Uhkeli Muhkeli ampuu navan. Hän on sirkuksen voimamies, sellainen kalju, tanakka ja mustaviiksinen, jollaiseksi lapsena kuvittelin Peppi Pitkätossu -kirjassa olleen voimamiehen, Väkevä-Adolfin. Tosin tämä sirkus, tai ainakin sen esiintymisteltta, on hyvin pieni. Uhkeli Muhkeli on yksin tämän hyvin pienen sirkusteltan hyvin pienellä lavalla. Ilmeensä perusteella hän on hämillään ja hieman kiusaantunut tuijottavista silmäpareista. Hän nostaa vanhanaikaisen, hihattoman jumppapaitansa helmaa, ja huomaa, ettei hänellä ole lainkaan napaa. Jostain Uhkeli Muhkelin vasempaan käteen ilmestyy pyssy. Ei mikään oikea ase, vaan sellainen pikkupyssy, jolla kultasepänliikkeissä ammutaan korvanlehtiin reiät. Tämän pyssyn Uhkeli Muhkeli painaa keskelle vatsaansa, ja PAM! Hänellä on napa.
- Uhkeli Muhkeli ampui navan, meinaan sanoa hoitajalle, joka seuraa näytöltä aivojani ja niitä hoitavaa magneettistimulaatiolaitetta. Onneksi juuri kun olen avaamassa suuni, tajuan, ettei lauseessa ole mitään järkeä. Olisi liian vaikeaa selittää, mikä tai kuka Uhkeli Muhkeli on, ja miksi hän ampui napansa. Miten Uhkeli Muhkeli ja hänen napansa liittyvät minuun, sitä en tiedä itsekään.
Kone naputtaa aivojani. Naks, naks, naks. Se tuntuu epämiellyttävältä, mutta huomaan pikkuhiljaa tottuvani siihen. Jopa niin hyvin, että hetkittäin seilaan unen ja valveen rajalla, katsoen sirkuksen yhden miehen show'ta, ja muita mielikuvitukseni tuotoksia. Mitä jos hoitaja näkisikin koneen kautta ajatukseni? Ja näytölle ilmestyisi pomppimaan vaikkapa hamsterini Teletappi-asu yllään? Hihittelen mielikuvaani hoitajan huolestuneesta ilmeestä, kun hän katsoisi vuorotellen minua ja ruudulla pomppivaa hamsteria. Ihan hyvä, ettei ajatustenlukukoneita ole, tai jos on, niin tietääkseni tämä magneettistimulaatiohoitoa antava laite ei ole sellainen.
Keskiviikko 3.5.2017
Vihaan tätä äkillistä mielialojen vaihtelua. Se menee aina niin päin, että mieliala laskee nopeasti, eikä koskaan nouse samaa vauhtia. Harvemmin edes tiedän, mistä tämä johtuu. Tänäänkin kaikki oli ihan ok, kunnes yhtäkkiä kurkkua alkoi kuristaa, ja tuntui kuin kaikki ilo katoaisi maailmasta. Huomasin kyllä tätä ennen hermostuvani Valtterille, mutta syy kiukkuuni oli sellainen, johon voin parhaiten vaikuttaa muuttamalla itse omia tapojani. Kyseessä on siis niin pieni asia, että on vaikea uskoa sen aiheuttaneen näin voimakkaan ja äkillisen mielialan laskun. Olen kyllä yleisesti stressaantunut raha-asioista, päivittäisestä sairaalassa ramppaamisesta, kaikista hoidettavista asioista, ja etenkin väsymyksestäni ja kivuistani, joiden takia asioiden hoitaminen on niin vaikeaa. Yritän ajatella positiivisemmin. Ainakin päivittäiset käynnit sairaalassa (aivojen magneettistimulaatiohoidossa) jatkuvat vain tämän kuukauden loppuun, jonka jälkeen olen toivottavasti paremmassa kunnossa hoidon ansiosta.
Ajaessani kotiin sairaalasta mielessäni pyörii vain ärsyttäviä asioita. Muistan viimeviikkoisen, ehkä sekunnin mittaisen hetken, kun sattumalta näin erään henkilön kulkevan ohitseni. Minun puolestani hän saisi lakata hengittämästä. Tottakai radiosta alkaa juuri silloin soimaan kyseisestä henkilöstä muistuttava kappale, jota luonnollisesti en voi sietää.
- Voi hyvää päivää, mutisen itsekseni ja vaihdan radiokanavaa mahdollisimman nopeasti. En aio antaa hänen pilata tätäkin päivää. Tänään kaikki on paremmin.
Kotiin tultuani oloni on helpottunut. Istun sohvalle Valtterin viereen. Hän laittaa kätensä polvelleni. Katselen ympärilleni, hengitän, keskityn tähän hetkeen. Olen pienessä ja sotkuisessa kodissamme, jossa tuoksuu banaanilta. Pienuus ja sotku eivät juuri nyt häiritse lainkaan. Täällä on Valtteri. Täällä on Pontus-hamsteri. Täällä on turva.
Ja siinä se taas meni! Se parempi olo. Tutut kiukku, väsymys ja ahdistus ottivat jälleen vallan. Ehtihän sitä parempaa oloa kestää jo melkein tunnin. Musta tuntuu, että olen koko elämäni pitänyt sisälläni valtavaa kiukkua, ja kun se vaan kasvaa ja kasvaa, ei ole ihmekään jos pää meinaa räjähtää. En tiedä, miten näin ison määrän kiukkua saa purettua tekemättä kuitenkaan mitään tyhmää. Tahtoisin huutaa, paiskoa tavaroita, laittaa kaikki paskaksi. Tahtoisin jopa lyödä ja potkia ihmisiä, siis sellaisia ihmisiä, jotka ovat tehneet minulle pahaa, tai hoidostani päättäviä tahoja, jotka ovat hylänneet, vähätelleet, ja pettäneet luottamukseni. Kuvittelen tekeväni heille kaiken saman, mitä he ovat tehneet minulle. Ja enemmänkin. Huudan, potkin, tapan. Milloin minusta tuli tällainen? Miksi saan jotain helpotusta tuollaisista kuvitelmista? Tämä on sairasta.
Voi ei! Kirjoitin tähän lisää, mutta vahingossa suljin koko ikkunan, enkä tietenkään ollut tallentanut tätä. No, tässä luki ainakin, että kävin väkivaltaa kokeneille naisille tarkoitetussa ryhmässä, ja tein siellä tuon upean mestariteoksen tuossa yläpuolella. Hahaa. Sain siihen purettua tosi hyvin mun pahaa oloani. Siellä ryhmässä usein tehdään nopeasti jonkinlaista kuvaa eri materiaaleilla. Tuon kuvan tein liiduilla ja muovailuvahalla. Huvittaa, miten mun mielialat meneekin kunnon vuoristorataa just tänään, kun aloitin kirjoittamaan asiasta. Nyt on kipuja lukuunottamatta ihan hyvä olo, ja nautin, kun saan vaan maata sohvalla ja olla kotona loppuillan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti