Stressiä, kipuja, traumoja, toivoa

Tuli yhtäkkiä semmonen olo, et haluan kirjoittaa. Kaikkea, mitä mielessä pyörii.

Viime viikot ovat olleet vaikeita. Stressiä riittää niin, että hiuksia lähtee ennätysvauhtia. Terapeuttini on kesälomalla, ja palaa 1.8. Samana päivänä siskoni muuttaa Ranskaan. Yritän ajatella asiaa positiivisesti, tämähän on hänelle tosi hieno kokemus. Hän muuttaa poikaystävänsä kanssa. Mua ei huoleta se, etteivätkö he pärjäisi, vaan se, miten minä pärjään. Ajatus näin suuresta välimatkasta minun ja siskoni välillä pelottaa. Onneksi on olemassa kaikki Skypet ja WhatsAppit.

Olen alkanut jollain tavalla ymmärtämään fyysisiä kipujani paremmin. En enää odota mitään ihmeparantumista niidenkään osalta. Tuntuu, että nyt olen pystynyt aloittamaan jonkinlaisen surutyön. Minua on sattunut nyt 7 vuotta putkeen tosi paljon. Sattuu koko ajan. Eihän kenenkään pää sellaista kestä. En itsekään ymmärrä, miten olen näinkin hyvin selviytynyt nämä vuodet. Tiedän, että kipu jatkuu myös tulevaisuudessa, mutta en tahtoisi ajatella asiaa. Toivon, että elämästäni tulee muilta osin niin mielekästä ja onnellista, että se on kaiken kivun kestämisen arvoista. Sen eteen pitää tehdä valtavasti töitä. Olen kuitenkin alkanut uskomaan siihen, että kuntoudun ja eheydyn psyykkisesti. Olen nyt käynyt 4 vuotta psykoterapiassa, ja sen tuottamat tulokset antavat toivoa jatkoonkin. Hitaasti mennään, kaksi askelta eteen ja yksi taakse, mutta mennään kuitenkin.

Sain takaisin muistoja, joita dissosiaatio on piilottanut tietoisuudestani. Traumaattisia, kamalia muistoja. En voi kirjoittaa, mitä ne ovat. Toisaalta en tahtoisi muistaa ja tiedostaa näitä traumoja, mutta se on välttämätöntä kuntoutumiseni kannalta.

Nyt alkaa väsyttää niin paljon, että pitää lopettaa. Raskaiden asioiden läpikäyminen kuluttaa voimia. Tänään on aika lääkärille, mutta muuten saan onneksi levätä koko päivän.