Lapsi

Lapsi on juuri nukahtamaisillaan. Kömmin sänkyyn hänen viereensä. Hän raottaa silmiään, katsoo mua ja hymyilee.
- Mikä naurattaa, kysyn. Hän rapistelee namipussia peiton alla, hymyilee ihanaa hymyään ja sanoo tyytyväisenä:
- Mul onki namppaa.
Naurahdan, ja juuri kun kurottaudun häntä kohti suukottamaan poskea ja silittämään päätä, hän katoaa.

Palaan takas todellisuuteen. Yleensä täs vaiheessa alkaa itkettää. Lapsi on poissa. Mun lapsi on poissa. Apua. Menetin mun lapsen. Ei ei eii.. en kestä tätä, en kestä, en kestä. Tuska on jotain niin sietämätöntä.

Täs on vaan sellanen "pikku juttu", ettei mulla oo lasta. Eikä oo koskaan ollutkaan. Tää on ensimmäinen kerta kun oikeesti mietin kehtaanko kirjottaa tänne rehellisesti. Mut päätin että kehtaan, vaiks en oo kertonu asiasta muille ku mun psykoterapeutille. Tiedän kyllä, et tää on vaan mun oire. Jokin osa mussa luulee olevansa erään ihmisen äiti. Kyseinen henkilö ei ees oo enää lapsi, mut todellisuudessakin oon menettänyt hänet lopullisesti. Mutta tää äitijuttu, mitä mun mieli koittaa tällä viestittää? Kenties saada jotain muotoa mun henkiselle tuskalle? Huomaan myös miten mun fyysiset kivut koko ajan pahenee tätä kirjoittaessa. Aihe on niin kipeä. Pakko lopettaa tähän.