Kesäpäiväkirja III

Maanantai 23.7.

Terapeutti on vieläkin lomalla, mutta laitoin hänelle viestiä. Puhuimme puhelimessa, ja sovimme tapaamisen keskiviikoksi. En vaan jaksanut enää. Päässäni on pyörinyt itsetuhoajatusten sekamelska. Kaikkein epätoivoisimpina hetkinä yritän keksiä syitä sinnitellä. Useimmiten ajattelen silloin siskoani. Mitä hänen elämänsä olisi sen jälkeen, kun minua ei olisi? Millaiset arvet minun kuolemani jättäisi häneen? Olisiko hän enää lainkaan sama ihminen ilman minua? 
   Eilen illalla Pontus sai minut hetkeksi järkiini. Kun olin menossa nukkumaan ja laskin hänet sylistäni häkkiin, hän yritti heti takaisin. Kiipesi mahdollisimman korkealle, seisoi siinä takajaloillaan ja tuijotti anovasti silmiini, kuten joka ilta. Sanoja ei tarvita, tiedän mitä tuo katse tarkoittaa: "Äiti, ota vielä hetkeksi syliin!" Ja kuten joka ilta, nostin hänet ja sanoin: "Okei, yks hali vielä". Tyytyväisenä hän painautui poskeani vasten, ja sulki silmänsä kun suukotin hänen pientä päätään. Eläimen osoittama kiintymys on niin liikuttavan aitoa. Tämä ihana otus ansaitsee kaiken rakkauden, mitä voin sille antaa. "Hyvää yötä, nähdään huomenna, kulta." Ja lisäsin vielä: "Äiti ei jätä sua". ❤️

Keskiviikko 25.7.
Eilen meidän ihana Pontus nukahti ikiuneen. Suru on valtava, mutta se on merkki vielä suuremmasta rakkaudesta. Olen onnellinen, että Pontus oli viime hetkiinsä asti reipas oma itsensä, jaksoi juosta ja kiipeillä. Kävimme Valtterin vanhempien mökillä, ja illalla sieltä palatessamme löysimme pienen nukahtaneena levollisen näköisenä herkkutikkunsa viereen. Hänellä oli pitkä ja hyvä elämä. Tänään kävimme sukuni mökillä hautaamassa pikkuisen. Perheeni oli mukana, ja heidän surustaan huomasi, miten tärkeä osa perhettä Pontus oli. Olen todella kiitollinen myös kaikille ystävilleni, jotka ovat tukenani ja ymmärtävät luopumisen tuskan. Ilman kaikkia läheisiäni tämä olisi varmasti vielä tuhat kertaa vaikeampaa.

Kesäpäiväkirja II

Tiistai 17.7.
Viime päivät ja etenkin viime yö ovat olleet kamalia. Kivut on niiiiin pahat. Tykkään lämmöstä ja haluisin olla enemmän ulkona. Viime yö meni valvoessa. Maha meni sekaisin ja ramppasin vessassa, ja kipu oli niin kovaa, että taju meinas lähtee koko ajan. Jalat sattui niin paljon, että olisin mieluummin sahannut ne irti, kuin kestänyt sitä kipua. Nyt kello on puoli 5 päivällä, eikä olo ole juurikaan parempi. Maha sentään rauhoittui. Toivon, että pääsen illalla käymään uudessa Jazz-puistossa. Meillä on liput torstain konserttiin, ja jännittää, miten pärjään siellä. Olen yrittänyt monena päivänä soittaa apuvälinelainaamoon pyytääkseni pyörätuolia lainaan, mutta siellä ei vastata lainkaan. En tiedä, onko koko paikka kesälomien takia kiinni. En tiedä, kestääkö pääni, jos näin paha kipu jatkuu vielä kauan.

Keskiviikko-torstai yö 18.-19.7.
Istun kotona sohvalla ja yritän saada todellisuudesta kiinni. Vielä tunti sitten olin jäykkänä paniikista. Pelkäsin kuollakseni, enkä uskaltanut liikkua tai sanoa sanaakaan. Pelkäsin vieressäni ollutta miestä. Pelkäsin hänen tekevän minulle jotain pahaa. Pakottavan minut tekemään jotain, mitä en halua tehdä. Pelkäsin miestä, joka makasi sohvalla omassa kodissaan. Pelkäsin Valtteria, omaa miestäni. Hän ei ole tehnyt minulle mitään pahaa, vaan ollut tukenani. Mutta kaikki persoonanosani eivät tunnista tai muista häntä. Kesti jonkun aikaa, että aikuinen osani sai yhteyden hallitsevaan lapsiosaan. Yrittäessäni muistaa, mikä vuosi nyt on, ensimmäisenä mieleeni tuli 2009. Se on yleensäkin vuosi, jossa useimmiten luulen eläväni. Silloin en vielä tuntenut Valtteria. Silloin oli syytä pelätä. Nyt ei ole. Tuntuu pahalta sekä omasta, että Valtterin puolesta. Tuntuu epäreilulta, että sairaus pakottaa minut elämään uudelleen ja uudelleen painajaismaisia asioita, jotka tapahtuivat vuosia sitten. Voisinpa luottaa siihen, että tästä suunta on vain ylöspäin.

Kesäpäiväkirja I

Tiistai 10.7.
Puut ovat näyttäneet näin suurilta ja kauniilta viimeksi ollessani lapsi. Makaan viltillä puistossa ja ohi kulkee ihmisiä koirineen. On vielä lämmin, vaikka kello on kymmenen illalla. Miten en ole ennen edes huomannut noita puita? Voisinpa kiivetä niihin. Oli hyvä idea tulla tänne kynän ja luonnoskirjan kanssa. Suunnittelen kuvia ystävieni kirjoittamien runojen pohjalta. Aiomme julkaista yhdessä kirjan. Projekti alkoi viime syksynä ja olemme sen myötä ystävystyneet. Tämä on varmasti yksi parhaista asioista, joita elämässäni on tapahtunut. Meillä on kaikilla paljon yhteistä, ja kirjan kantava teema onkin kamppailu oman mielensä kanssa. Alunperin kirja piti tehdä valmiiksi jo talvella, mutta päätimme vielä jatkaa sitä.

Perjantai 13.7.
Tänään olen maannut sisällä koko päivän. Olen kokeillut kaikki keinot, mutta mikään ei edes lievitä kipua lainkaan. Kipulääkkeet vain väsyttävät. Tänään on ollut tosi lämmin ja kaunis ilma, joten harmittaa entistä enemmän, etten ole pystynyt menemään ulos. Muuten kyllä nautin näistä helteistä. Olen niin viluinen, että minulle 25 astetta on täydellinen lämpötila. Itseasiassa minulla on tälläkin hetkellä peitto päällä ja villasukat jalassa, eikä ole yhtään liian kuuma. Yleensä lämpö auttaa kipuihini, mutta tänään sekään ei ole toiminut. Ei meinaa enää kärsivällisyys riittää. Kamala hermosärky kulkee yläselästä vasemman jalan varpaisiin asti. Voin vain toivoa, että huomenna olo olisi parempi.
   Yöllä: Nyt kipu alkoi hellittää. Usein oloni alkaa helpottaa juuri silloin, kun pitäis mennä nukkumaan. Ja usein aamulla herään taas kamalissa kivuissa, väsymyksessä, tai molemmissa. Tuntuu, että tarvitsen vuorokauden lepoa, ennen kuin pystyisin kunnolla toimimaan. Minulle voisi sopia parhaiten sellainen maailma, jossa yöt kestäisivät 24 tuntia. Päiväaika voisi myös olla vähän pitempi, koska olen kaikessa tekemisessä niin hidas. Vihaan tätä hitautta, joka tuntuu olevan synnynnäinen piirre minussa, eikä niinkään sairauden aiheuttamaa. Niinpä tuskin tulen ikinä pääsemään eroon hitaudestani. Yrittäessäni tehdä asioita nopeasti (eli muiden ihmisten tahtiin), kaikki menee pieleen. Mutta elämä ja muut ihmiset ovat tehneet minulle hyvin selväksi, että maailmassa ei pärjää näin hitaana yksilönä. Kukaan ei jaksa odottaa minua.

Ahdistus maximus

Terapeutit on kesälomalla. Fyssäril on sijainen, mutta psykoterapia ei toimi samalla tavalla, joten mulla on siitä taukoa heinäkuun ajan. Se on joka vuosi haastavaa. Ajattelin, että yritän tän tauon ajan kirjoittaa joka päivä jotain. Tauko alkoi jo yli viikko sitten, joten suunnitelmani kirjoittamisesta on toteutunut niin kuin arvasinkin. Jos joka päivä yritän, niin onnistun ehkä kerran viikossa. Mut kai yrittäminen on kuitenkin luovuttamista parempi vaihtoehto. Ja itsellenihän minä kirjoitan, joten tuotan pettymyksen ainoastaan itselleni, jos tämä jää koko kesän ainoaksi tekstiksi.

Mulla on tällä hetkellä tosi vaikeeta. Kaikki maailman asiat ahdistaa älyttömästi. Joka päivä lamaannun ahdistuksesta useaksi tunniksi kykenemättä tekemään mitään. Iltaa kohden ahdistus pahenee, koska alan pelätä seuraavaa päivää. Pelkään epäonnistumista. Vaikka olisin sopinut tai päättänyt tekeväni kuinka pienen asian tahansa, tuntuu etukäteen, etten kestä jos joudunkin perumaan tai siirtämään asiaa. Nyt kun olen opetellut kulkemaan citybussilla ilman saattajaa, on tietynlainen kuvio alkanut muodostua. Bussi menee ihan meidän läheltä, joten pystyn yleensä kävelemään pysäkille. Menoa edeltävänä päivänä alan valmistautua. Tarkistelen aikataulut moneen kertaan, yritän mennä ajoissa nukkumaan, ja herätä aikaisin. Laitan kaikki voimani peliin. Ja kun sitten lähden ulos ovesta ja kohti bussipysäkkiä, tajuan jumittuneeni jossain vaiheessa (poissaolokohtaukset, jotka tapahtuvat huomaamattani) ja bussin jo menneen. Kauhea panostus tyhjän takia. Kaikesta vastaavasta tulee tunne, ettei mun kannattaisi enää edes yrittää mitään. Saan vain pahan mielen, kun kuitenkin onnistun tavalla tai toisella epäonnistumaan. Kaikki asiat tuntuvat aiheuttavan paineita. Myös sellaiset, joilla on merkitystä vain minulle itselleni, kuten vaikka suihkussa käynti tai vaatteideni peseminen. Yleisesti se, jos minun täytyy tehdä jotain muutakin kuin vain hengittää, ahdistaa ja pelottaa jo etukäteen. Koen olevani niin epäonnistunut kaikessa.

Pienistä onnistumisista on vaikea riemuita. Kävin hiljattain ensimmäistä kertaa ikinä yksin hammaslääkärin odotushuoneessa ilman paniikkia. Kävin vain hakemassa papereita Kelaa varten, ei sen kummempaa. Yritin keskittyä tähän onnistumiseen ja laitoin siitä viestinkin perheenjäsenille, mutta koko asia tuntui naurettavalta ja huomionhakuiselta. Ihmiset tekee asioita koko ajan, eikä kukaan tulee viereen hurraamaan, että upeaa Sinikka kun osasit ostaa maitopurkin, ja sinäkin Teuvo ihan itse istutit tuon salaatin tuohon ruukkuun. Miksi minä ansaitsisin mitään erityiskohtelua tällaisissa arkisissa asioissa?

"En nää, en nää
Tietä täst enää minnekään
Mun pää irti leikatkaa, muuten en pääse täält!
Mun pää, mun pää, täynnä paskaa on mun pää
Silmät nää, puhkaiskaa et en enää paskaa nää..."

Kuva: Maryam Savoji

Nuoruus on murhenäytelmä

16. tammikuuta 2018

Makaan sängyssä. Vieressäni on tyhjä jäätelöpurkki, josta äsken lusikoin viimeiset jämät maatessani. Muuta en tänään ole syönytkään. Väsyttää niin kamalasti. Se tuntuu loputtomalta. Olen tänään kuunnellut äänikirjaa, jonka päähenkilö on myös masentunut. En tiedä onko sellaisen kuuntelu hyvä idea, mutta ainakin se tuntuu innostavan minua kirjoittamaan. Edes jotain.
   Vedän päälleni toisenkin peiton. Äänikirjan lukija kuulostaa hämmästyttävän paljon kummitädiltäni. Kun kirjan luku loppuu, kuulen tarkemmin jostain läheltä kuuluvan äänen. Se kuulostaa aivan siltä, kuin joku painelisi tietokoneen näppäimistöä. Valtteri ei ole kotona. Olisipa se hän. Mietin, voiko Pontus pitää tuollaista ääntä. Yleensä se nukkuu päivisin. Olisiko se karannut häkistään ja onnistunut jotenkin kiipeämään työpöydälle, ja kävelisi nyt näppäimistön päällä? Tuskin. En millään jaksa nousta katsomaan.
   Vilkuilen kelloa vähän väliä. Odotan Valtteria. Hän lupasi hakea ravintolasta keittoa tullessaan. Mietin keittoa, Valtteria, oloani ja kuolemaa. Olisinko mieluummin kuollut ja ilman Valtteria, vai elossa ja Valtterin kanssa? Ehkä jälkimmäinen, jos hän voisi olla fyysisesti lähelläni koko ajan. Hänessä on niin paljon lohtua ja turvaa. "Sen voin luvata, ettei sinun tarvitse olla yksin", hänellä on tapana sanoa. Aina tuon lauseen kuullessani kuitenkin yllätyn hieman, sillä minun on usein vaikeaa uskoa hänen edelleen tahtovan olla kanssani. Vaikeus kumpuaa itsestäni ja omista tunteistani itseäni kohtaan. En itse jaksaisi olla itseni kanssa. 

Ilta:
Tänään on ollut varsinainen Miksi? -päivä. Miksi ihmisen täytyy käydä suihkussa? Miksi ihminen tarvitsee ravintoa elääkseen? Miksi olen huomenna menossa hammaslääkäriin korjauttamaan hampaitani? Jotta vuoden päästä ne kaikki voidaan korjata taas uudestaan? Miksi ihmisellä on hampaat, kun ne eivät kestä mitään? Miksi tällaisen ihmisen pitää olla olemassa? Miksi minä olen syntynyt ja vieläkin elossa?
   Ystäväni isoäiti kuoli eilen. Tuntuu törkeältä ajatella asiaa, ja olla silti arvostamatta omaa elämäänsä lainkaan. Jonkun muun kuolema herättää minussa aina kysymyksen: miksi se en ollut minä? Ja tämä tapaus erityisesti saa minut ajattelemaan, että miksi hitossa tätä kaikkea sairastamista ei voi siirtää sinne elämän loppupäähän? Joka puolelta hoetaan, että nuoruus on ihmisen parasta aikaa. Että lapsuutta ei saa koskaan takaisin. Entäs minun lapsuuteni ja nuoruuteni, miksi minulta vietiin kaikki lähtökohdat nauttia niistä?
   Olin 11-vuotias, kun aloin aktiivisesti toivoa kuolemaa. Etenkin aamuisin koulumatkalla mietin, että kumpa vain tulisi se rekka ja ajaisi yli. Järkyttävää, tiedän. Mutta minusta vielä hirveämpää on se, että täytän pian 25 ja pyöritän edelleen samaa ajatusta. Vuosi vuodelta on yhä vaikeampi uskoa, että minulla olisi jotain tämän kituuttamisen arvoista. Että minulla olisi tulevaisuus, jossa eläminen olisi jotain muuta, kuin tätä loputonta kipua. Muistan, mitä ala-asteen opettaja minulle sanoi. "Olet niin fiksu, että tulet varmasti pärjäämään elämässä. Paremmin kuin ne kiusaajat." Ei se niin mene. Mitä sillä helkkarin älyllä muka tekee, kun tapahtuu asioita, joiden takia sairastuu, ja vaikkei sairaus sitä älyä vie, niin se vie ainakin mahdollisuudet käyttää sitä. Ehkä tuo oli jotain opettajan omaa toiveajattelua, jotain mitä hän uskotteli itselleen, kun ei viitsinyt kunnolla puuttua kiusaamiseen. Mutta minä sairastuin siitä paskasta. Minä menetin elämänilon, omanarvontunnon, toimivan muistin, kyvyn olla läsnä, ja jotenkin kai turtuneena myös itsesuojeluvaiston. Uskoakseni tämä takasi sen, että peruskoulun loputtua sama kohtelu jatkui muualla. Lytättyä on helpompi lytätä, lyötyä helpompi lyödä. 
   Nyt huomaan, että kello on jo paljon, ja Valtteri on tainnut jo nukahtaa. Hänen piti vielä hieroa selkääni, mutta ei se mitään. Otan iltalääkkeet, kömmin sänkyyn ja toivon, että saan nukuttua koko yön. Mitä nopeammin on aamu, sitä nopeammin on hammaslääkäri, ja sitä nopeammin se on myös ohi. 

Just send chocolate!

Sunnuntai 21.5.2017
Olin eilen vanhempieni luona. Tarkoitus oli tyhjentää vanha huoneeni turhista romuista, ja kävin läpi omia tavaroitani. Huone ja vanhat kirjeet, postikortit ja muut esineet toivat muistoja mieleeni. Jossain vaiheessa oloni meni tosi huonoksi, mutta ensin luulin sen johtuvan vain väsymyksestä. Ajaessani illalla kotiin traumaattiset muistot pyörivät päässäni, ja olisin halunnut vain oksentaa kaiken pahan olon ulos. Nukkumaan meno oli vaikeaa, koska itkin ja pelkäsin ja tunsin itseni niin pieneksi ja heikoksi. Valtterin turvallinen halaus sai minut viimein rauhoittumaan ja nukahtamaan.
   Olen tänään ollut koko päivän älyttömän väsynyt, ja vasta tunti tai pari sitten muistin, miksi. Olin yöllä hereillä. Olin vihainen Valtterille, ja ajattelin, että jos hän ei nyt lopeta minun kiusaamistani ja anna minun nukkua, lyön häntä täysillä. Ja Valtterihan on ollut unessa koko ajan, eikä ole häirinnyt nukkumistani mitenkään. Mutta yöllä olen lääketokkurassa ja traumamuistojeni ahdistelemana luullut Valtterin olevan samanlainen kuin entinen poikaystäväni, joka ei antanut minun nukkua yöllä, vaan piti väkisin hereillä jauhaen kaiken maailman tarinoita, tarkoituksenaan kai pelotella ja saada mieleni entistä enemmän sekaisin. Vanha kikka heikentää ihmisen psyykettä, valvottaminen. En muista, tajusinko yöllä Valtterin olevan Valtteri, mutta onneksi en lyönyt häntä, tai tehnyt mitään muutakaan typerää. Pelottavaa silti aina kun näin käy, että luulen hetkellisesti turvallista henkilöä joksikin toiseksi, joka yrittää tehdä pahaa. Olisi kerta kaikkiaan kamalaa havahtua siihen, että olisin vahingoittanut tai yrittänyt vahingoittaa jotakuta "viatonta", luullessani tätä uhkaavaksi. Onneksi näin ei ole käynyt, ja uskon ihmisten osaavan suhtautua ja rauhoitella minua niin, ettei tällaista pääsekään tapahtumaan. Yleensäkin näitä harhaluuloja tulee vain ollessani kotona.

Keskiviikko 24.5.2017
Surkea aamu. Heräsin jo vähän kuuden jälkeen kipuihin, vaikka olisin saanut nukkua seitsemään asti. Makasin sängyssä, mutten väsymyksestä huolimatta pystynyt nukahtamaan uudelleen. Kun seitsemän aikaan nousin ylös, kipu voimistui, kuten se tekee aina liikkuessani vähänkin. Valtteri lähti töihin, ja jäin juomaan hänen keittämäänsä kahvia ja syömään muroja ja banaania. Katsoin samalla hetken lastenohjelmia, mutta oravaksi pukeutuneen naisen iloisuus alkoi nopeasti ärsyttää. Laitoin telkkarin kiinni ja avasin puhelimesta Murhalesken muistelmat -äänikirjan. Huvittuneena totesin, että Anneli Auerin nuopea ääni sopi säestämään aamuani paljon paremmin kuin oravan ylipirteä kikatus. Aamiaisen jälkeen pakotin itseni pukeutumaan ja harjaamaan hiukseni, ja ulos raahautumaan kohti parkkipaikkaa. Olin niin väsynyt, ettei minun ehkä olisi kannattanut lähteä rattiin. Kello oli kuitenkin niin paljon, että olisi ollut myöhäistä soittaa taksi. Eikä minua sillä hetkellä rehellisesti sanottuna edes kiinnostanut, ajaisinko vahingossa rekan alle ja kuolisin. Samantekevää minulle.
   Saavuin sairaalaan silti yli 10 minuuttia myöhässä. Hoitaja kehotti lempeästi minua yrittämään ehtiä jatkossa ajoissa paikalle, ja tunsin olevani täysin epäonnistunut ihmisenä. Lupasin yrittää, vaikka olenhan minä tähänkin asti yrittänyt. Onneksi magneettistimulaatiohoidon aikana saa levätä sängyllä. Päässäni pyöri aluksi stressaavia ja sekavia ajatuksia. Kolme kertaa pääsin onneksi ihanaan meditatiiviseen tilaan, jossa en tuntenut väsymystä, ja kivunkin tunsin vain hyvin vaimeasti. Aistin pelkkää pehmeää valkoisuutta, vaikka koin olevani kuitenkin hereillä. Toivottavasti kuoleman jälkeen on tällaista, ajattelin.
   Väsymys ja kipu palasivat heti kun jouduin taas keskittymään todellisuuteen. Kotimatkalla kävin lähikaupassa ostamassa smoothien, kahvijuoman ja suklaata. Yritän helposti lohduttaa ja piristää itseäni herkuttelemalla, mikä kyllä näkyy painostani. En ole pystynyt herkkulakkoihin tai pitämään karkkipäivää vain kerran viikossa. Etenkin ilman suklaata tai muuta tosi makeaa tuntuu, etten löydä mitään muuta, mikä nostaisi mielialaa ollessani yksin. Ensimmäisenä herätessäni ajattelen kipua, mutta usein heti sen jälkeen herkkuja, niin huvittavalta kuin se kuulostaakin. Olen ollut samanlainen namuhiiri koko elämäni, vaikka olinkin vielä teini-ikäisenä pelkkää luuta ja nahkaa. Nyt painan 40kg enemmän kuin silloin, ja tottakai haaveilen pudottavani painoa, mutta olen huomannut sen mahdottomaksi tässä terveydentilassa.

Torstai 25.5.2017
Siskoni on puolisonsa kanssa hakemassa uutta perheenjäsentä, koiranpentua! Tätä on suunniteltu tosi pitkään, ja koiran nimikin on päätetty jo yli 3 vuotta sitten. Minä ja Valtteri saamme kunnian olla koiravauvan "kummit". Käsittämättömän ihanaa! ❤

En tiedä, miksi olen alkanut nyt kirjoittamaan päiväkirjatyylisesti arjestani. Tai tiedän, että minulla on jonkinlainen tarve kirjoittaa ja saada tavallisemmatkin ajatukseni ja tekemiseni muiden nähtäville, mutten tiedä, mistä tämä tarve kumpuaa.

Hataraa ja haisevaa

Keskiviikko 17.5.2017
Riisun päivävaatteet ja vedän ylleni Valtterin pitkähihaisen paidan. Nurin päin, ettei niskassa oleva lappu karhi ihoani vasten. Menen pitkäkseni ja otan pehmolelun kainalooni. On niin kummallista mennä nukkumaan, kun ei tunne olevansa edes hereillä. Jollen olisi näin väsynyt, uskoisin todellakin nukkuneeni koko päivän, ja nähneeni vain unta asioista, joita olen tänään tehnyt. Olin sairaalassa, lämmitin makaronilaatikkoa, kävin hierojalla, ajoin autoa. Jossain vaiheessa neuloin. Puhuin Valtterin kanssa, mutta oli hankalaa pysyä kärryillä keskustelussa. Tämän tarkemmin en pysty päivästäni kertomaan. Ei ole mitenkään epätavallista, että kysyn Valtterilta, mitä olen tehnyt milloinkin ja kenen kanssa, ja mitkä asiat ovat todellisia ja mitkä eivät. Puhelimesta on myös hyötyä, voin lukea omia viestejäni ja niiden avulla muistaa, mitä olen tehnyt tai ajatellut.
   Nukahtaminen tuntuu vaikealta. Otin iltalääkkeet, ja ne kyllä nukuttavat minut väkisin. Mutta ajatus nukahtamisesta tuntuu vaikealta. En halua herätä huomenna aamulla. Klo 8:15 minun pitää olla taas sairaalassa saamassa magneettistimulaatiohoitoa. Päivällä tapaan sosiaalityöntekijän. Sellaiset menot ovat vaikeimpia, joissa pitää olla läsnä ja järkevä, ja jälkikäteen olisi hyvä muistaa, mitä on puhuttu ja selvitetty.

Torstai 18.5.2017
Herään, kun hoitaja tulee sängyn viereen, ja magneettistimulaatiolaite sammuu. On kuulemma hyvä merkki, jos torkahtaa hoidon aikana. Käytävällä kävellessäni tiedän jo etukäteen, että odotusaulassa istuu useampi ihminen. Haistan sen. Olen varma, että hajuaistini on normaalia herkempi, tai ainakaan en ole kuullut kenenkään muun haistavan samanlaisia asioita yhtä voimakkaasti. Jotkut sosiaaliset tilanteet ovat minulle hankalia, ja yksi syy siihen on hajuaistini. Huomioni menee pois olennaisista asioista, kun haistan mitä toinen ihminen on tänään syönyt, tupakoiko hän, onko hän flunssainen, onko hän käynyt hiljattain ulkona, ovatko hänen vaatteensa juuri pestyt, tai ovatko ne hieman kosteat hikoilun tai jonkin muun takia.
   Ulkona on ihanan raikas sateenjälkeinen tuoksu. Minun on monena aamuna tehnyt mieli oikaista sairaalan pihassa olevan pienen nurmikkokaistaleen läpi kävellessäni parkkipaikalle. Nyt teen sen. Punaiset tennarit vihreää ruohoa vasten, siitä tulee kesäinen ja nuori olo. 
   Toivon, että nuori olo kestäisi pidempään. Väsymys ja kipu saavat minut tuntemaan itseni fyysisesti vanhaksi. Useimmiten tunnen olevani pikkulapsi, joka on vankina sairaan vanhuksen kehossa. Näen itseni peilistä vanhana, rumana ja loppuunpalaneena. Tai sellaisena harmaaihoisena narkkarizombina. Tiedän näkeväni vain oman pahan oloni, mutten silti meinaa uskoa muiden näkevän minua eri tavalla. 
   Yritän piristää itseäni. Kotimatkalla haen kaupasta riisipuuroa ja minttukahvijuoman. Nam! Ehdin levätä kotona pari tuntia ennen kuin pitää lähteä tapaamaan sosiaalityöntekijää. Se ei stressaa minua enää niin paljon kuin eilen, ja uskon selviytyväni siitä ihan hyvin. Helpottavaa saada apua ja selvyyttä raha-asioihin.

Kipuun ei kuole

Päiväkirjamerkintä viime maanantailta. Pahan olon purkua paperille. 

Puhuva pää ja syyllisyys

"Et sinä edes ansaitse ystäviä", sanoo ääni pääni sisällä. 
"Älä itseäsi soimaa, et ole valinnut sairastua. Sitä paitsi, eikö jokainen ansaitse ystäviä?" sanoo toinen. 

Taas kävi näin. Olin sopinut kivan menon, jonne oikeasti halusin mennä. Mutta kroppa ei tottele, joka paikkaan sattuu, ja voimani kuluvat loppuun kaikesta ponnistelusta. Tämä on ihan liian yleistä minulle, ollut jo yli seitsemän vuotta. Olen aina surullinen ja pettynyt, kun joudun perumaan menojani lyhyellä varoitusajalla. Koskaan ei voi tietää, milloin tulee huono päivä tai hetki. Kaverit joutuvat joustamaan kanssani älyttömän paljon. 

"Ei sinusta ole mihinkään. Kohta sinulla ei ole enää yhtään ystävää", sanoo taas tuo tuttu ääni. Se on oma ääneni. Yksi niistä. 
"Sinun pitäisi puhua itsellesi lempeämmin. Sinä et ole aiheuttanut tätä, vaan muut ovat tehneet sinulle väärin. Siksi sinuun sattuu. Se ei ole sinun vikasi", pohtii tämä aikuisempi ääni. 
"Miksi olet antanut tämän kaiken tapahtua? Mikset osannut puolustautua? Miksi alistuit rooliisi kiusattuna, hyväksikäytettävänä, helppona saaliina? Nyt olet tässä, kehosi ja mielesi vankina, onneksi olkoon vaan, ja kaverisi joutuvat sinua sietämään", ilkkuva ääni tykittää takaisin.

Pelkään, että muut suuttuvat. En tahtoisi tuottaa muille pettymystä. Kuten terapeuttini on neuvonut, yritän ajatella lasta, pientä Oonaa. Hän on kipeä, väsynyt ja itkuinen. Suuret silmät kimaltavat kyynelistä, jotka putoilevat pulleita poskia pitkin. Yritän ottaa hänet syliin.

"Sinä yritit parhaasi. Ensi kerralla sitten, " yritän sanoa. Mutta se ei onnistu. Pikku-Oona ei kuule lohduttavia sanoja. Aikuisempi minä ei saa lasta syliin. En saa yhteyttä itseeni.

 

Stressiä, kipuja, traumoja, toivoa

Tuli yhtäkkiä semmonen olo, et haluan kirjoittaa. Kaikkea, mitä mielessä pyörii.

Viime viikot ovat olleet vaikeita. Stressiä riittää niin, että hiuksia lähtee ennätysvauhtia. Terapeuttini on kesälomalla, ja palaa 1.8. Samana päivänä siskoni muuttaa Ranskaan. Yritän ajatella asiaa positiivisesti, tämähän on hänelle tosi hieno kokemus. Hän muuttaa poikaystävänsä kanssa. Mua ei huoleta se, etteivätkö he pärjäisi, vaan se, miten minä pärjään. Ajatus näin suuresta välimatkasta minun ja siskoni välillä pelottaa. Onneksi on olemassa kaikki Skypet ja WhatsAppit.

Olen alkanut jollain tavalla ymmärtämään fyysisiä kipujani paremmin. En enää odota mitään ihmeparantumista niidenkään osalta. Tuntuu, että nyt olen pystynyt aloittamaan jonkinlaisen surutyön. Minua on sattunut nyt 7 vuotta putkeen tosi paljon. Sattuu koko ajan. Eihän kenenkään pää sellaista kestä. En itsekään ymmärrä, miten olen näinkin hyvin selviytynyt nämä vuodet. Tiedän, että kipu jatkuu myös tulevaisuudessa, mutta en tahtoisi ajatella asiaa. Toivon, että elämästäni tulee muilta osin niin mielekästä ja onnellista, että se on kaiken kivun kestämisen arvoista. Sen eteen pitää tehdä valtavasti töitä. Olen kuitenkin alkanut uskomaan siihen, että kuntoudun ja eheydyn psyykkisesti. Olen nyt käynyt 4 vuotta psykoterapiassa, ja sen tuottamat tulokset antavat toivoa jatkoonkin. Hitaasti mennään, kaksi askelta eteen ja yksi taakse, mutta mennään kuitenkin.

Sain takaisin muistoja, joita dissosiaatio on piilottanut tietoisuudestani. Traumaattisia, kamalia muistoja. En voi kirjoittaa, mitä ne ovat. Toisaalta en tahtoisi muistaa ja tiedostaa näitä traumoja, mutta se on välttämätöntä kuntoutumiseni kannalta.

Nyt alkaa väsyttää niin paljon, että pitää lopettaa. Raskaiden asioiden läpikäyminen kuluttaa voimia. Tänään on aika lääkärille, mutta muuten saan onneksi levätä koko päivän.

Tämä hetki

Istun sohvalla. Kämppä on melko sotkuinen, vaikka siivosin sitä jo vähän. Poikaystävä istuu tietokoneella. Hamsteri nukkuu mökissään. Musiikki soi. Tukkani on likainen. Olen aika onnellinen.

Mikä tekee mut onnelliseksi? Tämä hetki. Se, että olen läsnä. Se, että kykenen tuntemaan onnellisuutta. Se, että olen tullut pitkän matkan päästäkseni tähän, missä nyt olen. Se, että pystyn ajattelemaan näin positiivisesti.

En oo saanut elämältä sitä mitä halusin saavuttaa tähän ikään mennessä. Olen kokenut asioita, joita kukaan vanhempi ei haluaisi lapsensa joutuvan kokemaan. Mutta tää on mun elämä, ainoa sellainen. Ja ainoa ihminen, joka on kanssani aina ja jakaa kaiken kanssani, olen minä itse. Voin heittää hanskat tiskiin, soimata itseäni ja päättää ettei tästä mitään tuu. Tai sitten voin yrittää, sen verran kuin jaksan, ja olla ylpeä siitä että yritän.

Pyrin nykyään löytämään joka asiasta jonkun positiivisen puolen. Välillä niitä saa hakemalla hakea. Jos kauppareissulla "kujailen" (eli eksyn, unohdun paikoilleni jumittamaan, en osaa päättää mitä ostan, tai unohdan ostaa mitä piti), olen tyytyväinen siihen, että kuitenkin tuli lähdettyä. Ja huvitun ajatuksesta, että kanssaihmiset ovat ehkä huvittuneet toilailuistani. Jos olen niin kipeä, etten voi tehdä jotain kivaa asiaa, yritän keksiä jonkun muun kivan asian, minkä pystyn tekemään. Usein myös palkitsen itseäni, esimerkiksi tänään ajattelin, että sitten kun olen laittanut pyykit koneeseen pyörimään ja tiskannut osan astioista, saan palkinnoksi kirjoittaa tätä blogia. Nämä ovat pieniä asioita, joita olen kehittänyt pitääkseni elämäni mielekkäänä.

 

Poikaystäväni on perehtynyt meditointiin, ja välillä "luennoi" minullekin siitä. Olemme ymmärtäneet meditoinnin olevan vähän kuin vastakohta dissosiaatiohäiriölle, jota sairastan. Kävin pari kertaa Klubitalo Sarastuksen mindfulness-ryhmässä ja opin siellä helpon hengitysharjoituksen:
- Hengitä sisään ja ajattele "hengitän sisään".
- Hengitä ulos ja ajattele "hengitän ulos, olen rauhallinen". Rauhallisen tilalle voi vaihtaa myös jonkun muun sanan, esim. rento, läsnä, itsevarma, vahva.
Tämä harjoitus on auttanut mua paljon mm. lievittämään paniikkioireita ja hammaslääkäripelkoa. Kaiken a ja o on olla tässä hetkessä, ja hengitys on hyvä "ankkuri" joka kiinnittää minut tähän hetkeen.

Toinen tärkeä oivallus on myös se, että  minun pitää oikeasti riittää vain itselleni. Ja sen, mikä minulle riittää, päätän minä itse. Pyrin ajattelemaan empaattisesti itseäni kohtaan. Terapeutti kehottaa mua aina ajattelemaan "pikku-Oonaa" eli sisäistä lastani. Miten kohtelisin lasta, joka on kokenut saman kuin minä ja epäonnistuu jossain? En suutu tai rankaise. Yritän parhaani ja se riittää. Hyväksyn sen, että huonoja päiviä tulee ja menee, enkä odota suoriutuvani kaikessa yhtä hyvin kuin terve ihminen. Toki haluan riittää läheisilleni, mutta senkin voin päättää itse, kenet päästän lähelleni. Todellisia ystäviä ei haittaa, vaikka en jaksaisi lähteä kaupungille, meikata, tai siivota ennen kuin he tulevat kylään. Heille riittää se, että olen oma itseni ja niin hyvä ystävä kuin osaan olla.

Monta kertaa oon ajatellut, että tässä on mun loruni loppu, mut aina, vaikka tilanne on ollu kuinka paha, jotenkin oon selviytynyt eteenpäin. Ja monen mutkan kautta oon päätynyt tähän hetkeen, jossa elämisestä olen onnellinen.

Sairaalakuulumiset

Täällä sairaalassa on paljon parempi olla kuin kotona. Ystävät ja sukulaiset käy pitämässä mulle seuraa, eikä mun tarvi stressata siitä, ettei oo voimia tehdä ruokaa tai siivota tai mitään. Täällä saan antaa itselleni luvan levätä. Jatkan edelleen psykoterapiaa eli käyn täältä siellä 2 kertaa viikossa. Mun lääkitystä on muutettu ja hiuksia lähtee päästä, mut toivottavasti se on vaan tätä alkua kun kroppa totuttelee uusiin mömmöihin. Odotan et pääsen fysiatrin ja neurologin tutkimuksiin - ne siis tutkii näitä mun kipuja, jotka on kestänyt 5,5 vuotta, muttei vieläkään tiedetä mistä ne johtuu. Eipä täs oikein oo muuta kerrottavaa.

Loistava lusikkateoria: Mitä on olla nuori ja sairas?

Tämän tekstin löysin Facebookista dissosiaatiohäiriötä sairastavien vertaistukiryhmästä. (Tästä pääset ryhmän sivulle.) Yksi ryhmän jäsenistä laittoi tämän sinne, ja kertoi miten tästä tekstistä on ollut hänelle apua, kun hän on kertonut läheisilleen elämästään sairauden kanssa. Itsekin pystyn samaistumaan tekstiin tosi hyvin, vaikka kirjoittajalla ei olekaan samoja sairauksia kuin mulla.

 ”The Spoon Theory
by Christine Miserandino
http://www.butyoudontlooksick.com/

"Paras ystäväni ja minä olimme kahvilassa juttelemassa. Kuten tavallista oli melko myöhä ja nautimme ranskalaisia kastikkeen kera. Kuten kaikki yliopistoikäiset tytöt vietimme paljon aikaa kahviloissa puhuen pojista, musiikista ja muista tyhjänpäiväisistä asioista, jotka tuntuivat niin tärkeiltä siihen aikaan. Harvoin puhuimme mistään erityisen vakavasta vaan vietimme suurimman osan ajasta nauraen yhteisille jutuille.
    Kun olin ottamassa lääkkeitäni välipalan kera normaaliin tapaani, ystäväni katsoi minua kiusallinen ilme kasvoillaan sen sijaan, että olisi jatkanut keskustelua. Sitten yhtäkkiä hän kysyi minulta miltä tuntui sairastaa lupusta. Olin hämmentynyt, enkä vain siksi että hän esitti minulle tämän tuulesta temmatun kysymyksen, vaan myös siksi, että oletin hänen tietävän kaiken mikä lupuksessa oli tietämisen arvoista. Hän kävi lääkärillä kanssani, näki minun kävelevän kepin kanssa ja oksentavan vessassa. Hän oli nähnyt minun itkevän kivusta. Mitä muuta tarvitsisi tietää?
    Aloin höpöttää pillereistä, särystä ja kivusta, mutta hän jatkoi erilaisen vastauksen takaa ajamista eikä näyttänyt olevan tyytyväinen siihen mitä sai minusta irti. Olin yllättynyt sillä hän oli sentään ollut huonetoverini ja ystäväni jo vuosien ajan; Luulin hänen tietävän mikä lupuksen lääketieteellinen määritelmä on. Sitten hän katsoi minua se ilme kasvoillaan, jonka jokainen sairas ihminen tietää hyvin: Ilme oli puhtaan utelias sellaista asiaa kohtaan mitä kukaan terve ei voi koskaan täysin ymmärtää. Hän kysyi miltä tuntui olla minä. Miltä tuntui olla sairas, mutta ei fyysisesti.
    Yrittäessäni kerätä tyyneyttäni takaisi katsahdin ympäri pöytää etsien apua tai johdatusta, tai edes pientä viivytystä jotta minulla olisi aikaa miettiä. Yritin löytää oikeita sanoja. Miten vastaan kysymykseen johon en ollut koskaan pystynyt vastaamaan edes itselleni? Miten selitän jokaisen yksityiskohdan ja tunnetilan sairaan elämästä? Olisin voinut antaa periksi, heittää vitsin ilmaan kuten yleensä olisin tehnyt ja sen jälkeen vaihtaa aihetta, mutta muistan ajatelleeni, että jos en yritä selittää tätä nyt, en voisi koskaan olettaa hänen ymmärtävän. Jos en voinut selittää tätä parhaalle ystävälleni, miten voisin ikinä yrittää selittää maailmaani kellekään muulle? Minun oli pakko yrittää.
    Sillä hetkellä lusikkateoria sai alkunsa. Nappasin nopeasti kaikki lusikat mitä pöydällämme oli, sekä kaikki lusikat myös muista pöydistä. Katsoin ystävääni silmiin ja sanoin ”Ole hyvä, sinulla on lupus.” Hän katsoi minua hieman hämmästyneesti, kuten kuka tahansa jolle lyödään käteen kourallinen lusikoita. Kylmät metalliset ruokailuvälineet kolisivat käsissäni ojentaessani niitä hänelle.
    Selitin hänelle, että ero sairaan ja terveen välillä on se, etä sairas joutuu jatkuvasti tekemään valintoja mitä lopun maailman ei tarvitse tehdä. Terveillä on vapaus olla valitsematta samalla lailla, lahja, jota monet pitävät itsestäänselvyytenä.
    Useimmat aloittavat päivänsä rajoittamattomien mahdollisuuksien kanssa, heillä on energiaa tehdä mitä he ikinä haluavat, etenkin nuorilla ihmisillä. Suurimman osan ajasta, heidän ei tarvitse murehtia tekojensa tai valintojensa seurauksia. Vastauksessani käytin siis lusikoita kuvaamaan tätä kohtaa. Halusin että ystävälläni oli jotain konkreettista jota pidellä käsissä, jonka voisin sitten ottaa häneltä pois, kuten monet sairaat tuntevat menetyksen tunnetta sairauden vieden heiltä pois jotain tärkeää: Terveyden. Jos minä kontrolloisin hänen lusikoidensa määrää, hän ymmärtäisi miltä tuntuu kun joku tai jokin, kuten lupus, kontrolloi minun elämääni.
    Hän nappasi lusikat innoissaan. Hän ei ymmärtänyt mitä olin tekemässä, mutta hän oli aina valmis hauskanpitoon, joten luulen että hän uskoi minun olevan kehittämässä yhteistä vitsiä kuten normaalisti vakavista asioista puhuttaessa. Hänellä ei ollut aavistustakaan kuinka vakavaksi tämä oli menossa.
    Pyysin häntä laskemaan lusikkansa. Hän kysyi miksi ja selitin, että terve olettaa hänellä olevan loputon varasto ”lusikoita”. Mutta nyt kun sinun täytyy suunnitella päiväsi, sinun tarvitsee tietää tarkalleen kuinka monen ”lusikan” kanssa sen aloitat. Se ei tarkoita, ettetkö menettäisi joitakin niistä matkan varrella, mutta ainakin se auttaa sinua ymmärtämään mistä aloitat. Hän laski 12 lusikkaa. Sitten hän naurahti ja sanoi tahtovansa lisää. Kieltäydyin ja kun hän näytti pettyneeltä, tiesin heti, että tämä peli tulisi toimimaan. Olen itse toivonut lisää ”lusikoita” vuosien ajan enkä siltikään ole löytänyt tapaa kerätä niitä, joten miksi hänelle pitäisi suoda se etuoikeus? Sanoin hänelle myös, että hänen tulisi olla jatkuvasti tietoinen siitä kuinka monta lusikkaa hänellä oli kädessään eikä missään nimessä tiputtaa niitä, sillä hän ei voi koskaan unohtaa, että hänellä on lupus.
    Pyysin häntä listaamaan jokapäiväiset tehtävänsä, myös kaikkein yksinkertaisimmat ja normaaleimmat. Kun hän selitti askareitaan ja aktiviteettejaan selitin hänelle, että jokainen niistä maksaa hänelle lusikan. Hänen hypätessä suoraan ”valmistaudun töihin lähtöön” ensimmäisenä päivän aktiviteettina keskeytin hänet ja otin hänen kädestään lusikan. Minä lähes hyppäsin hänen kurkkuunsa sanoen ”Ei! Et voi vain nousta ylös. Sinun täytyy pakottaa silmäsi auki jonka jälkeen huomaat olevasi myöhässä. Et nukkut yöllä kovin hyvin. Sinun täytyy ryömiä ylös sängystä jonka jälkeen, ennen mitään muuta, sinun täytyy tehdä itsellesi ruokaa. Jos et syö, et voi ottaa lääkkeitäsi, ja jos et ota lääkkeitäsi, voit samantien luovuttaa loputkin lusikkasi tältä päivältä ja huomiselta.” Otin nopeasti pois lusikan ja hän huomasi, ettei ollut edes pukeutunut vielä. Suihkussa käyminen maksoi hänelle lusikan, tavallinen hiusten pesu ja säärien ajeleminen. Ylös alas kurottelu aikaisin aamulla maksaisi normaalisti enemmän kuin yhden lusikan, mutta ajattelin olevani hieman armollinen hänelle; En halunnut pelästyttää häntä totaalisesti aivan heti. Pukeutuminen oli taas yhden lusikan arvoinen. Pysäytin hänet ja kävin vaihe vaiheelta lävitse jokaisen aamuaskareen näyttäen hänelle kaikki ne pienet yksityiskohdat joita hänen piti ajatella. Et voi vain heittää vaatteita päällesi kun olet sairas. Jos sinulla on mustelmia sinä päivänä, on hihat hyvä ratkaisu, ja jos on kuumetta, tarvitset lämmintä vaatetta. Selitin, että sairaan tarvitsee valita vaatteet jotka ovat fyysisesti mahdollista pitää päällä ja käytännöllisiä, sillä jos käsiini särkee sinä päivänä, ovat esimerkiksi napit pois laskuista. Jos hiuksia lähtee päästä normaalia enemmän, minun tarvitsee käyttää myös enemmän aikaa näyttääkseni edustavalta. Todennäköisesti sinusta myös tuntuu pahalta se, että tähän kaikkeen kului kaksi tuntia aikaa.
    Luulen, että hän alkoi ymmärtää kun hän ei teoriassa ollut edes päässyt töihin, vaikka hänellä oli jäljellä ainoastaan 6 lusikkaa. Kehotin häntä valitsemaan loppupäivän viisaasti, sillä kun ”lusikat” ovat menneet, ne ovat menneet. Joskus voit lainata huomisen ”lusikoista”, mutta voit sitten vain kuvitella kuinka vaikea seuraavasta päivästä tulisi pienemmällä varastolla. Selitin myös, että sairas elää kokoaikaisen pelon kanssa, että huomenna saatan olla flunssassa, saada tartunnan, tai mitä tahansa muuta vastaavaa. Et siis halua varastosi käyvän vähiin, sillä et voi koskaan tietää milloin todella tarvitset niitä. En halunnut masentaa häntä, mutta minun tuli olla realistinen, ja ikävä kyllä valmistautuminen pahimpaan on jokapäiväinen osa elämääni.
    Kävimme loppupäivän lävitse, ja hitaasti hän oppi, että lounaan väliin jättäminen maksoi hänelle lusikan, kuten myös junassa seisominen, sekä tietokoneella kirjoittaminen liian pitkään. Pakotin hänet tekemään valintoja ja ajattelemaan asioita eri tavalla. Hypoteettisesti ajatellen, hänen piti valita olla hoitamatta muita asioita jotta hän voisi syödä illallista sinä päivänä.
    Kun pääsimme hänen kuvitteellisen päivänsä iltaan hän sanoi olevansa nälkäinen. Listasin, että hänen täytyi syödä illallista, mutta hänellä oli vain yksi lusikka jäljellä. Jos hän kokkaisi, hänellä ei olisi energiaa tiskata. Jos hän lähtisi ulos syömään, voisi olla liian vaarallista ajaa takaisin kotiin. Kerroin myös, että en edes viitsinyt vaikeuttaa peliä hänen olevan niin huonovointinen, että kokkaaminen oli poissa pelistä joka tapauksessa. Hän päätti tehdä keittoa, se oli helppoa. Sitten sanoin kellon olevan vasta 7, hänellä olevan loppu ilta edessä vain yhden lusikan kanssa, joten voit tehdä jotain hauskaa, tai siivota asuntosi, tai tehdä muita askareita, mutta et voi tehdä kaikkea.
    Näin häntä harvoin tunteellisena, joten kun näin hänet järkytteneenä tiesin että olin pääsemässä tavoitteeseeni. En halunnut hänestä tuntuvan pahalta, mutta samalla olin iloinen tajutessani, että ehkä olin vihdoin saanut jonkun ymmärtämään itseäni. Hänellä oli kyyneliä silmissään kun hän kysyi minulta: ”Christine, miten teet sen? Käytkö tosiaan tämän läpi päivittäin?” Selitin hänelle toisten päivien olevan toisia helpompia. En silti voi ikinä unohtaa lupusta tai saada sitä menemään pois, sitä täytyy ajatella jatkuvasti. Ojensin hänelle lusikan jota olin pitänyt itselläni varalta. Sanoin ”Olen oppinut elämään extra lusikka taskussani, kaiken varalta. Aina tarvitsee olla varautunut.”
    Vaikein asia mitä olen koskaan joutunut opettelemaan on olla paikallaan ja olla tekemättä kaikkea. Taistelen asian kanssa vielä tänäkin päivänä. Inhoan ulkopuolelle jäämistä, joutumista valita jäämään kotiin, tai sitä kun en saa asioita tehtyä vaikka haluaisin. Halusin hänen kokevan sen turhautumisen. Halusin hänen ymmärtävän, että kaikki se mitä muut saavat helpolla on minulle sata pientä asiaa yhdessä. Minun tulee ottaa huomioon sää, oma lämpöni, koko päivän ohjelma alusta loppuun ennen kuin voin käydä ensimmäisen asian kimppuun. Kun muut ihmiset yksinkertaisesti vain tekevät asioita, minun tarvitsee tehdä suunnitelma aivain kuin strategioisin sotaa. Ero terveen ja sairaan välillä on elämäntyyli. Ero on kykeneväisyydessä ei-ajatteluun ja vain-tekemiseen. Kaipaan sitä vapautta. Kaipaan sitä aikaa, kun minun ei tarvinnut laskea ”lusikoita”.
    Kaiken tämän tunteellisuuden ja puhumisen jälkeen huomasin ystäväni olevan surullinen. Ehkä hän viimein ymmärsi. Ehkä hän tajusi, että hän ei koskaan pystyisi rehellisesti sanomaan ymmärtävänsä. Mutta nyt hän ei ehkä valittaisi enää niin paljon, kun olen kykenemätön lähtemään illalliselle ulos, tai kun hänestä tuntui, että hänen täytyi aina vierailla minun luonani. Halasin häntä kun kävelimme ulos kahvilasta. Minulla oli viimeinen lusikka kädessäni ja sanoin: ”Älä huoli. Otan tämän siunauksena. Minut on pakotettu ajattelemaan kaikkea mitä teen. Tiedätkö kuinka monta lusikkaa ihmiset tuhlaavat päivittäin? Minulla ei ole mahdollisuutta tuhlata aikaani tai lusikoitani, ja valitsin viettää tämän hetken kanssasi.”
    Siitä illasta pitäen olen käyttänyt lusikkateoriaa selittämään elämääni useille ihmisille. Itseasiassa perheeni ja ystäväni viittaavat lusikoihin kaiken aikaa. Siitä on tullut koodisana sille mitä voin ja mitä en voi tehdä. Kun ihmiset ymmärtävät lusikkateorian he näyttävät ymmärtävän minua paremmin. Mutta luulen, että he tämän jälkeen myös elävät elämäänsä hieman erilailla. Luulen, että tämä teoria ei ole käytettävissä vain lupukseen, vaan mihin tahansa muuhun sairauteen tai vaivaan. Toivottavasti ihmiset eivät pidä kaikkea itsestäänselvyytenä. Annan itsestäni palan sanonnan kaikissa määritelmissä kun teen mitä vain. Siitä on tullut sisäpiirin vitsi. Olen tullut kuuluisaksi sanoessani ihmisille vitsaillen, että heidän tulisi tuntea itsensä tärkeiksi minun viettäessäni aikaa heidän kanssaan, koska heillä on nyt yksi minun ”lusikoistani”.

© 2003 by Christine Miserandino”

Kysymysten ja ajatusten kaatopaikka

Miksi olen olemassa? Tätä kysymystä miettii varmasti jokainen jossain vaiheessa. Mikä on elämäni tarkoitus? Miksi olen tänne syntynyt? Mitä maailma saa juuri minulta? Olenko täällä siksi, että perheeni elämä ois liian tavallista ilman mua? Vai siks, että huvitan ystäviäni tyhmillä tarinoillani? Välillä ajattelen elämäni tarkoitukseksi olla se, jota muut voivat katsoa ja lohduttautua sillä, että jollain menee huonommin kuin heillä. Tää ajatus vähän jopa naurattaa mua. Se, että eläisin ihan itteeni varten, tuntuu mahdottomalta. Elän siksi, ettei läheiset joutuis kokemaan tuskaa mun menettämisestä. Kyllä mulla olis halua elää, mutta ei tätä mun elämää. Miksi olen syntynyt, mikä mun tehtävä on? Jos en olisi syntynyt, ei mua kukaan osaisi kaivatakaan. Tuntuu järjettömältä ja turhauttavalta, että olisimme kaikki täällä ilman mitään merkitystä. Kyllä silti muiden elämällä tuntuu merkitystä olevan. Muiden elämässä on sisältöä. Mun elämän sisältö läheisteni lisäksi on mun menneisyys, joka on jäänyt mun pään sisälle jumiin ja tehnyt tuhojaan. Tunnen usein eläväni vain muiden kautta. Katselen miten muut etenevät elämässään. Ikätoverit opiskelevat, käyvät töissä, saavat lapsia, siirtyvät omasta lapsuudestaan aikuisuuteen. Mihin minä jäin? Roikun kiinni menneessä, kurotan välillä terveyteen ja tulevaisuuteen, mutta paiskaudun taas takaisin kuin äärimmilleen venytetty kumilenkki. Palaudun jälleen pieneksi ja voimattomaksi.

Psyykkistä pahoinvointia on vaikea selittää muille ymmärrettävästi. Fyysinen kipu on helpompi selittää, kaikkihan tietävät miltä kipu tuntuu.  Jokainen kokee myös psykosomaattisia oireita, vaikkei sitä kaikkien tuu mietittyä. Ajattele sitä kun säikähdät kunnolla, miltä se kehossa tuntuu? Lihakset jännittyvät, sydän tuntuu tekevän voltin ja kurkustasi saattaa päästä kiljaisu. Keho reagoi näin pelon tunteeseen. Entäs se psyykkinen kipu? Sen tietävät ainakin ne, jotka ovat joskus tavalla tai toisella menettäneet rakkaan ihmisen tai eläimen. Surua, kaipuuta, vihaa. Ehkä myös häpeää ja katumusta. Oma psyykkinen olotilani on suurimman osan ajasta juuri tällainen, kuin jotain kamalaa olis just tapahtunut. Mutta kun ei ole, tänäänkin on aivan tavallinen sunnuntai. Siitä tiedän olevani psyykkisesti huonossa kunnossa.

Ajatukseni tuntuvat painavilta, ja siksi on kevennettävä taakkaa puhumalla ja kirjoittamalla. Tän blogin oon tehnyt just sitä varten. Päiväkirjaa kirjoittaessa haluan, että joku lukee tekstini. En tiedä miksi, ehkä kaipaan ymmärrystä, ehkä tahdon herättää tunteita tai ajatuksia toisessa ihmisessä. En odota vastausta kysymyksiini, sillä toivon löytäväni vastaukset itse. Kaikkeen ei vastausta ole, ei kukaan voi varmaksi sanoa miksi synnyin juuri minuksi, ja miksi olen elänyt tällaisen elämän. En kirjoita saadakseni sääliä tai surkutellakseni sitä miten asiat on. Tiedän että aina vois olla pahemminkin. Mun täytyy vaan kaataa osa ajatuksistani tänne, jotta päähäni mahtuis muutakin.

Lämmin kiitos kun jaksoit lukea! ♥

Valonpilkahduksia

Mun vointi on viimeaikoina ollut tosi huono. Kipuja on paljon ja koko ajan. Lihakset kramppaa niin voimakkaasti, että välillä jopa hengittäminen on vaikeaa. Mutta enpäs valita enempää, sillä aattelin nyt keskittyä positiivisiin asioihin näiden viime kesänä ottamieni kuvien avulla. Läheiset ihmiset (ja myös eläimet) on mun suurin voimavara ja syy pitää itteni hengissä. Saan heiltä niin paljon, ja välillä tulee tilanteita jolloin huomaan, että hekin tarvitsevat mua.

Ihana Ansku Yyterissä.

Ninan kanssa Kallossa, oli meinaa kylmä tuuli!

Nina on tän kiven kunkku!

Mihis sulle tuli kiire? Ihmettelee Patu (oikealla) leikkikaveriaan koirapuistossa.

Lämmittelen ja haaveilen. (Valtterin kuvaama).

Koirapuisto vai Oonan leikkipuisto? (Valtterin kuvaama).

Rakkaan katse.

Näkymä parvekkeelta.

Valtteri ja minä. Hän on mun aurinkoni. Ja Vauhtipossuni.

"Usko ja toivo vain ovat menneet pois. Mutta yksi on jäänyt, arvaatko jo mikä se on?" - Riston kappaleesta Putoan kaivossa (alapuollella).