Olin eilen vanhempieni luona. Tarkoitus oli tyhjentää vanha huoneeni turhista romuista, ja kävin läpi omia tavaroitani. Huone ja vanhat kirjeet, postikortit ja muut esineet toivat muistoja mieleeni. Jossain vaiheessa oloni meni tosi huonoksi, mutta ensin luulin sen johtuvan vain väsymyksestä. Ajaessani illalla kotiin traumaattiset muistot pyörivät päässäni, ja olisin halunnut vain oksentaa kaiken pahan olon ulos. Nukkumaan meno oli vaikeaa, koska itkin ja pelkäsin ja tunsin itseni niin pieneksi ja heikoksi. Valtterin turvallinen halaus sai minut viimein rauhoittumaan ja nukahtamaan.
Olen tänään ollut koko päivän älyttömän väsynyt, ja vasta tunti tai pari sitten muistin, miksi. Olin yöllä hereillä. Olin vihainen Valtterille, ja ajattelin, että jos hän ei nyt lopeta minun kiusaamistani ja anna minun nukkua, lyön häntä täysillä. Ja Valtterihan on ollut unessa koko ajan, eikä ole häirinnyt nukkumistani mitenkään. Mutta yöllä olen lääketokkurassa ja traumamuistojeni ahdistelemana luullut Valtterin olevan samanlainen kuin entinen poikaystäväni, joka ei antanut minun nukkua yöllä, vaan piti väkisin hereillä jauhaen kaiken maailman tarinoita, tarkoituksenaan kai pelotella ja saada mieleni entistä enemmän sekaisin. Vanha kikka heikentää ihmisen psyykettä, valvottaminen. En muista, tajusinko yöllä Valtterin olevan Valtteri, mutta onneksi en lyönyt häntä, tai tehnyt mitään muutakaan typerää. Pelottavaa silti aina kun näin käy, että luulen hetkellisesti turvallista henkilöä joksikin toiseksi, joka yrittää tehdä pahaa. Olisi kerta kaikkiaan kamalaa havahtua siihen, että olisin vahingoittanut tai yrittänyt vahingoittaa jotakuta "viatonta", luullessani tätä uhkaavaksi. Onneksi näin ei ole käynyt, ja uskon ihmisten osaavan suhtautua ja rauhoitella minua niin, ettei tällaista pääsekään tapahtumaan. Yleensäkin näitä harhaluuloja tulee vain ollessani kotona.
Keskiviikko 24.5.2017
Surkea aamu. Heräsin jo vähän kuuden jälkeen kipuihin, vaikka olisin saanut nukkua seitsemään asti. Makasin sängyssä, mutten väsymyksestä huolimatta pystynyt nukahtamaan uudelleen. Kun seitsemän aikaan nousin ylös, kipu voimistui, kuten se tekee aina liikkuessani vähänkin. Valtteri lähti töihin, ja jäin juomaan hänen keittämäänsä kahvia ja syömään muroja ja banaania. Katsoin samalla hetken lastenohjelmia, mutta oravaksi pukeutuneen naisen iloisuus alkoi nopeasti ärsyttää. Laitoin telkkarin kiinni ja avasin puhelimesta Murhalesken muistelmat -äänikirjan. Huvittuneena totesin, että Anneli Auerin nuopea ääni sopi säestämään aamuani paljon paremmin kuin oravan ylipirteä kikatus. Aamiaisen jälkeen pakotin itseni pukeutumaan ja harjaamaan hiukseni, ja ulos raahautumaan kohti parkkipaikkaa. Olin niin väsynyt, ettei minun ehkä olisi kannattanut lähteä rattiin. Kello oli kuitenkin niin paljon, että olisi ollut myöhäistä soittaa taksi. Eikä minua sillä hetkellä rehellisesti sanottuna edes kiinnostanut, ajaisinko vahingossa rekan alle ja kuolisin. Samantekevää minulle.
Saavuin sairaalaan silti yli 10 minuuttia myöhässä. Hoitaja kehotti lempeästi minua yrittämään ehtiä jatkossa ajoissa paikalle, ja tunsin olevani täysin epäonnistunut ihmisenä. Lupasin yrittää, vaikka olenhan minä tähänkin asti yrittänyt. Onneksi magneettistimulaatiohoidon aikana saa levätä sängyllä. Päässäni pyöri aluksi stressaavia ja sekavia ajatuksia. Kolme kertaa pääsin onneksi ihanaan meditatiiviseen tilaan, jossa en tuntenut väsymystä, ja kivunkin tunsin vain hyvin vaimeasti. Aistin pelkkää pehmeää valkoisuutta, vaikka koin olevani kuitenkin hereillä. Toivottavasti kuoleman jälkeen on tällaista, ajattelin.
Väsymys ja kipu palasivat heti kun jouduin taas keskittymään todellisuuteen. Kotimatkalla kävin lähikaupassa ostamassa smoothien, kahvijuoman ja suklaata. Yritän helposti lohduttaa ja piristää itseäni herkuttelemalla, mikä kyllä näkyy painostani. En ole pystynyt herkkulakkoihin tai pitämään karkkipäivää vain kerran viikossa. Etenkin ilman suklaata tai muuta tosi makeaa tuntuu, etten löydä mitään muuta, mikä nostaisi mielialaa ollessani yksin. Ensimmäisenä herätessäni ajattelen kipua, mutta usein heti sen jälkeen herkkuja, niin huvittavalta kuin se kuulostaakin. Olen ollut samanlainen namuhiiri koko elämäni, vaikka olinkin vielä teini-ikäisenä pelkkää luuta ja nahkaa. Nyt painan 40kg enemmän kuin silloin, ja tottakai haaveilen pudottavani painoa, mutta olen huomannut sen mahdottomaksi tässä terveydentilassa.
Torstai 25.5.2017
Siskoni on puolisonsa kanssa hakemassa uutta perheenjäsentä, koiranpentua! Tätä on suunniteltu tosi pitkään, ja koiran nimikin on päätetty jo yli 3 vuotta sitten. Minä ja Valtteri saamme kunnian olla koiravauvan "kummit". Käsittämättömän ihanaa! ❤
En tiedä, miksi olen alkanut nyt kirjoittamaan päiväkirjatyylisesti arjestani. Tai tiedän, että minulla on jonkinlainen tarve kirjoittaa ja saada tavallisemmatkin ajatukseni ja tekemiseni muiden nähtäville, mutten tiedä, mistä tämä tarve kumpuaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti