Feministi

Hän oli 17-vuotias, ja kertoi olevansa feministi. Minä olin 15 ja vastasin, että minäkin olen. En muista mitä muuta puhuimme tuolloin aiheesta. Totuus paljastui minulle pikkuhiljaa yhteisten vuosiemme aikana. Hänen äitinsä oli tehnyt hänelle aina kaiken valmiiksi. Hänen ei tarvinnut vielä aikuisenakaan edes kuoria perunoita, tai tehdä montaa muutakaan tavallista asiaa, joita itse en olisi edes kehdannut sen ikäisenä pyytää ketään tekemään puolestani. Joskus hän selitti minulle, ettei nainen voi koskaan olla yhtä älykäs kuin mies. Tämä johtui kuulemma siitä, että naisten sirompaan kalloon ei mahdu yhtä suuria aivoja. Toivoin, ettei hän uskoisi omia sanojaan.

Hän halusi kontrolloida kaikkea. Hän tahtoi päättää mitkä vaatteet puin päälleni, missä liikuin ja kenen kanssa, mitä minä sain kertoa terapeutilleni ja mitä en. Usein tullessani kampaajalta, hän kommentoi uutta väriä tai kampausta huomauttaen, että emme olleet sopineet tuollaisesta muutoksesta ulkonäössäni. Hän epäili jatkuvasti minun pettävän häntä, vaikken ikinä antanut syytä epäilyyn. Hän perusteli asiaa aina sanomalla, että kaikki naiset pettävät. Naiset vain ovat sellaisia. Olin nuori ja naiivi ja odotin, että hän muuttuisi, kasvaisi aikuiseksi ja paranisi siitä häiriöstä, mikä ikinä häntä vaivasikin. Henkisen väkivallan rinnalla suhteessamme oli myös fyysistä väkivaltaa. Hän tiesi hyvin, miten käyttää sairauttani ja oireitani hyväkseen. Omissa puheissaan hän oli aina se, joka huolehti ja välitti minusta. Kipujen kahlitessa minut sänkyyn, hänestä tuli koko elämäni usean vuoden ajaksi. Luopuisin mielelläni niistä vuosista, mutta ne ovat osa minua, ja niiden kanssa täytyy vain elää. Näin minä kasvoin teinistä nuoreksi aikuiseksi.

Täytin 20 vuotta. Olin vihdoin kerännyt tarpeeksi rohkeutta, ja revin itseni irti siitä parisuhteeksi naamioituneesta vankilasta. Olin vapaa, mutta en kauaa. Traumamuistot puskivat tiensä alitajunnasta tietoisuuteen. Tuntui kuin olisin joutunut elämään sen kaiken läpi uudestaan. Pikkuhiljaa aloin herätä myös siihen, että hänen ajatuksistaan oli tullut minun ajatuksiani. Koin olevani niin huono, tyhmä, ruma, epähaluttava ja kykenemätön, etten ansainnut mitään hyvää. En kestänyt elää itseni ja traumojeni kanssa.

Onneksi nyt jo ainakin osa noista ajatuksista on takanapäin. Tunnen edelleen itseni rumaksi ja kömpelöksi, mutta tiedän, ettei ulkonäölläni ole suurta merkitystä. Tiedän olevani vahva, ainutlaatuinen ihminen. Minulla on suuri sydän ja olen monelle tärkeä. Ennen kaikkea olen tärkeä itselleni. Haluan olla itseni puolella, sillä tiedän etten ole ansainnut tulla hyväksikäytetyksi. Ei kukaan ole. 

Erityisesti nämä kokemukset ovat opettaneet minulle feminismin ja väkivaltatyön tärkeydestä. Valitettavasti en ole yksin kokemusteni kanssa. Perheväkivalta on naisten suurin turvallisuusuhka Suomessa, ja Suomi on kaikessa väkivaltarikollisuudessa heikoilla sijoilla Euroopan unionin tilastoissa. Poliisin tietoon tulleessa parisuhdeväkivallassa suurin osa tekijöistä on miehiä. Suomessa naisen surmaaja on tavallisimmin puoliso, entinen puoliso tai seurustelukumppani.

Väkivallan uhreille ja tekijöille on olemassa apua. Esimerkiksi seuraavalle sivulle on kerätty joitakin auttavia tahoja: https://www.vaestoliitto.fi/parisuhde/tietoa_parisuhteesta/parisuhdevakivalta/apua-uhreille-ja-tekijoille/

Maalaus: Joan Semmel

 

 

Muistomylly pyörii, lapset siinä hyörii

Huh, viime kerrasta on aikaa! Viimeksi tänne kirjoittamani teksti on jonkinlainen yhteenveto vuodesta 2018. En ole edes julkaissut sitä, mutta ehkä vielä julkaisen, vaikka aikaa onkin kulunut. Aika tuo ehkä jonkinlaista armollisuutta omaa tekstiä kohtaan.
   Muistot koulukiusaamisesta ovat nostaneet päätään. Taas. Se ärsyttää. Enkö ole jo vatvonut asiaa tarpeeksi? Miten vieläkin ne muistot voivat satuttaa niin paljon? Jopa kaiken sen jälkeen, mitä mun elämässä on tapahtunut peruskoulun jälkeen. Tahtoisin päästää irti tästä asiasta. Samalla kun koen syvää surua siitä, millainen lapsuus mulla oli, tunnen itseni typeräksi ja itsekeskeiseksi. Olen kateellinen ihmisille, joiden lapsuus on ollut huoleton ja onnellinen. Ja tämä kateus taas hävettää, onhan niin paljon ihmisiä, jotka ovat joutuneet lapsena kokemaan paljon pahempia asioita, kuin minä. Mulla on ollut vanhemmat, sisko, isovanhemmat, kummit ja muut läheiset. Ja aina mulla oli kuitenkin pari hyvää ystävää. En ole oikeasti joutunut selviämään yksin, mutta kiusaamistilanteissa koin niin pohjatonta yksinäisyyttä, kuin voin kuvitella. Olin sen kokemuksen kanssa yksin, ja kuvittelin koko maailman olevan mua vastaan. Miten ne kiusaajat, oikeasti pienet lapset, saivat mut uskomaan, ettei KUKAAN voi rakastaa mua? Mulla oli silti aina jonkinlainen usko siihen, että se kiusaaminen oli väärin, typerää ja lapsellista. Tiesin, että joillakin niistä lapsista oli varmasti tosi vaikeaa ja paha olla, ja jotkut olivat touhussa mukana siksi, etteivät vaan itse joutuisi kiusatuksi. Olen miettinyt sitäkin, että kiusasinko minä itse jotakuta. Muistan tilanteita, joissa olin tosi tyly joitakin koulukavereita kohtaan. Valitettavasti sorrun vieläkin joskus samankaltaiseen käytökseen silloin, kun kipu tai traumamuistot vyöryvät päälle.
   Elämässä on nykyään jo niin paljon kaikkea muuta, ja siksi turhauttaakin kiertää tätä samaa ajatuskehää tämän saman asian kanssa. Jonkin aikaa kului niin, etten juurikaan ajatellut tätä. Pyöritin päässäni vain muita traumoja - voi luoja, miten surkuhupaisaa tämä traumojen kirjo. Sitten Facebookin kaveriehdotuksiin ilmestyi tuttu nimi ja tutut kasvot, joita en ollut nähnyt aikoihin - edes painajaisissa. Siitä lähti taas lapsuusmuistojen mylly pyörimään. Olin taas se pieni - vaikkakin ikäisiäni pidempi - tyttö, joka juoksi tahallaan autotielle suoraan auton eteen. Harrastin tätä vanhemmiltani salassa jonkin aikaa, kunnes yhdessä minuun lähes törmänneessä autossa olikin naapurin pariskunta. He sanoivat kertovansa vanhemmilleni, jos näkevät minun tekevän vielä sellaista. Sain pienen puhuttelun siitä, mitä kaikkea kamalaa tuollaisesta voi seurata. Mutta se oli juuri tarkoitukseni, jäädä auton alle ja kuolla tai loukkaantua, vain siksi ettei tarvisi mennä kouluun. Ja tätä minä, kohta 27-vuotias nainen, itken vieläkin. Että kuvittelin tosiaan kuoleman tai elinikäisen vammautumisen olevan parempi vaihtoehto, kuin silloinen elämäni. Lapsuus, jonka pitäisi olla huoletonta leikkimistä ja uuden oppimista.
   Sanotaan, että koskaan ei ole myöhäistä saada onnellista lapsuutta. En ole vielä päässyt kärryille siitä, mitä tuo lause tarkoittaa. Elän koko elämäni oma lapsuus sisälläni, se on hatara kivijalka, jonka päälle minut on rakennettu. Siksi minusta tuli juuri minä. Huomaan, että haluan jollain tavalla olla vielä lapsi, ja takerrun joihinkin lapsuusjuttuihin. Kuten vaikka pehmoleluihin. Ne ovat mulle tärkeitä ja saavat mut nauramaan ja tuntemaan oloni turvalliseksi. Niillä on hauska pelleillä, ja huvitan kavereita kertomalla niistä tarinoita. 

Ekaluokkalainen minä

   Mun elämässä on tapahtunut tosi paljon sitten viime postauksen. Ei pelkästään raskaita, vaan myös hyviä juttuja! Syksyllä 2018 perheeseen liittyi ihana Vili-kissa. Viime vuonna sain kauan - siis 10 vuotta - odottamani kipulääkityksen ja pyörätuolin. Kuulostaa hassulta, että joku haaveilee pyörätuolista, mutta uskokaa, on niin paljon kivempaa olla ulkona tuolissa, kuin yksin sisällä kykenemättä liikkumaan. Koko viime kevään kävin aivojen magneettistimulaatiohoidoissa, aluksi päivittäin ja sitten pikkuhiljaa harvennetusti. Nämä kaikki asiat ovat saaneet mut voimaan paremmin! Pystyn nykyään käymään uimahallissa vesijuoksemassa ilman, että se pahentaa kipuja, ja suunnittelen myös ensimmäistä omaa taidenäyttelyä! Ihan huippua! Kerron ehkä myöhemmin kaikista tapahtuneista jutuista tarkemmin.

 Kiitos kun luit! ♡

Kesäpäiväkirja II

Tiistai 17.7.
Viime päivät ja etenkin viime yö ovat olleet kamalia. Kivut on niiiiin pahat. Tykkään lämmöstä ja haluisin olla enemmän ulkona. Viime yö meni valvoessa. Maha meni sekaisin ja ramppasin vessassa, ja kipu oli niin kovaa, että taju meinas lähtee koko ajan. Jalat sattui niin paljon, että olisin mieluummin sahannut ne irti, kuin kestänyt sitä kipua. Nyt kello on puoli 5 päivällä, eikä olo ole juurikaan parempi. Maha sentään rauhoittui. Toivon, että pääsen illalla käymään uudessa Jazz-puistossa. Meillä on liput torstain konserttiin, ja jännittää, miten pärjään siellä. Olen yrittänyt monena päivänä soittaa apuvälinelainaamoon pyytääkseni pyörätuolia lainaan, mutta siellä ei vastata lainkaan. En tiedä, onko koko paikka kesälomien takia kiinni. En tiedä, kestääkö pääni, jos näin paha kipu jatkuu vielä kauan.

Keskiviikko-torstai yö 18.-19.7.
Istun kotona sohvalla ja yritän saada todellisuudesta kiinni. Vielä tunti sitten olin jäykkänä paniikista. Pelkäsin kuollakseni, enkä uskaltanut liikkua tai sanoa sanaakaan. Pelkäsin vieressäni ollutta miestä. Pelkäsin hänen tekevän minulle jotain pahaa. Pakottavan minut tekemään jotain, mitä en halua tehdä. Pelkäsin miestä, joka makasi sohvalla omassa kodissaan. Pelkäsin Valtteria, omaa miestäni. Hän ei ole tehnyt minulle mitään pahaa, vaan ollut tukenani. Mutta kaikki persoonanosani eivät tunnista tai muista häntä. Kesti jonkun aikaa, että aikuinen osani sai yhteyden hallitsevaan lapsiosaan. Yrittäessäni muistaa, mikä vuosi nyt on, ensimmäisenä mieleeni tuli 2009. Se on yleensäkin vuosi, jossa useimmiten luulen eläväni. Silloin en vielä tuntenut Valtteria. Silloin oli syytä pelätä. Nyt ei ole. Tuntuu pahalta sekä omasta, että Valtterin puolesta. Tuntuu epäreilulta, että sairaus pakottaa minut elämään uudelleen ja uudelleen painajaismaisia asioita, jotka tapahtuivat vuosia sitten. Voisinpa luottaa siihen, että tästä suunta on vain ylöspäin.

Kesäpäiväkirja I

Tiistai 10.7.
Puut ovat näyttäneet näin suurilta ja kauniilta viimeksi ollessani lapsi. Makaan viltillä puistossa ja ohi kulkee ihmisiä koirineen. On vielä lämmin, vaikka kello on kymmenen illalla. Miten en ole ennen edes huomannut noita puita? Voisinpa kiivetä niihin. Oli hyvä idea tulla tänne kynän ja luonnoskirjan kanssa. Suunnittelen kuvia ystävieni kirjoittamien runojen pohjalta. Aiomme julkaista yhdessä kirjan. Projekti alkoi viime syksynä ja olemme sen myötä ystävystyneet. Tämä on varmasti yksi parhaista asioista, joita elämässäni on tapahtunut. Meillä on kaikilla paljon yhteistä, ja kirjan kantava teema onkin kamppailu oman mielensä kanssa. Alunperin kirja piti tehdä valmiiksi jo talvella, mutta päätimme vielä jatkaa sitä.

Perjantai 13.7.
Tänään olen maannut sisällä koko päivän. Olen kokeillut kaikki keinot, mutta mikään ei edes lievitä kipua lainkaan. Kipulääkkeet vain väsyttävät. Tänään on ollut tosi lämmin ja kaunis ilma, joten harmittaa entistä enemmän, etten ole pystynyt menemään ulos. Muuten kyllä nautin näistä helteistä. Olen niin viluinen, että minulle 25 astetta on täydellinen lämpötila. Itseasiassa minulla on tälläkin hetkellä peitto päällä ja villasukat jalassa, eikä ole yhtään liian kuuma. Yleensä lämpö auttaa kipuihini, mutta tänään sekään ei ole toiminut. Ei meinaa enää kärsivällisyys riittää. Kamala hermosärky kulkee yläselästä vasemman jalan varpaisiin asti. Voin vain toivoa, että huomenna olo olisi parempi.
   Yöllä: Nyt kipu alkoi hellittää. Usein oloni alkaa helpottaa juuri silloin, kun pitäis mennä nukkumaan. Ja usein aamulla herään taas kamalissa kivuissa, väsymyksessä, tai molemmissa. Tuntuu, että tarvitsen vuorokauden lepoa, ennen kuin pystyisin kunnolla toimimaan. Minulle voisi sopia parhaiten sellainen maailma, jossa yöt kestäisivät 24 tuntia. Päiväaika voisi myös olla vähän pitempi, koska olen kaikessa tekemisessä niin hidas. Vihaan tätä hitautta, joka tuntuu olevan synnynnäinen piirre minussa, eikä niinkään sairauden aiheuttamaa. Niinpä tuskin tulen ikinä pääsemään eroon hitaudestani. Yrittäessäni tehdä asioita nopeasti (eli muiden ihmisten tahtiin), kaikki menee pieleen. Mutta elämä ja muut ihmiset ovat tehneet minulle hyvin selväksi, että maailmassa ei pärjää näin hitaana yksilönä. Kukaan ei jaksa odottaa minua.

Ahdistus maximus

Terapeutit on kesälomalla. Fyssäril on sijainen, mutta psykoterapia ei toimi samalla tavalla, joten mulla on siitä taukoa heinäkuun ajan. Se on joka vuosi haastavaa. Ajattelin, että yritän tän tauon ajan kirjoittaa joka päivä jotain. Tauko alkoi jo yli viikko sitten, joten suunnitelmani kirjoittamisesta on toteutunut niin kuin arvasinkin. Jos joka päivä yritän, niin onnistun ehkä kerran viikossa. Mut kai yrittäminen on kuitenkin luovuttamista parempi vaihtoehto. Ja itsellenihän minä kirjoitan, joten tuotan pettymyksen ainoastaan itselleni, jos tämä jää koko kesän ainoaksi tekstiksi.

Mulla on tällä hetkellä tosi vaikeeta. Kaikki maailman asiat ahdistaa älyttömästi. Joka päivä lamaannun ahdistuksesta useaksi tunniksi kykenemättä tekemään mitään. Iltaa kohden ahdistus pahenee, koska alan pelätä seuraavaa päivää. Pelkään epäonnistumista. Vaikka olisin sopinut tai päättänyt tekeväni kuinka pienen asian tahansa, tuntuu etukäteen, etten kestä jos joudunkin perumaan tai siirtämään asiaa. Nyt kun olen opetellut kulkemaan citybussilla ilman saattajaa, on tietynlainen kuvio alkanut muodostua. Bussi menee ihan meidän läheltä, joten pystyn yleensä kävelemään pysäkille. Menoa edeltävänä päivänä alan valmistautua. Tarkistelen aikataulut moneen kertaan, yritän mennä ajoissa nukkumaan, ja herätä aikaisin. Laitan kaikki voimani peliin. Ja kun sitten lähden ulos ovesta ja kohti bussipysäkkiä, tajuan jumittuneeni jossain vaiheessa (poissaolokohtaukset, jotka tapahtuvat huomaamattani) ja bussin jo menneen. Kauhea panostus tyhjän takia. Kaikesta vastaavasta tulee tunne, ettei mun kannattaisi enää edes yrittää mitään. Saan vain pahan mielen, kun kuitenkin onnistun tavalla tai toisella epäonnistumaan. Kaikki asiat tuntuvat aiheuttavan paineita. Myös sellaiset, joilla on merkitystä vain minulle itselleni, kuten vaikka suihkussa käynti tai vaatteideni peseminen. Yleisesti se, jos minun täytyy tehdä jotain muutakin kuin vain hengittää, ahdistaa ja pelottaa jo etukäteen. Koen olevani niin epäonnistunut kaikessa.

Pienistä onnistumisista on vaikea riemuita. Kävin hiljattain ensimmäistä kertaa ikinä yksin hammaslääkärin odotushuoneessa ilman paniikkia. Kävin vain hakemassa papereita Kelaa varten, ei sen kummempaa. Yritin keskittyä tähän onnistumiseen ja laitoin siitä viestinkin perheenjäsenille, mutta koko asia tuntui naurettavalta ja huomionhakuiselta. Ihmiset tekee asioita koko ajan, eikä kukaan tulee viereen hurraamaan, että upeaa Sinikka kun osasit ostaa maitopurkin, ja sinäkin Teuvo ihan itse istutit tuon salaatin tuohon ruukkuun. Miksi minä ansaitsisin mitään erityiskohtelua tällaisissa arkisissa asioissa?

"En nää, en nää
Tietä täst enää minnekään
Mun pää irti leikatkaa, muuten en pääse täält!
Mun pää, mun pää, täynnä paskaa on mun pää
Silmät nää, puhkaiskaa et en enää paskaa nää..."

Kuva: Maryam Savoji

Nuoruus on murhenäytelmä

16. tammikuuta 2018

Makaan sängyssä. Vieressäni on tyhjä jäätelöpurkki, josta äsken lusikoin viimeiset jämät maatessani. Muuta en tänään ole syönytkään. Väsyttää niin kamalasti. Se tuntuu loputtomalta. Olen tänään kuunnellut äänikirjaa, jonka päähenkilö on myös masentunut. En tiedä onko sellaisen kuuntelu hyvä idea, mutta ainakin se tuntuu innostavan minua kirjoittamaan. Edes jotain.
   Vedän päälleni toisenkin peiton. Äänikirjan lukija kuulostaa hämmästyttävän paljon kummitädiltäni. Kun kirjan luku loppuu, kuulen tarkemmin jostain läheltä kuuluvan äänen. Se kuulostaa aivan siltä, kuin joku painelisi tietokoneen näppäimistöä. Valtteri ei ole kotona. Olisipa se hän. Mietin, voiko Pontus pitää tuollaista ääntä. Yleensä se nukkuu päivisin. Olisiko se karannut häkistään ja onnistunut jotenkin kiipeämään työpöydälle, ja kävelisi nyt näppäimistön päällä? Tuskin. En millään jaksa nousta katsomaan.
   Vilkuilen kelloa vähän väliä. Odotan Valtteria. Hän lupasi hakea ravintolasta keittoa tullessaan. Mietin keittoa, Valtteria, oloani ja kuolemaa. Olisinko mieluummin kuollut ja ilman Valtteria, vai elossa ja Valtterin kanssa? Ehkä jälkimmäinen, jos hän voisi olla fyysisesti lähelläni koko ajan. Hänessä on niin paljon lohtua ja turvaa. "Sen voin luvata, ettei sinun tarvitse olla yksin", hänellä on tapana sanoa. Aina tuon lauseen kuullessani kuitenkin yllätyn hieman, sillä minun on usein vaikeaa uskoa hänen edelleen tahtovan olla kanssani. Vaikeus kumpuaa itsestäni ja omista tunteistani itseäni kohtaan. En itse jaksaisi olla itseni kanssa. 

Ilta:
Tänään on ollut varsinainen Miksi? -päivä. Miksi ihmisen täytyy käydä suihkussa? Miksi ihminen tarvitsee ravintoa elääkseen? Miksi olen huomenna menossa hammaslääkäriin korjauttamaan hampaitani? Jotta vuoden päästä ne kaikki voidaan korjata taas uudestaan? Miksi ihmisellä on hampaat, kun ne eivät kestä mitään? Miksi tällaisen ihmisen pitää olla olemassa? Miksi minä olen syntynyt ja vieläkin elossa?
   Ystäväni isoäiti kuoli eilen. Tuntuu törkeältä ajatella asiaa, ja olla silti arvostamatta omaa elämäänsä lainkaan. Jonkun muun kuolema herättää minussa aina kysymyksen: miksi se en ollut minä? Ja tämä tapaus erityisesti saa minut ajattelemaan, että miksi hitossa tätä kaikkea sairastamista ei voi siirtää sinne elämän loppupäähän? Joka puolelta hoetaan, että nuoruus on ihmisen parasta aikaa. Että lapsuutta ei saa koskaan takaisin. Entäs minun lapsuuteni ja nuoruuteni, miksi minulta vietiin kaikki lähtökohdat nauttia niistä?
   Olin 11-vuotias, kun aloin aktiivisesti toivoa kuolemaa. Etenkin aamuisin koulumatkalla mietin, että kumpa vain tulisi se rekka ja ajaisi yli. Järkyttävää, tiedän. Mutta minusta vielä hirveämpää on se, että täytän pian 25 ja pyöritän edelleen samaa ajatusta. Vuosi vuodelta on yhä vaikeampi uskoa, että minulla olisi jotain tämän kituuttamisen arvoista. Että minulla olisi tulevaisuus, jossa eläminen olisi jotain muuta, kuin tätä loputonta kipua. Muistan, mitä ala-asteen opettaja minulle sanoi. "Olet niin fiksu, että tulet varmasti pärjäämään elämässä. Paremmin kuin ne kiusaajat." Ei se niin mene. Mitä sillä helkkarin älyllä muka tekee, kun tapahtuu asioita, joiden takia sairastuu, ja vaikkei sairaus sitä älyä vie, niin se vie ainakin mahdollisuudet käyttää sitä. Ehkä tuo oli jotain opettajan omaa toiveajattelua, jotain mitä hän uskotteli itselleen, kun ei viitsinyt kunnolla puuttua kiusaamiseen. Mutta minä sairastuin siitä paskasta. Minä menetin elämänilon, omanarvontunnon, toimivan muistin, kyvyn olla läsnä, ja jotenkin kai turtuneena myös itsesuojeluvaiston. Uskoakseni tämä takasi sen, että peruskoulun loputtua sama kohtelu jatkui muualla. Lytättyä on helpompi lytätä, lyötyä helpompi lyödä. 
   Nyt huomaan, että kello on jo paljon, ja Valtteri on tainnut jo nukahtaa. Hänen piti vielä hieroa selkääni, mutta ei se mitään. Otan iltalääkkeet, kömmin sänkyyn ja toivon, että saan nukuttua koko yön. Mitä nopeammin on aamu, sitä nopeammin on hammaslääkäri, ja sitä nopeammin se on myös ohi. 

Lähin olikin pahin

Ihan aluksi varoitus, että teksti saattaa järkyttää tai laukaista traumaperäisiä oireita, jos kärsit sellaisista. 

   Viime kuussa osallistuin Taiteella väkivaltaa vastaan -tapahtumaan, johon sain viedä maalauksiani esille. Tapahtuman teemana oli erityisesti naisten kokema lähisuhdeväkivalta, ja sen ehkäiseminen sekä siitä toipuminen. Valitettavasti aihe on minulle kovin tuttu. Paitsi toipumista en ole vielä kokenut, mutta toivottavasti joskus koen. En silti usko, että sellaisesta ikinä selviytyy ilman mitään pysyviä vaurioita, ainakin jos henkinen ja fyysinen väkivalta on ollut sellaisissa mittakaavoissa kuin minun kohdallani. Onneksi taide on loistava työkalu tämänkin asian käsittelyssä. Tapahtumassa luettiin myös aikaisemmin kirjoittamani Rajat-niminen teksti, jonka ajattelin uskaltaa julkaista nyt tännekin. Olen niin väsynyt häpeämään ja pelkäämään. Ja järjellä ajateltuna, eivät tällaiset asiat ole uhrin syytä. Mikään erimielisyys tai valta-asema ei oikeuta pahoinpitelyyn. Ei uhrin pitäisi olla se, joka häpeää tapahtunutta ja syyllistää itseään. Eihän kukaan halua tai valitse tulla rakkaan ihmisen satuttamaksi. Ainakaan tietoisesti.


Rajat


Rakkauden kai kuuluukin joskus sattua, ja kipua täytyy joskus sietää.

Vaan missä menee luottamuksen, huolenpidon, kunnioituksen, uhrautumisen rajat?

Onko raja siinä, kun olet toisen omaisuutta,
kokonaan toisen vallan alla?
Vai siinä, kun odotat jo viidettä päivää edes pientä katsetta,
jotain mistä tietäisit,
että toinen on huomannut sinut?
Meneekö raja vasta siinä,
kun silitys muuttuu kuristusotteeksi,
tai kun sinut lukitaan pieneen huoneeseen,
seurana vain rakkaasi ja pahimmat pelkosi?
Miten voi mitata, kuinka paljon saa antaa anteeksi, ilman että tuhoat itsesi siinä samalla?

Mistä sen tunnistaa,
rakkauden tai rakkaudettomuuden,
jos ei koskaan ole saanut kokea sellaista rakkautta?
Onko se omistushalua tai -haluttomuutta, ripustautumista tai välinpitämättömyyttä,
ylistämistä tai alistumista?
Ja miten erottaa valheesta totuus ja totuudesta valhe, jos niitä lauotaan vuorotellen,
niin isoista kuin pienistäkin aiheista?

Kun on itse antanut kaikkensa,

ja tekisi kaiken toisen puolesta,

on liian helppoa luulla toisen tekevän samoin.

are you a curse?

from bad to worse

our affair

helpless as i'm

trying to react 

you were the worst idea i ever had

sometimes i wonder how i landed in a mess like this

(The Dø - A Mess like this)

Odontofobia

"Fobia on tiettyihin tilanteisiin tai kohteisiin liittyvä todellisen uhkan olemassaoloon perustumaton pelko (kammo tai kauhu), jonka ahdistuneisuusoireita henkilö ei pysty hallitsemaan. Vastenmielisyys esimerkiksi jotain eläinlajia kohtaan ei ole vielä fobia. Fobiat luokitellaan ahdistuneisuushäiriöihin."

Olen tällä hetkellä aivan hermoheikkona, koska mulla on huomenna aika hammaslääkärille. Hammaslääkäri on yks pelottavimmista asioista, joita tiedän. Pelko kumpuaa lapsuudesta, ja huomaan liittäväni mielessäni hammaslääkäriin kauhean määrän tunteita, muistoja ja merkityksiä. Se, ettei pelkoani ole aina ymmärretty, on saanut mut kokemaan itseni huonoksi ja hylätyksi. Nämä tunteet ovat taas pinnassa. 
   Vieläkin harva ihminen tietää tai ymmärtää, missä mittakaavassa pelkoni on. Silloinkin kun tiedossa ei ole aikaa hammaslääkärille, asia pyörii päässäni silti päivittäin, pahimmillaan joka tunti. Koska lääkärillä on pakko käydä kuitenkin taas jossain vaiheessa. Suuri osa painajaisistani liittyy hampaisiin, ja pelkään myös hampaiden pesemistä. Pelkään ylipäätään hampaita. Aina kun tiedossa on käynti hammaslääkärillä, en osaa ajatella elämääni siitä eteenpäin. Aina tuntuu, ettei elämä jatku sen jälkeen. Se on maailmanloppu. Tälläkin hetkellä musta tuntuu, kuin eläisin vain huomiseen klo 12:20 asti. Sitten kaikki loppuu. 
   Erityisen ikävää on mun lääkityksen vaikutus hampaisiin. Lääkkeet kuivattaa suuta niin paljon, että hampaiden paikat lohkeilee kamalaa vauhtia. Tämän takia pyrin käymään lääkärissä vuoden välein, mutta siinäkin ajassa ehtii lohjeta helposti 10 paikkaa. 
   Kamalinta hammaslääkärissä on se, että siinä tullaan liian lähelle. Sisälle. Vaikkei tehtäisi muuta kuin tarkastus, se tuntuu silti aina pahoinpitelyltä. Vaikka lääkäri olis miten mukava, niin silti. Suu on mun kropassa kaikkein yksityisin alue. En antaisi edes Valtterin katsoa mun hampaita.
   Nyt on pakko lopettaa kirjoittaminen, oireet tuntuu villiintyvän tästä. En vaan todellakaan tiedä miten selviydyn huomisesta.

"Traumaattiset kokemukset, väkivaltaiset tilanteet, onnettomuudet, läheisten kuolemat ja turvattomuus lisäävät erilaisten pelkojen kehittymistä. Vanhempien turha pelottelu erilaisista vaaroista saattaa lisätä lasten pelkoja.
   Lapsuuden aikaiset pelot häviävät usein itsestään iän lisääntyessä. Jos lapsuuden aikana ilmenneet pelot eivät ole hävinneet aikuisikään tullessa, ne eivät aikuisiässäkään useinkaan häviä."

Sitaatit: Terveyskirjasto, Wikipedia 

Erään illan pohdintoja

11. heinäkuuta 2017 klo 23:08

Istun yksin sohvalla viinilasi kourassani. Tuijotan puhelimen etukamerasta itseäni ja surullista elämääni. Tunnen palaavani aina tähän hetkeen. Joskus päivittäin, joskus viikoittain, joskus jopa harvemmin, mutta aina kuitenkin palaan tähän istumaan yksin, miettimään ja suremaan.  
   Kasvoni näyttävät samalta kuin aina tällaisina hetkinä: väsyneiltä, tyhjiltä ja sukupuolettomilta. Ryppyjä ja näppyjä näyttää joka kerta olevan enemmän kuin muistinkaan. Mietin, kuka tuo kummajainen peilissäni - tai puhelimeni kamerassa - oikein on, ja onko se edes ihminen. Samaan aikaan inhoan kuvajaistani, ja olen kuitenkin sen kanssa jollain tasolla sinut. Lähinnä sillä tasolla, että ymmärrän miten merkityksetön asia ulkonäkö loppupeleissä on. Ymmärrän myös näkeväni omissa kasvoissani asioita, joita muut tuskin niissä näkevät. Näen oman elämäni sellaisena kuin sen koen. Surullisena ja yksinäisenäkin, kaikista rakkaistani huolimatta.
   Huomaan, että vaikka jaan elämäni ihanan miehen kanssa, olemme kuitenkin erillisiä ja erilaisia ihmisiä. Hän tuskin kuvailisi tällä hetkellä elämäänsä sanalla surullinen. Hän tuntuu saavan elämältä paljon enemmän - tai ei ehkä saavan, vaan ottavan vastaan enemmän - kuin minä. Meillä on monta yhteistä asiaa, joista yksi ehkä merkittävimmistä on se, että kummallakin on ollut vaikeaa, ja se on jättänyt jälkensä kummankin persoonaan. "Pohjalla" on molemmille hyvin tutuksi tullut olotila, mutta sieltä nousemisenkin olemme kokeneet sekä yhdessä että erikseen.
   Tähän asiaan liittyen meissä on myös huomattava ero, koska Valtteri elää jo mainiosti tässä hetkessä ja tuntuu nauttivan siitä. Minä laahaan menneisyyden taakkaa, varsinaista traumakuplaa mukanani joka sekunti. Yritän ja haluan päästää siitä irti, mutta se on vielä mahdotonta. Jos mieli hetkeksi unohtaa, niin kroppa kyllä muistuttaa turhankin ahkerasti. On yksinäistä olla ainoa olento maan päällä, joka tuntee minun jatkuvat kipuni, pelkoni, suruni, kiukkuni, itseinhoni, muistoni ja voimattomuuteni.
   Samalla on silti niin lohduttavaa, että voin pukea näitä asioita sanoiksi, ja tällä tavoin antaa pienen osan taakastani hetkellisesti toisen kannateltavaksi. Olen onnekseni löytänyt sellaisen ihmisen, ettei minun tarvitse piilottaa heikkouttani ja elämäni rumia yksityiskohtia hänen kanssaan. Taitavammin kuin kukaan muu, hän herättelee minua lempeästi nykyhetkeen, jakaa omia iloja ja surujaan, ja jaksaa aina muistuttaa, että nyt on kuitenkin asiat hyvin, ja olen turvassa. Olemme erilliset, mutta yhdessä. Niin on hyvä.

Aivan kuin minä katsomassa itseäni.
Maalaus: Marilyn Manson 

Just send chocolate!

Sunnuntai 21.5.2017
Olin eilen vanhempieni luona. Tarkoitus oli tyhjentää vanha huoneeni turhista romuista, ja kävin läpi omia tavaroitani. Huone ja vanhat kirjeet, postikortit ja muut esineet toivat muistoja mieleeni. Jossain vaiheessa oloni meni tosi huonoksi, mutta ensin luulin sen johtuvan vain väsymyksestä. Ajaessani illalla kotiin traumaattiset muistot pyörivät päässäni, ja olisin halunnut vain oksentaa kaiken pahan olon ulos. Nukkumaan meno oli vaikeaa, koska itkin ja pelkäsin ja tunsin itseni niin pieneksi ja heikoksi. Valtterin turvallinen halaus sai minut viimein rauhoittumaan ja nukahtamaan.
   Olen tänään ollut koko päivän älyttömän väsynyt, ja vasta tunti tai pari sitten muistin, miksi. Olin yöllä hereillä. Olin vihainen Valtterille, ja ajattelin, että jos hän ei nyt lopeta minun kiusaamistani ja anna minun nukkua, lyön häntä täysillä. Ja Valtterihan on ollut unessa koko ajan, eikä ole häirinnyt nukkumistani mitenkään. Mutta yöllä olen lääketokkurassa ja traumamuistojeni ahdistelemana luullut Valtterin olevan samanlainen kuin entinen poikaystäväni, joka ei antanut minun nukkua yöllä, vaan piti väkisin hereillä jauhaen kaiken maailman tarinoita, tarkoituksenaan kai pelotella ja saada mieleni entistä enemmän sekaisin. Vanha kikka heikentää ihmisen psyykettä, valvottaminen. En muista, tajusinko yöllä Valtterin olevan Valtteri, mutta onneksi en lyönyt häntä, tai tehnyt mitään muutakaan typerää. Pelottavaa silti aina kun näin käy, että luulen hetkellisesti turvallista henkilöä joksikin toiseksi, joka yrittää tehdä pahaa. Olisi kerta kaikkiaan kamalaa havahtua siihen, että olisin vahingoittanut tai yrittänyt vahingoittaa jotakuta "viatonta", luullessani tätä uhkaavaksi. Onneksi näin ei ole käynyt, ja uskon ihmisten osaavan suhtautua ja rauhoitella minua niin, ettei tällaista pääsekään tapahtumaan. Yleensäkin näitä harhaluuloja tulee vain ollessani kotona.

Keskiviikko 24.5.2017
Surkea aamu. Heräsin jo vähän kuuden jälkeen kipuihin, vaikka olisin saanut nukkua seitsemään asti. Makasin sängyssä, mutten väsymyksestä huolimatta pystynyt nukahtamaan uudelleen. Kun seitsemän aikaan nousin ylös, kipu voimistui, kuten se tekee aina liikkuessani vähänkin. Valtteri lähti töihin, ja jäin juomaan hänen keittämäänsä kahvia ja syömään muroja ja banaania. Katsoin samalla hetken lastenohjelmia, mutta oravaksi pukeutuneen naisen iloisuus alkoi nopeasti ärsyttää. Laitoin telkkarin kiinni ja avasin puhelimesta Murhalesken muistelmat -äänikirjan. Huvittuneena totesin, että Anneli Auerin nuopea ääni sopi säestämään aamuani paljon paremmin kuin oravan ylipirteä kikatus. Aamiaisen jälkeen pakotin itseni pukeutumaan ja harjaamaan hiukseni, ja ulos raahautumaan kohti parkkipaikkaa. Olin niin väsynyt, ettei minun ehkä olisi kannattanut lähteä rattiin. Kello oli kuitenkin niin paljon, että olisi ollut myöhäistä soittaa taksi. Eikä minua sillä hetkellä rehellisesti sanottuna edes kiinnostanut, ajaisinko vahingossa rekan alle ja kuolisin. Samantekevää minulle.
   Saavuin sairaalaan silti yli 10 minuuttia myöhässä. Hoitaja kehotti lempeästi minua yrittämään ehtiä jatkossa ajoissa paikalle, ja tunsin olevani täysin epäonnistunut ihmisenä. Lupasin yrittää, vaikka olenhan minä tähänkin asti yrittänyt. Onneksi magneettistimulaatiohoidon aikana saa levätä sängyllä. Päässäni pyöri aluksi stressaavia ja sekavia ajatuksia. Kolme kertaa pääsin onneksi ihanaan meditatiiviseen tilaan, jossa en tuntenut väsymystä, ja kivunkin tunsin vain hyvin vaimeasti. Aistin pelkkää pehmeää valkoisuutta, vaikka koin olevani kuitenkin hereillä. Toivottavasti kuoleman jälkeen on tällaista, ajattelin.
   Väsymys ja kipu palasivat heti kun jouduin taas keskittymään todellisuuteen. Kotimatkalla kävin lähikaupassa ostamassa smoothien, kahvijuoman ja suklaata. Yritän helposti lohduttaa ja piristää itseäni herkuttelemalla, mikä kyllä näkyy painostani. En ole pystynyt herkkulakkoihin tai pitämään karkkipäivää vain kerran viikossa. Etenkin ilman suklaata tai muuta tosi makeaa tuntuu, etten löydä mitään muuta, mikä nostaisi mielialaa ollessani yksin. Ensimmäisenä herätessäni ajattelen kipua, mutta usein heti sen jälkeen herkkuja, niin huvittavalta kuin se kuulostaakin. Olen ollut samanlainen namuhiiri koko elämäni, vaikka olinkin vielä teini-ikäisenä pelkkää luuta ja nahkaa. Nyt painan 40kg enemmän kuin silloin, ja tottakai haaveilen pudottavani painoa, mutta olen huomannut sen mahdottomaksi tässä terveydentilassa.

Torstai 25.5.2017
Siskoni on puolisonsa kanssa hakemassa uutta perheenjäsentä, koiranpentua! Tätä on suunniteltu tosi pitkään, ja koiran nimikin on päätetty jo yli 3 vuotta sitten. Minä ja Valtteri saamme kunnian olla koiravauvan "kummit". Käsittämättömän ihanaa! ❤

En tiedä, miksi olen alkanut nyt kirjoittamaan päiväkirjatyylisesti arjestani. Tai tiedän, että minulla on jonkinlainen tarve kirjoittaa ja saada tavallisemmatkin ajatukseni ja tekemiseni muiden nähtäville, mutten tiedä, mistä tämä tarve kumpuaa.

Ikävä

Näin unta vanhasta ystävästäni. Emme ole enää nähneet tai pitäneet tiiviisti yhteyttä muutamaan vuoteen. Herättyäni ikävä on niin raastava, että rintakehää puristaa. Hän ei ole enää sellainen kuin joskus oli, enkä ole minäkään. Tiedän vain pettyväni, jos laittaisin nyt viestiä ja yrittäisin sopia tapaamista. Meillä oli tapana loikoilla koko päivä sisällä kahdestaan vailla huolen häivää. Milloin olen viimeksi ollut niin rento, murehtimatta menneitä ja tulevia asioita? Milloin olen nauranut niin paljon, että vatsaan sattuu, ja ollut ihan oikeasti iloinen? En muista. Alkaa tuntua siltä, etten ikävöikään entistä ystävääni, vaan sitä, millainen olin usein hänen kanssaan. Olin hauska, huoleton, kaunis, itsevarma, ja sopiva sekoitus hölmöyttä ja viisautta. En tiedostanut asioita, jotka nykyään imevät suuren osan energiastani ja ilostani. En ollut jatkuvasti näin loputtoman stressaantunut, väsynyt, ja vihainen. 

   Onko persoonani jonkin verran eheytynyt? Tällä tarkoitan sitä, että erillisiä persoonanosiani olisi yhdistynyt. Olisin siis mennyt hieman eteenpäin itseni kanssa. Miksi se tuntuu näin pahalta? En tunne olevani yhtään kokonaisempi. Nyt vain tiedostan paremmin olevani rikki. Huoleton ja itsevarma persoonanosani, jonka olen nimennyt Stellaksi, ei ole vieraillut pitkään aikaan. Kai sen pitäisi olla hyvä asia, mutta olen surullinen. Stellana oleminen tuntui hyvältä, vähän kuin lomalta omasta elämästäni. Stella ei tiedostanut traumojen ja muiden persoonanosien olemassaoloa. Pelokas lapsiosani vihasi Stellaa, olihan aralle lapselle tosi ahdistavaa jakaa yhteinen keho niin sosiaalisen ja seksuaalisen aikuisen kanssa, kuin Stella oli. Nykyään koen suurimman osan ajasta olevani tuo pelkäävä lapsi. Se on kamalaa. 

 - Kukapa haluaisi tiedostaa ja muistaa kaikkea? sanoo terapeuttini usein. 
Niinpä. Antaisin melkein mitä tahansa, jos voisin vain unohtaa, ja elää silti hyvää elämää. Se ei minun kohdallani ole mahdollista. Menneisyys vaikuttaa nykyhetkeen niin paljon, että traumat on pakko käsitellä. Tie on pitkä, raskas ja täynnä luopumista. 
Voi, Stella. Sinuahan minä ikävöin.

Voimamies ja vuoristorata

Tiistai 2.5.2017
Uhkeli Muhkeli ampuu navan. Hän on sirkuksen voimamies, sellainen kalju, tanakka ja mustaviiksinen, jollaiseksi lapsena kuvittelin Peppi Pitkätossu -kirjassa olleen voimamiehen, Väkevä-Adolfin. Tosin tämä sirkus, tai ainakin sen esiintymisteltta, on hyvin pieni. Uhkeli Muhkeli on yksin tämän hyvin pienen sirkusteltan hyvin pienellä lavalla. Ilmeensä perusteella hän on hämillään ja hieman kiusaantunut tuijottavista silmäpareista. Hän nostaa vanhanaikaisen, hihattoman jumppapaitansa helmaa, ja huomaa, ettei hänellä ole lainkaan napaa. Jostain Uhkeli Muhkelin vasempaan käteen ilmestyy pyssy. Ei mikään oikea ase, vaan sellainen pikkupyssy, jolla kultasepänliikkeissä ammutaan korvanlehtiin reiät. Tämän pyssyn Uhkeli Muhkeli painaa keskelle vatsaansa, ja PAM! Hänellä on napa.

- Uhkeli Muhkeli ampui navan, meinaan sanoa hoitajalle, joka seuraa näytöltä aivojani ja niitä hoitavaa magneettistimulaatiolaitetta. Onneksi juuri kun olen avaamassa suuni, tajuan, ettei lauseessa ole mitään järkeä. Olisi liian vaikeaa selittää, mikä tai kuka Uhkeli Muhkeli on, ja miksi hän ampui napansa. Miten Uhkeli Muhkeli ja hänen napansa liittyvät minuun, sitä en tiedä itsekään. 

Kone naputtaa aivojani. Naks, naks, naks. Se tuntuu epämiellyttävältä, mutta huomaan pikkuhiljaa tottuvani siihen. Jopa niin hyvin, että hetkittäin seilaan unen ja valveen rajalla, katsoen sirkuksen yhden miehen show'ta, ja muita mielikuvitukseni tuotoksia. Mitä jos hoitaja näkisikin koneen kautta ajatukseni? Ja näytölle ilmestyisi pomppimaan vaikkapa hamsterini Teletappi-asu yllään? Hihittelen mielikuvaani hoitajan huolestuneesta ilmeestä, kun hän katsoisi vuorotellen minua ja ruudulla pomppivaa hamsteria. Ihan hyvä, ettei ajatustenlukukoneita ole, tai jos on, niin tietääkseni tämä magneettistimulaatiohoitoa antava laite ei ole sellainen. 

Keskiviikko 3.5.2017
Vihaan tätä äkillistä mielialojen vaihtelua. Se menee aina niin päin, että mieliala laskee nopeasti, eikä koskaan nouse samaa vauhtia. Harvemmin edes tiedän, mistä tämä johtuu. Tänäänkin kaikki oli ihan ok, kunnes yhtäkkiä kurkkua alkoi kuristaa, ja tuntui kuin kaikki ilo katoaisi maailmasta. Huomasin kyllä tätä ennen hermostuvani Valtterille, mutta syy kiukkuuni oli sellainen, johon voin parhaiten vaikuttaa muuttamalla itse omia tapojani. Kyseessä on siis niin pieni asia, että on vaikea uskoa sen aiheuttaneen näin voimakkaan ja äkillisen mielialan laskun. Olen kyllä yleisesti stressaantunut raha-asioista, päivittäisestä sairaalassa ramppaamisesta, kaikista hoidettavista asioista, ja etenkin väsymyksestäni ja kivuistani, joiden takia asioiden hoitaminen on niin vaikeaa. Yritän ajatella positiivisemmin. Ainakin päivittäiset käynnit sairaalassa (aivojen magneettistimulaatiohoidossa) jatkuvat vain tämän kuukauden loppuun, jonka jälkeen olen toivottavasti paremmassa kunnossa hoidon ansiosta. 

Ajaessani kotiin sairaalasta mielessäni pyörii vain ärsyttäviä asioita. Muistan viimeviikkoisen, ehkä sekunnin mittaisen hetken, kun sattumalta näin erään henkilön kulkevan ohitseni. Minun puolestani hän saisi lakata hengittämästä. Tottakai radiosta alkaa juuri silloin soimaan kyseisestä henkilöstä muistuttava kappale, jota luonnollisesti en voi sietää. 
- Voi hyvää päivää, mutisen itsekseni ja vaihdan radiokanavaa mahdollisimman nopeasti. En aio antaa hänen pilata tätäkin päivää. Tänään kaikki on paremmin.

Kotiin tultuani oloni on helpottunut. Istun sohvalle Valtterin viereen. Hän laittaa kätensä polvelleni. Katselen ympärilleni, hengitän, keskityn tähän hetkeen. Olen pienessä ja sotkuisessa kodissamme, jossa tuoksuu banaanilta. Pienuus ja sotku eivät juuri nyt häiritse lainkaan. Täällä on Valtteri. Täällä on Pontus-hamsteri. Täällä on turva. 

Ja siinä se taas meni! Se parempi olo. Tutut kiukku, väsymys ja ahdistus ottivat jälleen vallan. Ehtihän sitä parempaa oloa kestää jo melkein tunnin. Musta tuntuu, että olen koko elämäni pitänyt sisälläni valtavaa kiukkua, ja kun se vaan kasvaa ja kasvaa, ei ole ihmekään jos pää meinaa räjähtää. En tiedä, miten näin ison määrän kiukkua saa purettua tekemättä kuitenkaan mitään tyhmää. Tahtoisin huutaa, paiskoa tavaroita, laittaa kaikki paskaksi. Tahtoisin jopa lyödä ja potkia ihmisiä, siis sellaisia ihmisiä, jotka ovat tehneet minulle pahaa, tai hoidostani päättäviä tahoja, jotka ovat hylänneet, vähätelleet, ja pettäneet luottamukseni. Kuvittelen tekeväni heille kaiken saman, mitä he ovat tehneet minulle. Ja enemmänkin. Huudan, potkin, tapan. Milloin minusta tuli tällainen? Miksi saan jotain helpotusta tuollaisista kuvitelmista? Tämä on sairasta. 

Voi ei! Kirjoitin tähän lisää, mutta vahingossa suljin koko ikkunan, enkä tietenkään ollut tallentanut tätä. No, tässä luki ainakin, että kävin väkivaltaa kokeneille naisille tarkoitetussa ryhmässä, ja tein siellä tuon upean mestariteoksen tuossa yläpuolella. Hahaa. Sain siihen purettua tosi hyvin mun pahaa oloani. Siellä ryhmässä usein tehdään nopeasti jonkinlaista kuvaa eri materiaaleilla. Tuon kuvan tein liiduilla ja muovailuvahalla. Huvittaa, miten mun mielialat meneekin kunnon vuoristorataa just tänään, kun aloitin kirjoittamaan asiasta. Nyt on kipuja lukuunottamatta ihan hyvä olo, ja nautin, kun saan vaan maata sohvalla ja olla kotona loppuillan. 

Ihanasti sekaisin

Ihanasti sekaisin

Tahaton möläytys, sammakkoja suusta,
teen itsestäni narrin, mutten välitä tuosta.
Olen porukassa potilaiden, joista jokainen on yksin, 
väsyneiden sotilaiden, itselleen tuntemattomien.
Sinussa on jotain, minkä heti tiesin: elämääni tulisit, tunkeutuisit.
Ja minä annan sinun tulla, otan avosylin vastaan.
Olet rikkinäinen ja eksynyt, kuten olen itsekin. 

Yhdessä olemme vahvoja ja ihanasti sekaisin.
Kukaan ei jaksa meitä, ja niin sen pitää ollakin.
Eräänä yönä hiivin luoksesi, se on ankarasti kielletty, 
ja vielä kielletympää on se, mikä tämän jälkeen tapahtuu.
Kaikki sen näkevät ja pian joutuvat myöntämään:
Mikään tai kukaan ei saa minua kahleistasi luopumaan. 

Aika kuluu, leikki julmenee.
Sinä heikkenet, minä suojelen.
Minä uuvun, sinä hallitset.
Tulee kevät ja valo, lakaisen lattiaa, 
lasinsirut, ruuantähteet, lääkepaketit 
auringossa kilpaa kimaltaa. 

Kohta on taas se päivä, kun olet erityisen sekava.
Minä nautin joka hetkestä, kiusaan ja rakastan, 
annan sinun sairautesi itsenikin juovuttaa.
Sinä hymyilet ja huudat, minä tottelen ja itken.
Kun valvot yöt, minä pelkään ja tärisen, 
kun nukut päivät, minä peittelen.
Olet kaunis sellaisella tavalla, kuin hakattu lapsi vain voi olla. 

Herään hiljaisuuteen ja selkeyteen,
Olet kadonnut, olen turvassa.
Hetken sulattelen, totuttelen, 
kunnes kuitenkin sinut löytääkseni käännän kaupungin jokaisen kiven.
En halua apua, en halua turvaa.
Haluan vain palata, mielemme ihanasti sekoittaa, 
juosta valkotakkisia karkuun, yhtyä sinun ilkikuriseen nauruun. 

Sinä löydyt, ja aivan yllättäen, 
ensimmäisen kerran pitkään aikaan 
minäkin löydyn. 

Teet taas sen, minkä osaat parhaiten: otat syliin, lohdutat ja vangitset.
Kun sinä tuhoat elämäämme, koitan tuhota sinut, 
otan itseni, vien sinulta pois.
Olen kaikki mitä sinulla on,
et ansaitse edes sitä vähää.

Sen kevään olin vieras itselleni.
Koin suurimmat kivut, mitä kokea voi,
Ja suurimman onnen, jonka saavuttaa voi ainoastaan 
sairaalloisen ihanasti sekaisin.

Mikä dissosiaatio?

Multa usein kysytään, mitä dissosiaatio ja dissosiaatiohäiriö tarkottaa. Spontaanisti, yksinkertaisesti ja nopeasti tähän on tosi vaikea vastata.

  Löysin hyvän Facebook-sivun PODS (Positive Outcomes for Dissociative Survivors), jossa on paljon tietoa ja tukea aiheeseen liittyen. Nää alla olevat kuvat on otettu tolta sivulta, ja näissä dissosiaatio on selitetty hyvin, lyhyesti ja ytimekkäästi.

Vapaasti suomennettuna: "Dissosiaatio on täysin luonnollinen kehon reaktio voimakkaaseen traumaan."

Vapaasti suomennettuna: "Dissosiaatio on tapa paeta psyykkisesti, kun emme voi fyysisesti paeta - tapa poistua paikalta henkisesti silloin, kun se ei ole fyysisesti mahdollista."

Vielä omin sanoin ja mahdollisimman yksinkertaisesti selittäen:

   Dissosiaatio on aivojen suojamekanismi, joka aktivoituu sellaisissa traumatilanteissa, jotka ovat mielelle liian raskaita tiedostettaviksi ja käsiteltäviksi kerralla. Dissosiaatio on siis täysin normaali reaktio, myös terveillä ihmisillä. Mieli irrottautuu traumaattisesta tilanteesta, joskus niinkin paljon, ettei henkilö edes muista tapahtunutta ennen kuin on valmis käsittelemään asiaa. Joskus mieli saattaa sulkea asioita ja tapahtumia pois tietoisuudesta jopa vuosien tai loppuelämän ajaksi.

  Dissosiaatiohäiriöissä tämä tila on jäänyt päälle, tai aktivoituu tilanteissa, joissa ei todellisuudessa ole uhkaa tai vaaraa. Usein vaikeasta dissosiaatiohäiriöstä kärsivillä on taustalla jokin varhainen tai pitkittynyt trauma, esimerkiksi vuosia kestänyt kiusaaminen, lapsuudessa kaltoinkohtelu tai hylätyksi tulemisen kokemukset, väkivallan kokeminen tai näkeminen, hyväksikäyttö, sota, tai muu todella kuormittava tapahtuma tai elämänvaihe. Dissosiaatiohäiriötä sairastava henkilö ei välttämättä itse edes tiedosta koko sairautta eikä hahmota tai ymmärrä oireitaan. (Ennen kuin sain diagnoosin ja aloitin terapian, en osannut edes tunnistaa oireitani. Aina oli vaan joku "omituinen huono olo". Lapsena selitin oireita itselleni sillä, että aistin kummituksia, tai etten ole ihminen, vaan robotti tai joku yliluonnollinen henki ihmisen kehossa.)

Dissosiaatiohäiriöiden oireita ovat

amnesia eli muistinmenetys ja muistihäiriöt

derealisaatio eli ympäristön kokeminen epätodellisena tai outona, ja ympäröivän maailman hahmottamisen häiriöt

depersonalisaatio eli itsensä kokeminen epätodellisena tai vieraana, ja oman kehon sekä henkisten prosessien hahmottamisen häiriöt

identiteetin hämärtymisen tai vaihtumisen kokemukset, jolloin voi kokea vieraan identiteetin ottavan vallan kehosta ja käyttäytymisestä, kuuloharhat, vierailta tuntuvat ajatukset ja muistot, omalta ikätasolta taantuminen, vaikeudet muistaa omia tietojaan kuten nimeä tai ikää

traumaperäiset oireet, joita ovat mm. flashbackit, mielessä trauman uudelleen eläminen, ajantajun ja nykyhetken kadottaminen, traumoihin liittyvien asioiden (esim. paikkojen, tilanteiden, henkilöiden tai ihmisryhmien) välttäminen ja pelkääminen, lisääntynyt valppaus ja "taistele tai pakene" -mielentila, tunteiden turtuminen tai kykenemättömyys joihinkin tunteisiin ja niiden tunnistamiseen

psyykkisistä syistä johtuvat aistien puutokset ja häiriöt, tunnottomuus, tai kyky olla huomioimatta kipua

Edellämainittuihin dissosiaatio-oireisiin ei ole ainakaan vielä olemassa lääkettä. Ainoa keino parantua on käsitellä traumaattiset asiat, mikä tapahtuu yleensä vuosia kestävän ja tiiviin psykoterapian avulla.

Dissosiaatiohäiriöihin liittyy usein myös muita psyykkisiä oireita, joita voivat olla esimerkiksi masennusoireet, syömishäiriöiden oireet, psykosomaattiset oireet (eli fyysiset vaivat, joille ei kuitenkaan löydy fyysistä selitystä), ahdistuneisuus- ja paniikkihäiriöt, epävakaa persoonallisuus, huomionhakuinen persoonallisuus, narsistinen persoonallisuus, epäsosiaalinen persoonallisuus, itsetuhoajatukset ja itsensä vahingoittaminen, päihteiden väärinkäyttö, sekä psykoottiset oireet ja harhat.

Kiitos kaikille lukemisesta! Oon mennyt oman dissoni kanssa hurjasti eteenpäin viime vuosina. Osaan aina vaan paremmin ymmärtää itseäni ja sairauttani, minkä huomaan esimerkiksi lukiessani vanhoja blogikirjoituksiani.