ääriviivani katoavat. Vasemmanpuoleinen käteni turtuu, se näyttää hyökkäävältä. Hapuilee kohti kaulaa, tahtoen kuristaa. Oikeanpuoleinen käteni koittaa torjua aikeet. Se olen minä, yksi ihminen, silloin kahdessa osassa.

    Kutsun tuota osaa itsetuhoiseksi osaksi, joka on jämähtänyt traumamuistoon. Tuo kierosti hymyilevä ja kuolemaa toivova toivoton lapsiosa. Se astuu sisään, kun kokee, että on vaarassa. Usein täysin syyttä. Tuo osa ottaa yliannostuksia, yrittää itsemurhaa, viiltelee, satuttaa muilla keinoin. Ja tuolloin kun osani on päällä ja katson peilistä, tuo osa hymyilee. Minä olen siellä, mutta en kuitenkaan. En tunnista itseäni peilistä. On hänen vuoronsa olla äänessä. Hän syntyi kaikista traumoista, joita olen kokenut. Se on se, joka ei hyväksy tuskaa. Se tahtoo ikuiseen lepoon. Sitä vastaan joudun usein taistelemaan, kun järkiosani, minä itseni, joudun rauhoittelemaan tuota osaa. 
   - Älä pelkää, sinulla ei ole hätää. 

   Rauhoittelen myös yleensä mielessäni pientä tyttöä, joka juoksee itkien ja peloissaan ilman määränpäätä pimeydessä, ja hänellä on turvaton olo. Ajan kanssa olen oppinut ottamaan tuon lapsen syliini, kertomaan, että hänkin on turvassa. Ettei kukaan enää nosta nyrkkiään häntä vasten. Kukaan ei huuda ja heitä tavaroita. Ei tule mustia silmiä tai vertavuotavia huulenriekaleita. Tuo lapsiosa syntyi perheväkivallan vuoksi.

   Pelkää kosketusta. Kyynistyy, turtuu, lamaantuu, halvaantuu, karjuu, sekoittaa menneisyyden. Kokee, että jokainen tahtoo yhä työtää likaisen pippelinsä minun sisääni, vaikka sanoin ei. Tuo lapsiosa esiintyy aina parisuhteessa. Hän ei vastaanottanut lämpöä ja rakkautta, sillä pelko oli taustalla. Hän alkoi vihamaan rakkaitaan, koska koki vihaa siinäkin hetkessä. Ei uskonut, että on miehiä, jotka eivät satuta. Tuo lapsiosa suojelee minua tänäkin päivänä, vaikka en haluasi, sillä olen turvassa. Hän ei tiedä sitä vielä.
  
   Osiani on myös pärjäävä osa. Se joka on itsevarma, täydellinen, pärjäävä, vahva. Näyttää, että kaikki on täydellisesti, kun oikeasti tahtoisi riistää henkensä. Tuo osa suojelee, kun lääkäri kysyy kuulumisia. Tuon osan läsnäollessa, hän vastaa aina pirteästi, että en ole voinut koskaan paremmin. Tuo osa käy visiiteillä silloin, kun ei halua näyttää todellista luontoansa. Se lähtee pois, ja minä palaudun omaksi itsekseni, kun vaara on ohi. Ja se vaara osalleni on se, että saisin apua. Onneksi lääkärini tietää kyseisestä osastani ja osaa huomioida sen.

   Osieni kanssa eläminen on rankkaa. Osieni vaihtelevuus aiheuttaa muistikatkoja. Käyn keskusteluja, joita en muista käyneeni. Teen asioita, joita en tekisi omana itsenäni. Ja nuo kaikki oireet osani läsnäollessa. Leijumisen tunne, epätodellisuus, irrallisuus. Tuntuu, että pää on nilkassa, tunteiden etäisyys, vierailta tuntuvat ajatukset, pakkovaellus ym.
   Olen oppinut rakastamaan osiani. He ovat minussa suojellaakseni minua. Olen alkanut tekemään heidän kanssaan yhteistyötä, enkä häpeä enää heitä. He ovat minussa yhä, mutta toivon, että vielä jokin päivä saan heidät turvaan ja voin sanoa hei- hei, sillä en tarvitse heitä enää. Kukaan ei enää raiskaa minua, pahoinpitele, koulukiusaa.

   Sairastan dissosiaativista persoonallisuushäiriötä. Usein kun huomaan dissosiatiivisen oireilun alkavan, - johon siis osani liittyy, - koitan maadoittaa itseäni tähän hetkeen. Hyvä keino on lapsiosalle puhuminen ääneen. 
   - Menneisyys on menneisyyttä, olet turvassa, ei hätää. 
Kuljetan sormiani pitkin kehoni ääriviivoja, ja koitan hahmottaa kehoni osat. Painan kämmenpohjani seinää vasten, seison yhdellä jalalla, menen kylmään suihkuun ja upotan kasvoni veteen, puristan jääpalaa, vien lapsiosan kehittämääni turvapaikkaan, joka on metsä. Soitan ystävälleni, joka voi parhaansa mukaan yrittää maadoittaa minua. Kriisipuhelimeen tai hätänumeroon. Koitan saada sykkeeni korkeaksi esim. tekemällä haarahyppyjä. 
   Olen koittanut myös viiltelyä, itseni lyömistä, ihoni polttamista, lääkkeillä turruttamista, mutta se ei auta. Se ei ole oikea keino. Lapsiosat saadaan rauhoitettua muilla keinoin, ja minä tiedän sen. 

   Tahdonkin kertoa siitä, miten lapsiosani alkoi juoksemaan jälleen mielessäni itkien, käsiään huitoen, jalat murtuneen näköisinä. 
   Keskityin hengitykseeni. Puhuin tuolle noin yhdeksän vuotiaalle lapsiosalleni rauhalliseen sävyyn. 
   - Tiedätkö mitä pieni? Vaikka olet kokenut kovia, ei sinun tarvitse pelätä. 
Kuvittelin mielessäni polun, jolla tyttö juoksee. Edessä vihreä metsä. Sanoin tuolle tytölle,
   - Näetkö tuon vihreän metsän? Se on piilopaikkasi. Silloin voit hengittää, eikä kukaan tee sinulle mitään pahaa. 
Hänen juoksunsa hidastui. Hän astui rajan yli toiselle puolelle, rakentamaani piilopaikkaan. Hoin "ei hätää, ei hätää, ei hätää" ääneen ja halasin itseäni. Hän pääsi eräälle kivelle metsässä, rauhoittui ja hymyili. Kehoni valtasi lämpö, hän oli turvassa. 

- K

Kuvat: weheartit.com

 

Kolme osaani

Nyt ajattelin kertoo vähän mun vahvimmista persoonanosistani. Kutsun niitä lapsiosaksi, puolustusosaksi ja seksuaaliseksi osaksi. Ne ovat siis mun hallitsivimmat osani, tai ainakin tiedostan ne parhaiten. Uskon juuri näiden osien erillisyyden liittyvän jotenkin siihen, että lapsena murrosiässä jouduin seksuaalisen ahdistelun kohteeksi koulussa ja koulumatkoilla noin kolmen vuoden ajan. Persoonanosat eivät ole sivupersoonia, vaan palasia, joiksi mieleni on hajonnut. Terveellä ihmisellä nämä osat ovat yhdessä ja muodostavat kokonaisen persoonallisuuden. Olen viimeisen vuoden aikana oppinut tunnistamaan nämä kolme osaani, kiitos psykoterapian. Tavoitteena on löytää loput mahdolliset palaseni ja koota niistä yksi kokonainen minä.

   Lapsiosani on pelokas, helposti eksyvä, turvaton ja "pieni". Pienellä tarkoitan sitä, että välillä lapsiosan hallitessa tutut huoneet ja esineet näyttävät tavallista suuremmilta ja vieraammilta. Lapsiosa kaipaa toisen ihmisen turvaa. Silloin haluan käpertyä poikaystäväni syliin ja halia pehmolelujani. Lapsiosa nauttii tutusta ja turvallisesta ympäristöstä, huolenpidosta, lastenohjelmista, ja rauhallisista tilanteista, joissa läsnä on vain muutama tuttu ihminen. Lapsiosani pelkää väentungosta ja suuria marketteja, joissa se meneekin usein hukkaan. Lapsiosa ei tykkää ajaa autoa, tehdä päätöksiä, tai ottaa itsestään vastuuta. Lapsiosa on todella herkkä, eikä voi sietää seksuaalista osaani. Lapsiosa tuntee seksuaalista osaa kohtaan paljon vihaa ja häpeää. Juuri niin kuin tunsin murrosiässä kehittyvää itseäni ja etenkin kehoani kohtaan. Tämä osa on kaikista osistani hallitsevin ja yleisin.

   Puolustusosani on aikuinen, omatoiminen, suorasanainen, räväkkä ja vähän kylmätunteinenkin. Puolustusosani tuntee itsensä vahvaksi ja usein agressiivisestikin puolustaa itseään, läheisiään, tai muita osia. Puolustusosa nauttii saadessaan itse päättää asioista ja tehdä ja mennä vapaasti oman mielensä mukaan. Puolustusosa vahvistui etenkin asuessani palvelukodissa, jossa en saanut päättää tai tehdä mitään itse, ja tunsin itseni usein loukatuksi henkilökunnan asenteiden takia. Puolustusosa on siis koko ajan valmiina puolustautumaan ja sanomaan "pari valittua sanaa".

   Seksuaalinen osani on itsevarma, sosiaalinen, energinen, nauravainen ja hallitsevimmillaan iltaisin ja öisin (muttei joka ilta/yö). Tämä osani on aina valmis pitämään hauskaa ja tekemään jotain spontaania. Seksuaalinen osani on siis seksuaalinen aikuinen, ja tuntee itsensä usein viehättäväksi ja naiselliseksi. Mutta jos tämä osa ei saa toteuttaa itseään, eli ylläpitää sosiaalista elämää ja pitää hauskaa, se ahdistuu tosi pahasti. Seksuaalinen osa on itselleni hankalin osani, koska se ei ota huomioon muita osiani, eikä piittaa tekojensa seurauksista. Tästä saa kärsiä etenkin lapsiosani, joka ei ymmärrä aikuisen seksuaalisuutta. Morkkis saattaa tulla ihan tavallisesta mukavasta illasta ulkona ystävien kanssa, jos seksuaalinen osani on ollut silloin hallitseva. Kauan yritin torjua tätä osaani, mutta huomasin sen hyödyttömäksi, ja yritänkin nyt oppia hyväksymään itseni seksuaalisena olentona.

Nää on asioita, joita terveen ihmisen tuskin tulee mieleenkään ajatella. Kaikki osani ovat minua itseäni, joten toivon oppivani elämään niiden kanssa. Välillä on tilanteita, joissa osani ovat jostain asiasta keskenään eri mieltä. Se aiheuttaa ongelmia etenkin parisuhteessa, mutta onneksi kultani on kärsivällinen, ja yritän aina parhaani mukaan selittää hänelle missä mennään. Kiitän taas jokaista joka jaksoi lukea!

Kysymysten ja ajatusten kaatopaikka

Miksi olen olemassa? Tätä kysymystä miettii varmasti jokainen jossain vaiheessa. Mikä on elämäni tarkoitus? Miksi olen tänne syntynyt? Mitä maailma saa juuri minulta? Olenko täällä siksi, että perheeni elämä ois liian tavallista ilman mua? Vai siks, että huvitan ystäviäni tyhmillä tarinoillani? Välillä ajattelen elämäni tarkoitukseksi olla se, jota muut voivat katsoa ja lohduttautua sillä, että jollain menee huonommin kuin heillä. Tää ajatus vähän jopa naurattaa mua. Se, että eläisin ihan itteeni varten, tuntuu mahdottomalta. Elän siksi, ettei läheiset joutuis kokemaan tuskaa mun menettämisestä. Kyllä mulla olis halua elää, mutta ei tätä mun elämää. Miksi olen syntynyt, mikä mun tehtävä on? Jos en olisi syntynyt, ei mua kukaan osaisi kaivatakaan. Tuntuu järjettömältä ja turhauttavalta, että olisimme kaikki täällä ilman mitään merkitystä. Kyllä silti muiden elämällä tuntuu merkitystä olevan. Muiden elämässä on sisältöä. Mun elämän sisältö läheisteni lisäksi on mun menneisyys, joka on jäänyt mun pään sisälle jumiin ja tehnyt tuhojaan. Tunnen usein eläväni vain muiden kautta. Katselen miten muut etenevät elämässään. Ikätoverit opiskelevat, käyvät töissä, saavat lapsia, siirtyvät omasta lapsuudestaan aikuisuuteen. Mihin minä jäin? Roikun kiinni menneessä, kurotan välillä terveyteen ja tulevaisuuteen, mutta paiskaudun taas takaisin kuin äärimmilleen venytetty kumilenkki. Palaudun jälleen pieneksi ja voimattomaksi.

Psyykkistä pahoinvointia on vaikea selittää muille ymmärrettävästi. Fyysinen kipu on helpompi selittää, kaikkihan tietävät miltä kipu tuntuu.  Jokainen kokee myös psykosomaattisia oireita, vaikkei sitä kaikkien tuu mietittyä. Ajattele sitä kun säikähdät kunnolla, miltä se kehossa tuntuu? Lihakset jännittyvät, sydän tuntuu tekevän voltin ja kurkustasi saattaa päästä kiljaisu. Keho reagoi näin pelon tunteeseen. Entäs se psyykkinen kipu? Sen tietävät ainakin ne, jotka ovat joskus tavalla tai toisella menettäneet rakkaan ihmisen tai eläimen. Surua, kaipuuta, vihaa. Ehkä myös häpeää ja katumusta. Oma psyykkinen olotilani on suurimman osan ajasta juuri tällainen, kuin jotain kamalaa olis just tapahtunut. Mutta kun ei ole, tänäänkin on aivan tavallinen sunnuntai. Siitä tiedän olevani psyykkisesti huonossa kunnossa.

Ajatukseni tuntuvat painavilta, ja siksi on kevennettävä taakkaa puhumalla ja kirjoittamalla. Tän blogin oon tehnyt just sitä varten. Päiväkirjaa kirjoittaessa haluan, että joku lukee tekstini. En tiedä miksi, ehkä kaipaan ymmärrystä, ehkä tahdon herättää tunteita tai ajatuksia toisessa ihmisessä. En odota vastausta kysymyksiini, sillä toivon löytäväni vastaukset itse. Kaikkeen ei vastausta ole, ei kukaan voi varmaksi sanoa miksi synnyin juuri minuksi, ja miksi olen elänyt tällaisen elämän. En kirjoita saadakseni sääliä tai surkutellakseni sitä miten asiat on. Tiedän että aina vois olla pahemminkin. Mun täytyy vaan kaataa osa ajatuksistani tänne, jotta päähäni mahtuis muutakin.

Lämmin kiitos kun jaksoit lukea! ♥

10 vuotta

Niin kauan oon sairastanut masennusta. Tarkkaan on vaikee sanoo ajankohtaa jolloin se puhkes, mutta muistan jo 11-vuotiaana toivoneeni kuolemaa. Olin vasta ala-asteella ja vihasin kaikkea itsessäni.

Mikä saa pienen lapsen menettämään halun elää? Mun kohdalla syitä on monia, mutta varmasti eniten just tuolloin vaikutti se, että mua kiusattiin koulussa. Tuntuu ettei sana "kiusaaminen" ees riitä kuvaamaan sitä helvettiä mitä mun arkipäivät koulussa oli. Muut oppilaat kohteli mua kuin mulla ei olis mitään arvoa. En tuntenut olevani edes ihminen. Kavereita mulla oli muutama, mutta he eivät uskaltaneet puolustaa mua, koska silloin heitäkin olis saatettu kiusata yhtä paljon kuin mua. En oo heille asiasta katkera, päinvastoin, oon ilonen että mul ees oli kavereita. Kerroin kyllä kiusaamisesta vanhemmilleni, jotka olivat kouluun ahkerasti yhteydessä. Kiusaamiseen puututtiin kuitenkin vasta kun olin ylä-asteella. Kaikesta koulussa ja koulumatkoilla tapahtuneesta en uskaltanut kertoo kellekään moneen vuoteen, koska syyllistin itteeni niist asioista. Näitä oli etenkin seksuaalinen ahdistelu ikäisiltäni pojilta. Tätäkin tapahtui jo ala-asteella, kun kehityin ja kasvoin suht aikasin. Olin paljon poikia pidempi ja häpesin naisellisuuttani.

Oon aina ollut poikkeava, ja tiedostanut asian niin kauan kuin muistan. En tuntenut kuuluvani mihinkään ryhmään, jossa oli muita lapsia. Ihmettelin aina mitä muut lapset mahtaa ajatella, kun juoksivat mieluummin epämukavissa kurahousuissaan räkä poskella pitäen kauheeta meteliä, kuin istuivat jonkun sylissä keksimässä luonteenpiirteitä pehmoleluille tai piirtämässä mielikuvitushahmoja. Ihmettelen vähän vieläkin. Mulla todettiin myös psykologin testeissä olevan (mm. autismiin liittyvää) empaattista yliherkkyyttä, sekä yliherkkä mielikuvitus. Tää erilaisuus on varmaan se syy, miks just mua alunperin ruvettiin kiusaamaan, muuta syytä en keksi.

Samaan aikaan kun tätä kiusaamista tapahtu joka päivä koulussa, ei kotonakaan asiat ollu hyvin. Mun mummu sai aivoverenvuodon ja halvaantu. Mun läheiset menetti lapsensa. Älyttömän vaikeita asioita koko perheelle. En ihmettele et kaikki tapahtunut  meni mun käsittelykyvyn yli.

Haluun tällä tuoda esiin sen, ettei masennus ole pelkästään aikuisten sairaus. Itseasiassa se ei ole myöskään vain ihmisten sairaus. (Tähän on pakko lisätä, etten edes tahdo ajatella moniko eläin Suomessakin kärsii masennuksesta kun ottaa huomioon tuotanto-, turkis- ja koe-eläinten olot.) Masennus ei näy ulospäin välttämättä mitenkään.

Toivon, että lapsille kerrottaisiin jo pienestä lähtien, mitä koulukiusaamisesta voi seurata. Kiusattu saattaa oikeesti sairastua vakavasti, pahimmillaan loppuelämäksi. Uskon, että lapset ymmärtävät, jos heille kunnolla selitetään, että toista ihmistä voi "lyödä " myös ilkeillä sanoilla ja teoilla, ja se sattuu aivan yhtä paljon. Sitäkään ei pitäis unohtaa, että myös kiusaaja tarvitsee apua. Syy kiusaamiseen löytyy usein kiusaajan omista ongelmista. Esimerkkinä voin käyttää erästä muakin kiusannutta poikaa. Hänen isänsä kuoli pojan ollessa pieni, ja muistan, ettei heidän kotitalonsa näyttänyt mitenkään asuinkelpoiselta. Myöhemmin oon kuullut huumeiden olevan keskeinen asia pojan elämässä nuoresta asti. Poika purki pahaa oloaan muihin lapsiin. Mahtoiko hänellä olla ketään luotettavaa aikuista, jolle puhua?

Kiitän taas kaikkii, jotka on jaksanu lukea! Kommentteja otetaan mielellään vastaan :)

Kysymyspostaus numero yks

Pääsin viikko sitten pois sairaalasta ja aattelin nyt vihdoinkin vastailla lukijoiden lähettämiin kysymyksiin! Vointi on parempi ja jaksan taas tehdä arkijuttuja, jatkaa harrastuksia ja ylläpitää ihmissuhteita. En voi olla hymyilemättä, kun ajattelen tätä. Ihanaa kun pelkkä sängystä nouseminen ei vie enää kaikkii voimia, ja pystyn olee hereillä koko päivän ja nukkuu öisin.

Mut nyt niit kysymyksii!

Mitä odotat vuodelta 2014? - Itsenäistymistä ja sitä, et elämä menee eteenpäin. Huhtikuussa vapautuu paikka yhdestä palvelukodista, ja suunnitelmissa ois muuttaa täält vanhempien nurkista sinne. Ja sit odotan tietenki kesää!

3 asiaa mitä ikävöit? - Kavereitani, edesmenneitä läheisiäni, ja yhtä pehmoleluu, joka on vielä mun exällä.

Kamalin kokemus vuoden aikana? Entä paras? - Kuulostaa varmaan oudolta, mut näihin molempiin on sama vastaus: ero exästäni huhtikuussa 2013, vajaa viiden vuoden seurustelun jälkeen. Kamalaa oli tajuta, ettei auta vaikka rakastais toista kuinka paljon. Suhde vaan ei enää toiminut, ja se vei multa enemmän voimia, kuin antoi. Olin niin hukassa itteni kanssa, etten lopulta edes tiennyt mitä halusin, enkä kyennyt silloin parisuhteeseen. Samalla ero oli kuitenkin opettava kokemus, koska etukäteen olin pelännyt sitä ja kuvitellut, etten ikinä selviäis siitä. Mut tässä sitä ollaan, entistä vahvempana. Kun lopullinen päätös erosta oli tehty, tajusin, että oon selvinnyt paljon pahemmista jutuista, ja ajan kanssa tulisin sinuiksi myös tän asian kanssa. Ja niinhän siinä kävikin. Eron jälkeen luulin pitkään, etten voisi koskaan rakastaa ketään toista samalla tavalla, mutta sekin osottautui turhaksi peloksi, kun tutustuin nykyiseen poikaystävääni.

Hauskin lapsuudenmuistosi? - Näit on tosi paljon, mikä on hianoo! Ollaan siskon kans oltu kaks oikein älypäätä (okei ollaan vieläki) ja tehty kaikkee enemmän ja vähemmän järkevää. En osaa sanoo mitään yhtä hauskinta muistoo, mut monet "hyvät" ideat siskon kans naurattaa vieläkin. Mm. pehmolelun meikkaaminen sulatetulla suklaalla, perunan käyttäminen superpallona, plastiikkakirurgin leikkiminen teippaamalla toistemme naamat luonnottoman näkösiks, raparperinlehdet hattuina naapurintytön synttäreillä, sisällä nukkuminen teltassa ja makuupusseissa naamiaisasut päällä, portaissa laskettelu lampaantaljalla...

Kuluneen vuoden paras uusi tuttavuus? - Kaikki kaverit, joihin oon vuoden sisällä tutustunut, ja joista on tullut mulle tärkeitä. Erityismainintana rakkaani, joka on vahvin tuntemani ihminen ja ihanan persoonallinen tyyppi (:

Kuka on elämäsi sankari, muu kuin sinä itse? - Sisko, äiti ja isi. Eivät oo koskaan luovuttaneet, hylänneet, eikä lakanneet rakastamasta.

Lempiruokasi? - En osaa tähänkään vastata muuta ku ympäripyöreesti kasvisruoka ja merenantimet. Hyvii ruokii on niin paljon!

Suosikkiaineesi peruskoulussa? - Ala-asteella tykkäsin eniten muistaakseni kuvaamataidost ja yläasteella terveystiedost.

Mitä haluaisit harrastaa/harrastat? - Harrastan tän blogin lisäks kuvataidetta monessa muodossa, koiran kans touhuumista, ja sairaalajakson aikana alotin kuntosalil käymisen. Kuuntelen myös paljon musiikkii ja tykkäisin harrastaa laulamist ihan kunnolla, mut mun ääni ei oo häävi. Ajatuksena ois alkaa käymään taas vesijumpas ja -juoksemas, ja ehkä joskus tulevaisuudessa jatkaa tanssimist, mikä on sairauden takii jäänyt.

Tiedätkö/mistä luulet, että sairautesi johtuu tai on peräisin? - Mun dissosiaatiohäiriö ja masennus on sellasii ns. traumaperäisiä, ja traumoja mulle muodostuu helpommin, koska oon poikkeuksellisen herkkä ihminen. Psykologisten testien mukaan mulla on yliherkkä mielikuvitus ja empaattinen yliherkkyys, jonka takia koen enemmän ja voimakkaampia tunteita, kuin ihmiset yleensä. Kipuoireen uskon olevan jonkinlainen aivojen keino tuoda pahaa oloa näkyvämmäksi, ja viestittää mitkä asiat lisäävät stressiä ja ahdistusta. Oon joutunut kokemaan lapsuudessani vaikeita asioita, jotka on menny mun käsittelykyvyn yli, ja aiheuttaneet traumoja. Näistä kokemuksista traumatisoivin on koulukiusatuksi joutuminen ala- ja yläasteella. Se sisälsi henkisen väkivallan lisäksi seksuaalista ahdistelua ja hyväksikäyttöä, ja kiusaajat "aivopesi" mut uskomaan, että vika on minussa. Vaikka tästä on monta vuotta, joudun joka päivä elämään niiden asioiden ja tunteiden kanssa. Harvoin pystyn olemaan edes tuntiakaan ajattelematta asiaa. Onneks pystyn käsittelemään näit traumoja terapiassa, ja nykyään pystyn puhuu näistä myös läheisilleni. Toivoisin, että lapsille opetettais, miten tuhoisat seuraukset koulukiusaamisella on. Ilman peruskoulussa olleita kiusaajia mun elämä vois olla normaalia nuoren naisen elämää.

Minä yläasteen koulukuvassa, hymyillen vaikka elämä oli yhtä helvettiä.

Täs oli vasta osa kysymyksistä. Jatkan taas sit ku ehdin ja jaksan. Kiitos kysyjille ja teille jotka jaksoitte lukee!