Lasten saamiseen liittyvät aiheet herättävät monissa voimakkaita tunteita. Itsestäni tuntuu usein pahalta kuulla "synnytystalkoista" tai siitä, että vain neuvolapalveluihin pitäisi panostaa ja muusta terveydenhuollosta voidaan leikata. Miten vaikeaa ihmisten voi olla ymmärtää, että syntyvyyden lasku (Suomessa) ei voi olla liittymättä suoraan paitsi maailman ja ilmaston tilanteeseen, myös sote-palveluiden nykytilaan ja uhkauksiin leikata niistä entisestään? Jos ajatellaan vaikkapa minua, miten ihmeessä uskaltaisin edes harkita lasten hankkimista tilanteessa, jossa en saa muuta kuin psykiatrista terveydenhuoltoa, ja vaikein ja eniten toimintakykyyni vaikuttava sairauteni sivuutetaan kokonaan? Puhumattakaan tarvitsemistani vammaispalveluista ja liikkumisen apuvälineistä.
Olen huomannut myös sen valitettavan ilmiön, että vammaisia (joihin kuuluu valtava kirjo toimintakyvyltään erilaisia ihmisiä) ei yleensä kannusteta vanhemmuuteen. Ennemminkin voi saada paheksuntaa, jos vanhemman vamma/sairaus on näkyvä, tai vanhempi käyttää vaikka pyörätuolia. Lapsen hankinta nähdään itsekkäänä ja ajattelemattomana. On tosi yleistä, että vammaisille tai vammaisten henkilöiden puolisoille ei anneta hedelmöityshoitoja. Myös monen adoptiotoimiston kanta on, että adoptiovanhemmaksi kelpaa vain terve/vammaton henkilö. Vammainen voi kuitenkin olla lapselle aivan yhtä fiksu, tasapainoinen, turvallinen ja rakastava vanhempi.
Itse olen tiennyt suunnilleen aina, että tahtoisin lapsia. Ystävien ja sukulaisten lapset ovat aina olleet mulle tosi tärkeitä, ja viihdyn lasten kanssa. Ajattelin nuorempana, että saisin ensimmäisen lapsen viimeistään 25-vuotiaana, koska ura ei ole koskaan ollut mulle yhtä tärkeä haave. No, shit happens, elämää ei voi ennustaa. Toisaalta olen helpottunut, ettemme entisen kumppanini kanssa saaneet lapsia, vaikka olimme monta vuotta yhdessä, ja fyysinen toimintakykyni oli silloin parempi. Halusin käydä ensin terapiassa niin pitkään, että kokisin pärjääväni traumojeni kanssa siirtämättä niitä tahattomasti seuraavalle sukupolvelle. Vaikka nyt pärjäänkin traumojen ja mt-ongelmien kanssa hyvin, lapsen kanssa olisin nyt mahdollisesti yksinhuoltaja, joka ei saisi riittävää apua ja terveydenhuoltoa. Huoli ja stressi pärjäämisestä olisi varmasti moninkertainen. Toisaalta olen tietysti tosi surullinen, etten välttämättä koskaan saa kokea vanhemmuutta ja tarjota lapselle turvallista kotia. Tiedän, että olisin hyvä äiti, jos vaan kykenisin paremmin liikkumaan. ME ei estä lasten saamista, eikä sen tiedetä periytyvän, mutta ulkopuolisen tuen määrä pitää olla huomattavasti suurempi, jotta lapsen hoidon tuoma rasitus ei olisi liikaa keholle. Jonkun muun pitäisi huolehtia esimerkiksi yöheräämisistä ja lapsen nostamisesta. On tavallista, että ME-sairaan äidin vointi romahtaa viimeistään 6kk lapsen syntymän jälkeen, jos apu ei ole riittävää. En voi ottaa sellaista riskiä vointini suhteen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti