Muistomylly pyörii, lapset siinä hyörii

Huh, viime kerrasta on aikaa! Viimeksi tänne kirjoittamani teksti on jonkinlainen yhteenveto vuodesta 2018. En ole edes julkaissut sitä, mutta ehkä vielä julkaisen, vaikka aikaa onkin kulunut. Aika tuo ehkä jonkinlaista armollisuutta omaa tekstiä kohtaan.
   Muistot koulukiusaamisesta ovat nostaneet päätään. Taas. Se ärsyttää. Enkö ole jo vatvonut asiaa tarpeeksi? Miten vieläkin ne muistot voivat satuttaa niin paljon? Jopa kaiken sen jälkeen, mitä mun elämässä on tapahtunut peruskoulun jälkeen. Tahtoisin päästää irti tästä asiasta. Samalla kun koen syvää surua siitä, millainen lapsuus mulla oli, tunnen itseni typeräksi ja itsekeskeiseksi. Olen kateellinen ihmisille, joiden lapsuus on ollut huoleton ja onnellinen. Ja tämä kateus taas hävettää, onhan niin paljon ihmisiä, jotka ovat joutuneet lapsena kokemaan paljon pahempia asioita, kuin minä. Mulla on ollut vanhemmat, sisko, isovanhemmat, kummit ja muut läheiset. Ja aina mulla oli kuitenkin pari hyvää ystävää. En ole oikeasti joutunut selviämään yksin, mutta kiusaamistilanteissa koin niin pohjatonta yksinäisyyttä, kuin voin kuvitella. Olin sen kokemuksen kanssa yksin, ja kuvittelin koko maailman olevan mua vastaan. Miten ne kiusaajat, oikeasti pienet lapset, saivat mut uskomaan, ettei KUKAAN voi rakastaa mua? Mulla oli silti aina jonkinlainen usko siihen, että se kiusaaminen oli väärin, typerää ja lapsellista. Tiesin, että joillakin niistä lapsista oli varmasti tosi vaikeaa ja paha olla, ja jotkut olivat touhussa mukana siksi, etteivät vaan itse joutuisi kiusatuksi. Olen miettinyt sitäkin, että kiusasinko minä itse jotakuta. Muistan tilanteita, joissa olin tosi tyly joitakin koulukavereita kohtaan. Valitettavasti sorrun vieläkin joskus samankaltaiseen käytökseen silloin, kun kipu tai traumamuistot vyöryvät päälle.
   Elämässä on nykyään jo niin paljon kaikkea muuta, ja siksi turhauttaakin kiertää tätä samaa ajatuskehää tämän saman asian kanssa. Jonkin aikaa kului niin, etten juurikaan ajatellut tätä. Pyöritin päässäni vain muita traumoja - voi luoja, miten surkuhupaisaa tämä traumojen kirjo. Sitten Facebookin kaveriehdotuksiin ilmestyi tuttu nimi ja tutut kasvot, joita en ollut nähnyt aikoihin - edes painajaisissa. Siitä lähti taas lapsuusmuistojen mylly pyörimään. Olin taas se pieni - vaikkakin ikäisiäni pidempi - tyttö, joka juoksi tahallaan autotielle suoraan auton eteen. Harrastin tätä vanhemmiltani salassa jonkin aikaa, kunnes yhdessä minuun lähes törmänneessä autossa olikin naapurin pariskunta. He sanoivat kertovansa vanhemmilleni, jos näkevät minun tekevän vielä sellaista. Sain pienen puhuttelun siitä, mitä kaikkea kamalaa tuollaisesta voi seurata. Mutta se oli juuri tarkoitukseni, jäädä auton alle ja kuolla tai loukkaantua, vain siksi ettei tarvisi mennä kouluun. Ja tätä minä, kohta 27-vuotias nainen, itken vieläkin. Että kuvittelin tosiaan kuoleman tai elinikäisen vammautumisen olevan parempi vaihtoehto, kuin silloinen elämäni. Lapsuus, jonka pitäisi olla huoletonta leikkimistä ja uuden oppimista.
   Sanotaan, että koskaan ei ole myöhäistä saada onnellista lapsuutta. En ole vielä päässyt kärryille siitä, mitä tuo lause tarkoittaa. Elän koko elämäni oma lapsuus sisälläni, se on hatara kivijalka, jonka päälle minut on rakennettu. Siksi minusta tuli juuri minä. Huomaan, että haluan jollain tavalla olla vielä lapsi, ja takerrun joihinkin lapsuusjuttuihin. Kuten vaikka pehmoleluihin. Ne ovat mulle tärkeitä ja saavat mut nauramaan ja tuntemaan oloni turvalliseksi. Niillä on hauska pelleillä, ja huvitan kavereita kertomalla niistä tarinoita. 

Ekaluokkalainen minä

   Mun elämässä on tapahtunut tosi paljon sitten viime postauksen. Ei pelkästään raskaita, vaan myös hyviä juttuja! Syksyllä 2018 perheeseen liittyi ihana Vili-kissa. Viime vuonna sain kauan - siis 10 vuotta - odottamani kipulääkityksen ja pyörätuolin. Kuulostaa hassulta, että joku haaveilee pyörätuolista, mutta uskokaa, on niin paljon kivempaa olla ulkona tuolissa, kuin yksin sisällä kykenemättä liikkumaan. Koko viime kevään kävin aivojen magneettistimulaatiohoidoissa, aluksi päivittäin ja sitten pikkuhiljaa harvennetusti. Nämä kaikki asiat ovat saaneet mut voimaan paremmin! Pystyn nykyään käymään uimahallissa vesijuoksemassa ilman, että se pahentaa kipuja, ja suunnittelen myös ensimmäistä omaa taidenäyttelyä! Ihan huippua! Kerron ehkä myöhemmin kaikista tapahtuneista jutuista tarkemmin.

 Kiitos kun luit! ♡

Kesäpäiväkirja III

Maanantai 23.7.

Terapeutti on vieläkin lomalla, mutta laitoin hänelle viestiä. Puhuimme puhelimessa, ja sovimme tapaamisen keskiviikoksi. En vaan jaksanut enää. Päässäni on pyörinyt itsetuhoajatusten sekamelska. Kaikkein epätoivoisimpina hetkinä yritän keksiä syitä sinnitellä. Useimmiten ajattelen silloin siskoani. Mitä hänen elämänsä olisi sen jälkeen, kun minua ei olisi? Millaiset arvet minun kuolemani jättäisi häneen? Olisiko hän enää lainkaan sama ihminen ilman minua? 
   Eilen illalla Pontus sai minut hetkeksi järkiini. Kun olin menossa nukkumaan ja laskin hänet sylistäni häkkiin, hän yritti heti takaisin. Kiipesi mahdollisimman korkealle, seisoi siinä takajaloillaan ja tuijotti anovasti silmiini, kuten joka ilta. Sanoja ei tarvita, tiedän mitä tuo katse tarkoittaa: "Äiti, ota vielä hetkeksi syliin!" Ja kuten joka ilta, nostin hänet ja sanoin: "Okei, yks hali vielä". Tyytyväisenä hän painautui poskeani vasten, ja sulki silmänsä kun suukotin hänen pientä päätään. Eläimen osoittama kiintymys on niin liikuttavan aitoa. Tämä ihana otus ansaitsee kaiken rakkauden, mitä voin sille antaa. "Hyvää yötä, nähdään huomenna, kulta." Ja lisäsin vielä: "Äiti ei jätä sua". ❤️

Keskiviikko 25.7.
Eilen meidän ihana Pontus nukahti ikiuneen. Suru on valtava, mutta se on merkki vielä suuremmasta rakkaudesta. Olen onnellinen, että Pontus oli viime hetkiinsä asti reipas oma itsensä, jaksoi juosta ja kiipeillä. Kävimme Valtterin vanhempien mökillä, ja illalla sieltä palatessamme löysimme pienen nukahtaneena levollisen näköisenä herkkutikkunsa viereen. Hänellä oli pitkä ja hyvä elämä. Tänään kävimme sukuni mökillä hautaamassa pikkuisen. Perheeni oli mukana, ja heidän surustaan huomasi, miten tärkeä osa perhettä Pontus oli. Olen todella kiitollinen myös kaikille ystävilleni, jotka ovat tukenani ja ymmärtävät luopumisen tuskan. Ilman kaikkia läheisiäni tämä olisi varmasti vielä tuhat kertaa vaikeampaa.

Kesäpäiväkirja II

Tiistai 17.7.
Viime päivät ja etenkin viime yö ovat olleet kamalia. Kivut on niiiiin pahat. Tykkään lämmöstä ja haluisin olla enemmän ulkona. Viime yö meni valvoessa. Maha meni sekaisin ja ramppasin vessassa, ja kipu oli niin kovaa, että taju meinas lähtee koko ajan. Jalat sattui niin paljon, että olisin mieluummin sahannut ne irti, kuin kestänyt sitä kipua. Nyt kello on puoli 5 päivällä, eikä olo ole juurikaan parempi. Maha sentään rauhoittui. Toivon, että pääsen illalla käymään uudessa Jazz-puistossa. Meillä on liput torstain konserttiin, ja jännittää, miten pärjään siellä. Olen yrittänyt monena päivänä soittaa apuvälinelainaamoon pyytääkseni pyörätuolia lainaan, mutta siellä ei vastata lainkaan. En tiedä, onko koko paikka kesälomien takia kiinni. En tiedä, kestääkö pääni, jos näin paha kipu jatkuu vielä kauan.

Keskiviikko-torstai yö 18.-19.7.
Istun kotona sohvalla ja yritän saada todellisuudesta kiinni. Vielä tunti sitten olin jäykkänä paniikista. Pelkäsin kuollakseni, enkä uskaltanut liikkua tai sanoa sanaakaan. Pelkäsin vieressäni ollutta miestä. Pelkäsin hänen tekevän minulle jotain pahaa. Pakottavan minut tekemään jotain, mitä en halua tehdä. Pelkäsin miestä, joka makasi sohvalla omassa kodissaan. Pelkäsin Valtteria, omaa miestäni. Hän ei ole tehnyt minulle mitään pahaa, vaan ollut tukenani. Mutta kaikki persoonanosani eivät tunnista tai muista häntä. Kesti jonkun aikaa, että aikuinen osani sai yhteyden hallitsevaan lapsiosaan. Yrittäessäni muistaa, mikä vuosi nyt on, ensimmäisenä mieleeni tuli 2009. Se on yleensäkin vuosi, jossa useimmiten luulen eläväni. Silloin en vielä tuntenut Valtteria. Silloin oli syytä pelätä. Nyt ei ole. Tuntuu pahalta sekä omasta, että Valtterin puolesta. Tuntuu epäreilulta, että sairaus pakottaa minut elämään uudelleen ja uudelleen painajaismaisia asioita, jotka tapahtuivat vuosia sitten. Voisinpa luottaa siihen, että tästä suunta on vain ylöspäin.

Kesäpäiväkirja I

Tiistai 10.7.
Puut ovat näyttäneet näin suurilta ja kauniilta viimeksi ollessani lapsi. Makaan viltillä puistossa ja ohi kulkee ihmisiä koirineen. On vielä lämmin, vaikka kello on kymmenen illalla. Miten en ole ennen edes huomannut noita puita? Voisinpa kiivetä niihin. Oli hyvä idea tulla tänne kynän ja luonnoskirjan kanssa. Suunnittelen kuvia ystävieni kirjoittamien runojen pohjalta. Aiomme julkaista yhdessä kirjan. Projekti alkoi viime syksynä ja olemme sen myötä ystävystyneet. Tämä on varmasti yksi parhaista asioista, joita elämässäni on tapahtunut. Meillä on kaikilla paljon yhteistä, ja kirjan kantava teema onkin kamppailu oman mielensä kanssa. Alunperin kirja piti tehdä valmiiksi jo talvella, mutta päätimme vielä jatkaa sitä.

Perjantai 13.7.
Tänään olen maannut sisällä koko päivän. Olen kokeillut kaikki keinot, mutta mikään ei edes lievitä kipua lainkaan. Kipulääkkeet vain väsyttävät. Tänään on ollut tosi lämmin ja kaunis ilma, joten harmittaa entistä enemmän, etten ole pystynyt menemään ulos. Muuten kyllä nautin näistä helteistä. Olen niin viluinen, että minulle 25 astetta on täydellinen lämpötila. Itseasiassa minulla on tälläkin hetkellä peitto päällä ja villasukat jalassa, eikä ole yhtään liian kuuma. Yleensä lämpö auttaa kipuihini, mutta tänään sekään ei ole toiminut. Ei meinaa enää kärsivällisyys riittää. Kamala hermosärky kulkee yläselästä vasemman jalan varpaisiin asti. Voin vain toivoa, että huomenna olo olisi parempi.
   Yöllä: Nyt kipu alkoi hellittää. Usein oloni alkaa helpottaa juuri silloin, kun pitäis mennä nukkumaan. Ja usein aamulla herään taas kamalissa kivuissa, väsymyksessä, tai molemmissa. Tuntuu, että tarvitsen vuorokauden lepoa, ennen kuin pystyisin kunnolla toimimaan. Minulle voisi sopia parhaiten sellainen maailma, jossa yöt kestäisivät 24 tuntia. Päiväaika voisi myös olla vähän pitempi, koska olen kaikessa tekemisessä niin hidas. Vihaan tätä hitautta, joka tuntuu olevan synnynnäinen piirre minussa, eikä niinkään sairauden aiheuttamaa. Niinpä tuskin tulen ikinä pääsemään eroon hitaudestani. Yrittäessäni tehdä asioita nopeasti (eli muiden ihmisten tahtiin), kaikki menee pieleen. Mutta elämä ja muut ihmiset ovat tehneet minulle hyvin selväksi, että maailmassa ei pärjää näin hitaana yksilönä. Kukaan ei jaksa odottaa minua.

Ahdistus maximus

Terapeutit on kesälomalla. Fyssäril on sijainen, mutta psykoterapia ei toimi samalla tavalla, joten mulla on siitä taukoa heinäkuun ajan. Se on joka vuosi haastavaa. Ajattelin, että yritän tän tauon ajan kirjoittaa joka päivä jotain. Tauko alkoi jo yli viikko sitten, joten suunnitelmani kirjoittamisesta on toteutunut niin kuin arvasinkin. Jos joka päivä yritän, niin onnistun ehkä kerran viikossa. Mut kai yrittäminen on kuitenkin luovuttamista parempi vaihtoehto. Ja itsellenihän minä kirjoitan, joten tuotan pettymyksen ainoastaan itselleni, jos tämä jää koko kesän ainoaksi tekstiksi.

Mulla on tällä hetkellä tosi vaikeeta. Kaikki maailman asiat ahdistaa älyttömästi. Joka päivä lamaannun ahdistuksesta useaksi tunniksi kykenemättä tekemään mitään. Iltaa kohden ahdistus pahenee, koska alan pelätä seuraavaa päivää. Pelkään epäonnistumista. Vaikka olisin sopinut tai päättänyt tekeväni kuinka pienen asian tahansa, tuntuu etukäteen, etten kestä jos joudunkin perumaan tai siirtämään asiaa. Nyt kun olen opetellut kulkemaan citybussilla ilman saattajaa, on tietynlainen kuvio alkanut muodostua. Bussi menee ihan meidän läheltä, joten pystyn yleensä kävelemään pysäkille. Menoa edeltävänä päivänä alan valmistautua. Tarkistelen aikataulut moneen kertaan, yritän mennä ajoissa nukkumaan, ja herätä aikaisin. Laitan kaikki voimani peliin. Ja kun sitten lähden ulos ovesta ja kohti bussipysäkkiä, tajuan jumittuneeni jossain vaiheessa (poissaolokohtaukset, jotka tapahtuvat huomaamattani) ja bussin jo menneen. Kauhea panostus tyhjän takia. Kaikesta vastaavasta tulee tunne, ettei mun kannattaisi enää edes yrittää mitään. Saan vain pahan mielen, kun kuitenkin onnistun tavalla tai toisella epäonnistumaan. Kaikki asiat tuntuvat aiheuttavan paineita. Myös sellaiset, joilla on merkitystä vain minulle itselleni, kuten vaikka suihkussa käynti tai vaatteideni peseminen. Yleisesti se, jos minun täytyy tehdä jotain muutakin kuin vain hengittää, ahdistaa ja pelottaa jo etukäteen. Koen olevani niin epäonnistunut kaikessa.

Pienistä onnistumisista on vaikea riemuita. Kävin hiljattain ensimmäistä kertaa ikinä yksin hammaslääkärin odotushuoneessa ilman paniikkia. Kävin vain hakemassa papereita Kelaa varten, ei sen kummempaa. Yritin keskittyä tähän onnistumiseen ja laitoin siitä viestinkin perheenjäsenille, mutta koko asia tuntui naurettavalta ja huomionhakuiselta. Ihmiset tekee asioita koko ajan, eikä kukaan tulee viereen hurraamaan, että upeaa Sinikka kun osasit ostaa maitopurkin, ja sinäkin Teuvo ihan itse istutit tuon salaatin tuohon ruukkuun. Miksi minä ansaitsisin mitään erityiskohtelua tällaisissa arkisissa asioissa?

"En nää, en nää
Tietä täst enää minnekään
Mun pää irti leikatkaa, muuten en pääse täält!
Mun pää, mun pää, täynnä paskaa on mun pää
Silmät nää, puhkaiskaa et en enää paskaa nää..."

Kuva: Maryam Savoji

Nuoruus on murhenäytelmä

16. tammikuuta 2018

Makaan sängyssä. Vieressäni on tyhjä jäätelöpurkki, josta äsken lusikoin viimeiset jämät maatessani. Muuta en tänään ole syönytkään. Väsyttää niin kamalasti. Se tuntuu loputtomalta. Olen tänään kuunnellut äänikirjaa, jonka päähenkilö on myös masentunut. En tiedä onko sellaisen kuuntelu hyvä idea, mutta ainakin se tuntuu innostavan minua kirjoittamaan. Edes jotain.
   Vedän päälleni toisenkin peiton. Äänikirjan lukija kuulostaa hämmästyttävän paljon kummitädiltäni. Kun kirjan luku loppuu, kuulen tarkemmin jostain läheltä kuuluvan äänen. Se kuulostaa aivan siltä, kuin joku painelisi tietokoneen näppäimistöä. Valtteri ei ole kotona. Olisipa se hän. Mietin, voiko Pontus pitää tuollaista ääntä. Yleensä se nukkuu päivisin. Olisiko se karannut häkistään ja onnistunut jotenkin kiipeämään työpöydälle, ja kävelisi nyt näppäimistön päällä? Tuskin. En millään jaksa nousta katsomaan.
   Vilkuilen kelloa vähän väliä. Odotan Valtteria. Hän lupasi hakea ravintolasta keittoa tullessaan. Mietin keittoa, Valtteria, oloani ja kuolemaa. Olisinko mieluummin kuollut ja ilman Valtteria, vai elossa ja Valtterin kanssa? Ehkä jälkimmäinen, jos hän voisi olla fyysisesti lähelläni koko ajan. Hänessä on niin paljon lohtua ja turvaa. "Sen voin luvata, ettei sinun tarvitse olla yksin", hänellä on tapana sanoa. Aina tuon lauseen kuullessani kuitenkin yllätyn hieman, sillä minun on usein vaikeaa uskoa hänen edelleen tahtovan olla kanssani. Vaikeus kumpuaa itsestäni ja omista tunteistani itseäni kohtaan. En itse jaksaisi olla itseni kanssa. 

Ilta:
Tänään on ollut varsinainen Miksi? -päivä. Miksi ihmisen täytyy käydä suihkussa? Miksi ihminen tarvitsee ravintoa elääkseen? Miksi olen huomenna menossa hammaslääkäriin korjauttamaan hampaitani? Jotta vuoden päästä ne kaikki voidaan korjata taas uudestaan? Miksi ihmisellä on hampaat, kun ne eivät kestä mitään? Miksi tällaisen ihmisen pitää olla olemassa? Miksi minä olen syntynyt ja vieläkin elossa?
   Ystäväni isoäiti kuoli eilen. Tuntuu törkeältä ajatella asiaa, ja olla silti arvostamatta omaa elämäänsä lainkaan. Jonkun muun kuolema herättää minussa aina kysymyksen: miksi se en ollut minä? Ja tämä tapaus erityisesti saa minut ajattelemaan, että miksi hitossa tätä kaikkea sairastamista ei voi siirtää sinne elämän loppupäähän? Joka puolelta hoetaan, että nuoruus on ihmisen parasta aikaa. Että lapsuutta ei saa koskaan takaisin. Entäs minun lapsuuteni ja nuoruuteni, miksi minulta vietiin kaikki lähtökohdat nauttia niistä?
   Olin 11-vuotias, kun aloin aktiivisesti toivoa kuolemaa. Etenkin aamuisin koulumatkalla mietin, että kumpa vain tulisi se rekka ja ajaisi yli. Järkyttävää, tiedän. Mutta minusta vielä hirveämpää on se, että täytän pian 25 ja pyöritän edelleen samaa ajatusta. Vuosi vuodelta on yhä vaikeampi uskoa, että minulla olisi jotain tämän kituuttamisen arvoista. Että minulla olisi tulevaisuus, jossa eläminen olisi jotain muuta, kuin tätä loputonta kipua. Muistan, mitä ala-asteen opettaja minulle sanoi. "Olet niin fiksu, että tulet varmasti pärjäämään elämässä. Paremmin kuin ne kiusaajat." Ei se niin mene. Mitä sillä helkkarin älyllä muka tekee, kun tapahtuu asioita, joiden takia sairastuu, ja vaikkei sairaus sitä älyä vie, niin se vie ainakin mahdollisuudet käyttää sitä. Ehkä tuo oli jotain opettajan omaa toiveajattelua, jotain mitä hän uskotteli itselleen, kun ei viitsinyt kunnolla puuttua kiusaamiseen. Mutta minä sairastuin siitä paskasta. Minä menetin elämänilon, omanarvontunnon, toimivan muistin, kyvyn olla läsnä, ja jotenkin kai turtuneena myös itsesuojeluvaiston. Uskoakseni tämä takasi sen, että peruskoulun loputtua sama kohtelu jatkui muualla. Lytättyä on helpompi lytätä, lyötyä helpompi lyödä. 
   Nyt huomaan, että kello on jo paljon, ja Valtteri on tainnut jo nukahtaa. Hänen piti vielä hieroa selkääni, mutta ei se mitään. Otan iltalääkkeet, kömmin sänkyyn ja toivon, että saan nukuttua koko yön. Mitä nopeammin on aamu, sitä nopeammin on hammaslääkäri, ja sitä nopeammin se on myös ohi. 

Lähin olikin pahin

Ihan aluksi varoitus, että teksti saattaa järkyttää tai laukaista traumaperäisiä oireita, jos kärsit sellaisista. 

   Viime kuussa osallistuin Taiteella väkivaltaa vastaan -tapahtumaan, johon sain viedä maalauksiani esille. Tapahtuman teemana oli erityisesti naisten kokema lähisuhdeväkivalta, ja sen ehkäiseminen sekä siitä toipuminen. Valitettavasti aihe on minulle kovin tuttu. Paitsi toipumista en ole vielä kokenut, mutta toivottavasti joskus koen. En silti usko, että sellaisesta ikinä selviytyy ilman mitään pysyviä vaurioita, ainakin jos henkinen ja fyysinen väkivalta on ollut sellaisissa mittakaavoissa kuin minun kohdallani. Onneksi taide on loistava työkalu tämänkin asian käsittelyssä. Tapahtumassa luettiin myös aikaisemmin kirjoittamani Rajat-niminen teksti, jonka ajattelin uskaltaa julkaista nyt tännekin. Olen niin väsynyt häpeämään ja pelkäämään. Ja järjellä ajateltuna, eivät tällaiset asiat ole uhrin syytä. Mikään erimielisyys tai valta-asema ei oikeuta pahoinpitelyyn. Ei uhrin pitäisi olla se, joka häpeää tapahtunutta ja syyllistää itseään. Eihän kukaan halua tai valitse tulla rakkaan ihmisen satuttamaksi. Ainakaan tietoisesti.


Rajat


Rakkauden kai kuuluukin joskus sattua, ja kipua täytyy joskus sietää.

Vaan missä menee luottamuksen, huolenpidon, kunnioituksen, uhrautumisen rajat?

Onko raja siinä, kun olet toisen omaisuutta,
kokonaan toisen vallan alla?
Vai siinä, kun odotat jo viidettä päivää edes pientä katsetta,
jotain mistä tietäisit,
että toinen on huomannut sinut?
Meneekö raja vasta siinä,
kun silitys muuttuu kuristusotteeksi,
tai kun sinut lukitaan pieneen huoneeseen,
seurana vain rakkaasi ja pahimmat pelkosi?
Miten voi mitata, kuinka paljon saa antaa anteeksi, ilman että tuhoat itsesi siinä samalla?

Mistä sen tunnistaa,
rakkauden tai rakkaudettomuuden,
jos ei koskaan ole saanut kokea sellaista rakkautta?
Onko se omistushalua tai -haluttomuutta, ripustautumista tai välinpitämättömyyttä,
ylistämistä tai alistumista?
Ja miten erottaa valheesta totuus ja totuudesta valhe, jos niitä lauotaan vuorotellen,
niin isoista kuin pienistäkin aiheista?

Kun on itse antanut kaikkensa,

ja tekisi kaiken toisen puolesta,

on liian helppoa luulla toisen tekevän samoin.

are you a curse?

from bad to worse

our affair

helpless as i'm

trying to react 

you were the worst idea i ever had

sometimes i wonder how i landed in a mess like this

(The Dø - A Mess like this)

Odontofobia

"Fobia on tiettyihin tilanteisiin tai kohteisiin liittyvä todellisen uhkan olemassaoloon perustumaton pelko (kammo tai kauhu), jonka ahdistuneisuusoireita henkilö ei pysty hallitsemaan. Vastenmielisyys esimerkiksi jotain eläinlajia kohtaan ei ole vielä fobia. Fobiat luokitellaan ahdistuneisuushäiriöihin."

Olen tällä hetkellä aivan hermoheikkona, koska mulla on huomenna aika hammaslääkärille. Hammaslääkäri on yks pelottavimmista asioista, joita tiedän. Pelko kumpuaa lapsuudesta, ja huomaan liittäväni mielessäni hammaslääkäriin kauhean määrän tunteita, muistoja ja merkityksiä. Se, ettei pelkoani ole aina ymmärretty, on saanut mut kokemaan itseni huonoksi ja hylätyksi. Nämä tunteet ovat taas pinnassa. 
   Vieläkin harva ihminen tietää tai ymmärtää, missä mittakaavassa pelkoni on. Silloinkin kun tiedossa ei ole aikaa hammaslääkärille, asia pyörii päässäni silti päivittäin, pahimmillaan joka tunti. Koska lääkärillä on pakko käydä kuitenkin taas jossain vaiheessa. Suuri osa painajaisistani liittyy hampaisiin, ja pelkään myös hampaiden pesemistä. Pelkään ylipäätään hampaita. Aina kun tiedossa on käynti hammaslääkärillä, en osaa ajatella elämääni siitä eteenpäin. Aina tuntuu, ettei elämä jatku sen jälkeen. Se on maailmanloppu. Tälläkin hetkellä musta tuntuu, kuin eläisin vain huomiseen klo 12:20 asti. Sitten kaikki loppuu. 
   Erityisen ikävää on mun lääkityksen vaikutus hampaisiin. Lääkkeet kuivattaa suuta niin paljon, että hampaiden paikat lohkeilee kamalaa vauhtia. Tämän takia pyrin käymään lääkärissä vuoden välein, mutta siinäkin ajassa ehtii lohjeta helposti 10 paikkaa. 
   Kamalinta hammaslääkärissä on se, että siinä tullaan liian lähelle. Sisälle. Vaikkei tehtäisi muuta kuin tarkastus, se tuntuu silti aina pahoinpitelyltä. Vaikka lääkäri olis miten mukava, niin silti. Suu on mun kropassa kaikkein yksityisin alue. En antaisi edes Valtterin katsoa mun hampaita.
   Nyt on pakko lopettaa kirjoittaminen, oireet tuntuu villiintyvän tästä. En vaan todellakaan tiedä miten selviydyn huomisesta.

"Traumaattiset kokemukset, väkivaltaiset tilanteet, onnettomuudet, läheisten kuolemat ja turvattomuus lisäävät erilaisten pelkojen kehittymistä. Vanhempien turha pelottelu erilaisista vaaroista saattaa lisätä lasten pelkoja.
   Lapsuuden aikaiset pelot häviävät usein itsestään iän lisääntyessä. Jos lapsuuden aikana ilmenneet pelot eivät ole hävinneet aikuisikään tullessa, ne eivät aikuisiässäkään useinkaan häviä."

Sitaatit: Terveyskirjasto, Wikipedia