Peter Pan

Hänellä on maailman kaunein hymy. Hänen ilonsa valaisee koko huoneen, se on kuin pienen lapsen helisevää naurua. Lapsen, joka on kokenut sanoinkuvaamattoman raskaita asioita. Ja kun tällainen lapsi viestii kehonkielellään vilpitöntä iloa, se koskettaa jokaisen empatiakykyisen läsnäolijan sisintä. Oli hänen ilonaiheensa kuinka pieni tai älytön tahansa.

Tähän minä hänessä kai rakastuinkin. 

Kun on koko elämänsä tuntenut olevansa erilainen ja poikkeava, ei kai ole mitään niin helpottavaa, kuin löytää toinen itsensä kaltainen. Joku, jolle voi kertoa hulluimmat ja sairaimmatkin ajatukset tietäen, ettei hän tuomitse tai syyllistä. Joku, jolle ei tarvitse edes selittää millaista on tuntea jatkuvaa tuskaa, sillä hän tuntee sitä itsekin. Joku, joka on säilyttänyt sisäisen lapsensa niin täydellisesti, ettei hänen todellista ikäänsä huomaa kuin elämänkokemuksen, ymmärryksen ja tiedon paljoudesta. Minä ja hän, siinä on jotain sellaista, mitä muut eivät mitenkään kykenisi käsittämään.

Hänestä luopuminen.. Tuntuu kuin antaisin suuren  osan itsestäni pois. Sellaisen osan, jota olen varjellut kuin salaista aarretta. Ja sellainen hän onkin, niin rakas että sattuu. Hän on jättänyt minuun voimakkaan jäljen. Jäljen, jota kukaan muu ei olisi kyennyt jättämään.

Vain rakkaimpien ihmisten teot ovat niitä, jotka satuttavat kaikista voimakkaimmin. Ja he jotka rakastavat eniten, kokevat syvintä tuskaa silloin kun omat tekoni ovat tuhoavia.

Täs vähän erilainen kirjoitus. Annoin vaan ajatuksen virrata, ja tuli ehkä hitusen parempi olo kun sain purettuu tunteitani tekstiks. Kiitän kaikkia, jotka lukivat, vaikka en suoraan halua sanoo kenestä teksti kertoo. Sen kyllä tietää ne, joiden tarvii tietää.