Feministi

Hän oli 17-vuotias, ja kertoi olevansa feministi. Minä olin 15 ja vastasin, että minäkin olen. En muista mitä muuta puhuimme tuolloin aiheesta. Totuus paljastui minulle pikkuhiljaa yhteisten vuosiemme aikana. Hänen äitinsä oli tehnyt hänelle aina kaiken valmiiksi. Hänen ei tarvinnut vielä aikuisenakaan edes kuoria perunoita, tai tehdä montaa muutakaan tavallista asiaa, joita itse en olisi edes kehdannut sen ikäisenä pyytää ketään tekemään puolestani. Joskus hän selitti minulle, ettei nainen voi koskaan olla yhtä älykäs kuin mies. Tämä johtui kuulemma siitä, että naisten sirompaan kalloon ei mahdu yhtä suuria aivoja. Toivoin, ettei hän uskoisi omia sanojaan.

Hän halusi kontrolloida kaikkea. Hän tahtoi päättää mitkä vaatteet puin päälleni, missä liikuin ja kenen kanssa, mitä minä sain kertoa terapeutilleni ja mitä en. Usein tullessani kampaajalta, hän kommentoi uutta väriä tai kampausta huomauttaen, että emme olleet sopineet tuollaisesta muutoksesta ulkonäössäni. Hän epäili jatkuvasti minun pettävän häntä, vaikken ikinä antanut syytä epäilyyn. Hän perusteli asiaa aina sanomalla, että kaikki naiset pettävät. Naiset vain ovat sellaisia. Olin nuori ja naiivi ja odotin, että hän muuttuisi, kasvaisi aikuiseksi ja paranisi siitä häiriöstä, mikä ikinä häntä vaivasikin. Henkisen väkivallan rinnalla suhteessamme oli myös fyysistä väkivaltaa. Hän tiesi hyvin, miten käyttää sairauttani ja oireitani hyväkseen. Omissa puheissaan hän oli aina se, joka huolehti ja välitti minusta. Kipujen kahlitessa minut sänkyyn, hänestä tuli koko elämäni usean vuoden ajaksi. Luopuisin mielelläni niistä vuosista, mutta ne ovat osa minua, ja niiden kanssa täytyy vain elää. Näin minä kasvoin teinistä nuoreksi aikuiseksi.

Täytin 20 vuotta. Olin vihdoin kerännyt tarpeeksi rohkeutta, ja revin itseni irti siitä parisuhteeksi naamioituneesta vankilasta. Olin vapaa, mutta en kauaa. Traumamuistot puskivat tiensä alitajunnasta tietoisuuteen. Tuntui kuin olisin joutunut elämään sen kaiken läpi uudestaan. Pikkuhiljaa aloin herätä myös siihen, että hänen ajatuksistaan oli tullut minun ajatuksiani. Koin olevani niin huono, tyhmä, ruma, epähaluttava ja kykenemätön, etten ansainnut mitään hyvää. En kestänyt elää itseni ja traumojeni kanssa.

Onneksi nyt jo ainakin osa noista ajatuksista on takanapäin. Tunnen edelleen itseni rumaksi ja kömpelöksi, mutta tiedän, ettei ulkonäölläni ole suurta merkitystä. Tiedän olevani vahva, ainutlaatuinen ihminen. Minulla on suuri sydän ja olen monelle tärkeä. Ennen kaikkea olen tärkeä itselleni. Haluan olla itseni puolella, sillä tiedän etten ole ansainnut tulla hyväksikäytetyksi. Ei kukaan ole. 

Erityisesti nämä kokemukset ovat opettaneet minulle feminismin ja väkivaltatyön tärkeydestä. Valitettavasti en ole yksin kokemusteni kanssa. Perheväkivalta on naisten suurin turvallisuusuhka Suomessa, ja Suomi on kaikessa väkivaltarikollisuudessa heikoilla sijoilla Euroopan unionin tilastoissa. Poliisin tietoon tulleessa parisuhdeväkivallassa suurin osa tekijöistä on miehiä. Suomessa naisen surmaaja on tavallisimmin puoliso, entinen puoliso tai seurustelukumppani.

Väkivallan uhreille ja tekijöille on olemassa apua. Esimerkiksi seuraavalle sivulle on kerätty joitakin auttavia tahoja: https://www.vaestoliitto.fi/parisuhde/tietoa_parisuhteesta/parisuhdevakivalta/apua-uhreille-ja-tekijoille/

Maalaus: Joan Semmel

 

 

Lähin olikin pahin

Ihan aluksi varoitus, että teksti saattaa järkyttää tai laukaista traumaperäisiä oireita, jos kärsit sellaisista. 

   Viime kuussa osallistuin Taiteella väkivaltaa vastaan -tapahtumaan, johon sain viedä maalauksiani esille. Tapahtuman teemana oli erityisesti naisten kokema lähisuhdeväkivalta, ja sen ehkäiseminen sekä siitä toipuminen. Valitettavasti aihe on minulle kovin tuttu. Paitsi toipumista en ole vielä kokenut, mutta toivottavasti joskus koen. En silti usko, että sellaisesta ikinä selviytyy ilman mitään pysyviä vaurioita, ainakin jos henkinen ja fyysinen väkivalta on ollut sellaisissa mittakaavoissa kuin minun kohdallani. Onneksi taide on loistava työkalu tämänkin asian käsittelyssä. Tapahtumassa luettiin myös aikaisemmin kirjoittamani Rajat-niminen teksti, jonka ajattelin uskaltaa julkaista nyt tännekin. Olen niin väsynyt häpeämään ja pelkäämään. Ja järjellä ajateltuna, eivät tällaiset asiat ole uhrin syytä. Mikään erimielisyys tai valta-asema ei oikeuta pahoinpitelyyn. Ei uhrin pitäisi olla se, joka häpeää tapahtunutta ja syyllistää itseään. Eihän kukaan halua tai valitse tulla rakkaan ihmisen satuttamaksi. Ainakaan tietoisesti.


Rajat


Rakkauden kai kuuluukin joskus sattua, ja kipua täytyy joskus sietää.

Vaan missä menee luottamuksen, huolenpidon, kunnioituksen, uhrautumisen rajat?

Onko raja siinä, kun olet toisen omaisuutta,
kokonaan toisen vallan alla?
Vai siinä, kun odotat jo viidettä päivää edes pientä katsetta,
jotain mistä tietäisit,
että toinen on huomannut sinut?
Meneekö raja vasta siinä,
kun silitys muuttuu kuristusotteeksi,
tai kun sinut lukitaan pieneen huoneeseen,
seurana vain rakkaasi ja pahimmat pelkosi?
Miten voi mitata, kuinka paljon saa antaa anteeksi, ilman että tuhoat itsesi siinä samalla?

Mistä sen tunnistaa,
rakkauden tai rakkaudettomuuden,
jos ei koskaan ole saanut kokea sellaista rakkautta?
Onko se omistushalua tai -haluttomuutta, ripustautumista tai välinpitämättömyyttä,
ylistämistä tai alistumista?
Ja miten erottaa valheesta totuus ja totuudesta valhe, jos niitä lauotaan vuorotellen,
niin isoista kuin pienistäkin aiheista?

Kun on itse antanut kaikkensa,

ja tekisi kaiken toisen puolesta,

on liian helppoa luulla toisen tekevän samoin.

are you a curse?

from bad to worse

our affair

helpless as i'm

trying to react 

you were the worst idea i ever had

sometimes i wonder how i landed in a mess like this

(The Dø - A Mess like this)

Ihanasti sekaisin

Ihanasti sekaisin

Tahaton möläytys, sammakkoja suusta,
teen itsestäni narrin, mutten välitä tuosta.
Olen porukassa potilaiden, joista jokainen on yksin, 
väsyneiden sotilaiden, itselleen tuntemattomien.
Sinussa on jotain, minkä heti tiesin: elämääni tulisit, tunkeutuisit.
Ja minä annan sinun tulla, otan avosylin vastaan.
Olet rikkinäinen ja eksynyt, kuten olen itsekin. 

Yhdessä olemme vahvoja ja ihanasti sekaisin.
Kukaan ei jaksa meitä, ja niin sen pitää ollakin.
Eräänä yönä hiivin luoksesi, se on ankarasti kielletty, 
ja vielä kielletympää on se, mikä tämän jälkeen tapahtuu.
Kaikki sen näkevät ja pian joutuvat myöntämään:
Mikään tai kukaan ei saa minua kahleistasi luopumaan. 

Aika kuluu, leikki julmenee.
Sinä heikkenet, minä suojelen.
Minä uuvun, sinä hallitset.
Tulee kevät ja valo, lakaisen lattiaa, 
lasinsirut, ruuantähteet, lääkepaketit 
auringossa kilpaa kimaltaa. 

Kohta on taas se päivä, kun olet erityisen sekava.
Minä nautin joka hetkestä, kiusaan ja rakastan, 
annan sinun sairautesi itsenikin juovuttaa.
Sinä hymyilet ja huudat, minä tottelen ja itken.
Kun valvot yöt, minä pelkään ja tärisen, 
kun nukut päivät, minä peittelen.
Olet kaunis sellaisella tavalla, kuin hakattu lapsi vain voi olla. 

Herään hiljaisuuteen ja selkeyteen,
Olet kadonnut, olen turvassa.
Hetken sulattelen, totuttelen, 
kunnes kuitenkin sinut löytääkseni käännän kaupungin jokaisen kiven.
En halua apua, en halua turvaa.
Haluan vain palata, mielemme ihanasti sekoittaa, 
juosta valkotakkisia karkuun, yhtyä sinun ilkikuriseen nauruun. 

Sinä löydyt, ja aivan yllättäen, 
ensimmäisen kerran pitkään aikaan 
minäkin löydyn. 

Teet taas sen, minkä osaat parhaiten: otat syliin, lohdutat ja vangitset.
Kun sinä tuhoat elämäämme, koitan tuhota sinut, 
otan itseni, vien sinulta pois.
Olen kaikki mitä sinulla on,
et ansaitse edes sitä vähää.

Sen kevään olin vieras itselleni.
Koin suurimmat kivut, mitä kokea voi,
Ja suurimman onnen, jonka saavuttaa voi ainoastaan 
sairaalloisen ihanasti sekaisin.