Ahdistus maximus

Terapeutit on kesälomalla. Fyssäril on sijainen, mutta psykoterapia ei toimi samalla tavalla, joten mulla on siitä taukoa heinäkuun ajan. Se on joka vuosi haastavaa. Ajattelin, että yritän tän tauon ajan kirjoittaa joka päivä jotain. Tauko alkoi jo yli viikko sitten, joten suunnitelmani kirjoittamisesta on toteutunut niin kuin arvasinkin. Jos joka päivä yritän, niin onnistun ehkä kerran viikossa. Mut kai yrittäminen on kuitenkin luovuttamista parempi vaihtoehto. Ja itsellenihän minä kirjoitan, joten tuotan pettymyksen ainoastaan itselleni, jos tämä jää koko kesän ainoaksi tekstiksi.

Mulla on tällä hetkellä tosi vaikeeta. Kaikki maailman asiat ahdistaa älyttömästi. Joka päivä lamaannun ahdistuksesta useaksi tunniksi kykenemättä tekemään mitään. Iltaa kohden ahdistus pahenee, koska alan pelätä seuraavaa päivää. Pelkään epäonnistumista. Vaikka olisin sopinut tai päättänyt tekeväni kuinka pienen asian tahansa, tuntuu etukäteen, etten kestä jos joudunkin perumaan tai siirtämään asiaa. Nyt kun olen opetellut kulkemaan citybussilla ilman saattajaa, on tietynlainen kuvio alkanut muodostua. Bussi menee ihan meidän läheltä, joten pystyn yleensä kävelemään pysäkille. Menoa edeltävänä päivänä alan valmistautua. Tarkistelen aikataulut moneen kertaan, yritän mennä ajoissa nukkumaan, ja herätä aikaisin. Laitan kaikki voimani peliin. Ja kun sitten lähden ulos ovesta ja kohti bussipysäkkiä, tajuan jumittuneeni jossain vaiheessa (poissaolokohtaukset, jotka tapahtuvat huomaamattani) ja bussin jo menneen. Kauhea panostus tyhjän takia. Kaikesta vastaavasta tulee tunne, ettei mun kannattaisi enää edes yrittää mitään. Saan vain pahan mielen, kun kuitenkin onnistun tavalla tai toisella epäonnistumaan. Kaikki asiat tuntuvat aiheuttavan paineita. Myös sellaiset, joilla on merkitystä vain minulle itselleni, kuten vaikka suihkussa käynti tai vaatteideni peseminen. Yleisesti se, jos minun täytyy tehdä jotain muutakin kuin vain hengittää, ahdistaa ja pelottaa jo etukäteen. Koen olevani niin epäonnistunut kaikessa.

Pienistä onnistumisista on vaikea riemuita. Kävin hiljattain ensimmäistä kertaa ikinä yksin hammaslääkärin odotushuoneessa ilman paniikkia. Kävin vain hakemassa papereita Kelaa varten, ei sen kummempaa. Yritin keskittyä tähän onnistumiseen ja laitoin siitä viestinkin perheenjäsenille, mutta koko asia tuntui naurettavalta ja huomionhakuiselta. Ihmiset tekee asioita koko ajan, eikä kukaan tulee viereen hurraamaan, että upeaa Sinikka kun osasit ostaa maitopurkin, ja sinäkin Teuvo ihan itse istutit tuon salaatin tuohon ruukkuun. Miksi minä ansaitsisin mitään erityiskohtelua tällaisissa arkisissa asioissa?

"En nää, en nää
Tietä täst enää minnekään
Mun pää irti leikatkaa, muuten en pääse täält!
Mun pää, mun pää, täynnä paskaa on mun pää
Silmät nää, puhkaiskaa et en enää paskaa nää..."

Kuva: Maryam Savoji