Hukassa

Joo, makaan sängyssäni. Silti en tiedä missä oon. En oo unessa, mutten hereilläkään, ainakaan tässä hetkessä ja ympäristössä. Kauanko oon maannut tässä? Mitä kello on, mikä päivä? Mikä vuosi? Silmiin sattuu kun yritän kattoo ympärilleni. Niinku tuijottais tosi kirkasta lamppua. Kuulen käytävästä askeleita ja pihasta auton ääntä, mut nekään ei tunnu olevan samassa todellisuudessa kuin minä. Katson tuttui tavaroita niinku näkisin ne ekaa kertaa. Nekin tuntuu liian etäisiltä, jopa tää puhelin jolla kirjoitan parhaillaan. Vai kirjotanko? Mitä teen? Olenko oikeesti ees tässä.. olenko olemassa? En tunne muuta kuin kipua. Kipu kai sen kertookin et oon elossa. Ajatus siitä, et nousisin ja kävelisin ulos, tuntuu mahdottomalta. Ei pelottavalta eikä pahalta, mut mahdottomalta. Koska se, mitä mun ulkopuolella on, ei oo yhteydessä muhun. Maailma tuntuu kuin kattois vaikka telkkarii. Ei siihenkään voi vaan yhtäkkii astua keskelle ohjelmaa. Yritän miettii kuka olen. Oona. Ihminen. Tunnun jopa itse itselleni vieraalta. Yritän miettii omii kasvojani. Vihreet silmät, tummat kulmat.. mieleen tulee vaan valokuvia ja yksittäisii piirteitä musta, ei mitään kokonaisuutta. Kipu viiltää vatsasta lantioon ja jalkoihin, ja palautuu taas otsaan ja silmien ympärille. Tunnen vain sen. Oon hukassa omassa mielessäni, irti todellisuudesta. Enkä tiedä miten päästä pois. Joskus tällänen kestää koko päivän. Toivottavasti ei tänään.