Muistomylly pyörii, lapset siinä hyörii

Huh, viime kerrasta on aikaa! Viimeksi tänne kirjoittamani teksti on jonkinlainen yhteenveto vuodesta 2018. En ole edes julkaissut sitä, mutta ehkä vielä julkaisen, vaikka aikaa onkin kulunut. Aika tuo ehkä jonkinlaista armollisuutta omaa tekstiä kohtaan.
   Muistot koulukiusaamisesta ovat nostaneet päätään. Taas. Se ärsyttää. Enkö ole jo vatvonut asiaa tarpeeksi? Miten vieläkin ne muistot voivat satuttaa niin paljon? Jopa kaiken sen jälkeen, mitä mun elämässä on tapahtunut peruskoulun jälkeen. Tahtoisin päästää irti tästä asiasta. Samalla kun koen syvää surua siitä, millainen lapsuus mulla oli, tunnen itseni typeräksi ja itsekeskeiseksi. Olen kateellinen ihmisille, joiden lapsuus on ollut huoleton ja onnellinen. Ja tämä kateus taas hävettää, onhan niin paljon ihmisiä, jotka ovat joutuneet lapsena kokemaan paljon pahempia asioita, kuin minä. Mulla on ollut vanhemmat, sisko, isovanhemmat, kummit ja muut läheiset. Ja aina mulla oli kuitenkin pari hyvää ystävää. En ole oikeasti joutunut selviämään yksin, mutta kiusaamistilanteissa koin niin pohjatonta yksinäisyyttä, kuin voin kuvitella. Olin sen kokemuksen kanssa yksin, ja kuvittelin koko maailman olevan mua vastaan. Miten ne kiusaajat, oikeasti pienet lapset, saivat mut uskomaan, ettei KUKAAN voi rakastaa mua? Mulla oli silti aina jonkinlainen usko siihen, että se kiusaaminen oli väärin, typerää ja lapsellista. Tiesin, että joillakin niistä lapsista oli varmasti tosi vaikeaa ja paha olla, ja jotkut olivat touhussa mukana siksi, etteivät vaan itse joutuisi kiusatuksi. Olen miettinyt sitäkin, että kiusasinko minä itse jotakuta. Muistan tilanteita, joissa olin tosi tyly joitakin koulukavereita kohtaan. Valitettavasti sorrun vieläkin joskus samankaltaiseen käytökseen silloin, kun kipu tai traumamuistot vyöryvät päälle.
   Elämässä on nykyään jo niin paljon kaikkea muuta, ja siksi turhauttaakin kiertää tätä samaa ajatuskehää tämän saman asian kanssa. Jonkin aikaa kului niin, etten juurikaan ajatellut tätä. Pyöritin päässäni vain muita traumoja - voi luoja, miten surkuhupaisaa tämä traumojen kirjo. Sitten Facebookin kaveriehdotuksiin ilmestyi tuttu nimi ja tutut kasvot, joita en ollut nähnyt aikoihin - edes painajaisissa. Siitä lähti taas lapsuusmuistojen mylly pyörimään. Olin taas se pieni - vaikkakin ikäisiäni pidempi - tyttö, joka juoksi tahallaan autotielle suoraan auton eteen. Harrastin tätä vanhemmiltani salassa jonkin aikaa, kunnes yhdessä minuun lähes törmänneessä autossa olikin naapurin pariskunta. He sanoivat kertovansa vanhemmilleni, jos näkevät minun tekevän vielä sellaista. Sain pienen puhuttelun siitä, mitä kaikkea kamalaa tuollaisesta voi seurata. Mutta se oli juuri tarkoitukseni, jäädä auton alle ja kuolla tai loukkaantua, vain siksi ettei tarvisi mennä kouluun. Ja tätä minä, kohta 27-vuotias nainen, itken vieläkin. Että kuvittelin tosiaan kuoleman tai elinikäisen vammautumisen olevan parempi vaihtoehto, kuin silloinen elämäni. Lapsuus, jonka pitäisi olla huoletonta leikkimistä ja uuden oppimista.
   Sanotaan, että koskaan ei ole myöhäistä saada onnellista lapsuutta. En ole vielä päässyt kärryille siitä, mitä tuo lause tarkoittaa. Elän koko elämäni oma lapsuus sisälläni, se on hatara kivijalka, jonka päälle minut on rakennettu. Siksi minusta tuli juuri minä. Huomaan, että haluan jollain tavalla olla vielä lapsi, ja takerrun joihinkin lapsuusjuttuihin. Kuten vaikka pehmoleluihin. Ne ovat mulle tärkeitä ja saavat mut nauramaan ja tuntemaan oloni turvalliseksi. Niillä on hauska pelleillä, ja huvitan kavereita kertomalla niistä tarinoita. 

Ekaluokkalainen minä

   Mun elämässä on tapahtunut tosi paljon sitten viime postauksen. Ei pelkästään raskaita, vaan myös hyviä juttuja! Syksyllä 2018 perheeseen liittyi ihana Vili-kissa. Viime vuonna sain kauan - siis 10 vuotta - odottamani kipulääkityksen ja pyörätuolin. Kuulostaa hassulta, että joku haaveilee pyörätuolista, mutta uskokaa, on niin paljon kivempaa olla ulkona tuolissa, kuin yksin sisällä kykenemättä liikkumaan. Koko viime kevään kävin aivojen magneettistimulaatiohoidoissa, aluksi päivittäin ja sitten pikkuhiljaa harvennetusti. Nämä kaikki asiat ovat saaneet mut voimaan paremmin! Pystyn nykyään käymään uimahallissa vesijuoksemassa ilman, että se pahentaa kipuja, ja suunnittelen myös ensimmäistä omaa taidenäyttelyä! Ihan huippua! Kerron ehkä myöhemmin kaikista tapahtuneista jutuista tarkemmin.

 Kiitos kun luit! ♡

10 vuotta

Niin kauan oon sairastanut masennusta. Tarkkaan on vaikee sanoo ajankohtaa jolloin se puhkes, mutta muistan jo 11-vuotiaana toivoneeni kuolemaa. Olin vasta ala-asteella ja vihasin kaikkea itsessäni.

Mikä saa pienen lapsen menettämään halun elää? Mun kohdalla syitä on monia, mutta varmasti eniten just tuolloin vaikutti se, että mua kiusattiin koulussa. Tuntuu ettei sana "kiusaaminen" ees riitä kuvaamaan sitä helvettiä mitä mun arkipäivät koulussa oli. Muut oppilaat kohteli mua kuin mulla ei olis mitään arvoa. En tuntenut olevani edes ihminen. Kavereita mulla oli muutama, mutta he eivät uskaltaneet puolustaa mua, koska silloin heitäkin olis saatettu kiusata yhtä paljon kuin mua. En oo heille asiasta katkera, päinvastoin, oon ilonen että mul ees oli kavereita. Kerroin kyllä kiusaamisesta vanhemmilleni, jotka olivat kouluun ahkerasti yhteydessä. Kiusaamiseen puututtiin kuitenkin vasta kun olin ylä-asteella. Kaikesta koulussa ja koulumatkoilla tapahtuneesta en uskaltanut kertoo kellekään moneen vuoteen, koska syyllistin itteeni niist asioista. Näitä oli etenkin seksuaalinen ahdistelu ikäisiltäni pojilta. Tätäkin tapahtui jo ala-asteella, kun kehityin ja kasvoin suht aikasin. Olin paljon poikia pidempi ja häpesin naisellisuuttani.

Oon aina ollut poikkeava, ja tiedostanut asian niin kauan kuin muistan. En tuntenut kuuluvani mihinkään ryhmään, jossa oli muita lapsia. Ihmettelin aina mitä muut lapset mahtaa ajatella, kun juoksivat mieluummin epämukavissa kurahousuissaan räkä poskella pitäen kauheeta meteliä, kuin istuivat jonkun sylissä keksimässä luonteenpiirteitä pehmoleluille tai piirtämässä mielikuvitushahmoja. Ihmettelen vähän vieläkin. Mulla todettiin myös psykologin testeissä olevan (mm. autismiin liittyvää) empaattista yliherkkyyttä, sekä yliherkkä mielikuvitus. Tää erilaisuus on varmaan se syy, miks just mua alunperin ruvettiin kiusaamaan, muuta syytä en keksi.

Samaan aikaan kun tätä kiusaamista tapahtu joka päivä koulussa, ei kotonakaan asiat ollu hyvin. Mun mummu sai aivoverenvuodon ja halvaantu. Mun läheiset menetti lapsensa. Älyttömän vaikeita asioita koko perheelle. En ihmettele et kaikki tapahtunut  meni mun käsittelykyvyn yli.

Haluun tällä tuoda esiin sen, ettei masennus ole pelkästään aikuisten sairaus. Itseasiassa se ei ole myöskään vain ihmisten sairaus. (Tähän on pakko lisätä, etten edes tahdo ajatella moniko eläin Suomessakin kärsii masennuksesta kun ottaa huomioon tuotanto-, turkis- ja koe-eläinten olot.) Masennus ei näy ulospäin välttämättä mitenkään.

Toivon, että lapsille kerrottaisiin jo pienestä lähtien, mitä koulukiusaamisesta voi seurata. Kiusattu saattaa oikeesti sairastua vakavasti, pahimmillaan loppuelämäksi. Uskon, että lapset ymmärtävät, jos heille kunnolla selitetään, että toista ihmistä voi "lyödä " myös ilkeillä sanoilla ja teoilla, ja se sattuu aivan yhtä paljon. Sitäkään ei pitäis unohtaa, että myös kiusaaja tarvitsee apua. Syy kiusaamiseen löytyy usein kiusaajan omista ongelmista. Esimerkkinä voin käyttää erästä muakin kiusannutta poikaa. Hänen isänsä kuoli pojan ollessa pieni, ja muistan, ettei heidän kotitalonsa näyttänyt mitenkään asuinkelpoiselta. Myöhemmin oon kuullut huumeiden olevan keskeinen asia pojan elämässä nuoresta asti. Poika purki pahaa oloaan muihin lapsiin. Mahtoiko hänellä olla ketään luotettavaa aikuista, jolle puhua?

Kiitän taas kaikkii, jotka on jaksanu lukea! Kommentteja otetaan mielellään vastaan :)

Kysymyspostaus numero yks

Pääsin viikko sitten pois sairaalasta ja aattelin nyt vihdoinkin vastailla lukijoiden lähettämiin kysymyksiin! Vointi on parempi ja jaksan taas tehdä arkijuttuja, jatkaa harrastuksia ja ylläpitää ihmissuhteita. En voi olla hymyilemättä, kun ajattelen tätä. Ihanaa kun pelkkä sängystä nouseminen ei vie enää kaikkii voimia, ja pystyn olee hereillä koko päivän ja nukkuu öisin.

Mut nyt niit kysymyksii!

Mitä odotat vuodelta 2014? - Itsenäistymistä ja sitä, et elämä menee eteenpäin. Huhtikuussa vapautuu paikka yhdestä palvelukodista, ja suunnitelmissa ois muuttaa täält vanhempien nurkista sinne. Ja sit odotan tietenki kesää!

3 asiaa mitä ikävöit? - Kavereitani, edesmenneitä läheisiäni, ja yhtä pehmoleluu, joka on vielä mun exällä.

Kamalin kokemus vuoden aikana? Entä paras? - Kuulostaa varmaan oudolta, mut näihin molempiin on sama vastaus: ero exästäni huhtikuussa 2013, vajaa viiden vuoden seurustelun jälkeen. Kamalaa oli tajuta, ettei auta vaikka rakastais toista kuinka paljon. Suhde vaan ei enää toiminut, ja se vei multa enemmän voimia, kuin antoi. Olin niin hukassa itteni kanssa, etten lopulta edes tiennyt mitä halusin, enkä kyennyt silloin parisuhteeseen. Samalla ero oli kuitenkin opettava kokemus, koska etukäteen olin pelännyt sitä ja kuvitellut, etten ikinä selviäis siitä. Mut tässä sitä ollaan, entistä vahvempana. Kun lopullinen päätös erosta oli tehty, tajusin, että oon selvinnyt paljon pahemmista jutuista, ja ajan kanssa tulisin sinuiksi myös tän asian kanssa. Ja niinhän siinä kävikin. Eron jälkeen luulin pitkään, etten voisi koskaan rakastaa ketään toista samalla tavalla, mutta sekin osottautui turhaksi peloksi, kun tutustuin nykyiseen poikaystävääni.

Hauskin lapsuudenmuistosi? - Näit on tosi paljon, mikä on hianoo! Ollaan siskon kans oltu kaks oikein älypäätä (okei ollaan vieläki) ja tehty kaikkee enemmän ja vähemmän järkevää. En osaa sanoo mitään yhtä hauskinta muistoo, mut monet "hyvät" ideat siskon kans naurattaa vieläkin. Mm. pehmolelun meikkaaminen sulatetulla suklaalla, perunan käyttäminen superpallona, plastiikkakirurgin leikkiminen teippaamalla toistemme naamat luonnottoman näkösiks, raparperinlehdet hattuina naapurintytön synttäreillä, sisällä nukkuminen teltassa ja makuupusseissa naamiaisasut päällä, portaissa laskettelu lampaantaljalla...

Kuluneen vuoden paras uusi tuttavuus? - Kaikki kaverit, joihin oon vuoden sisällä tutustunut, ja joista on tullut mulle tärkeitä. Erityismainintana rakkaani, joka on vahvin tuntemani ihminen ja ihanan persoonallinen tyyppi (:

Kuka on elämäsi sankari, muu kuin sinä itse? - Sisko, äiti ja isi. Eivät oo koskaan luovuttaneet, hylänneet, eikä lakanneet rakastamasta.

Lempiruokasi? - En osaa tähänkään vastata muuta ku ympäripyöreesti kasvisruoka ja merenantimet. Hyvii ruokii on niin paljon!

Suosikkiaineesi peruskoulussa? - Ala-asteella tykkäsin eniten muistaakseni kuvaamataidost ja yläasteella terveystiedost.

Mitä haluaisit harrastaa/harrastat? - Harrastan tän blogin lisäks kuvataidetta monessa muodossa, koiran kans touhuumista, ja sairaalajakson aikana alotin kuntosalil käymisen. Kuuntelen myös paljon musiikkii ja tykkäisin harrastaa laulamist ihan kunnolla, mut mun ääni ei oo häävi. Ajatuksena ois alkaa käymään taas vesijumpas ja -juoksemas, ja ehkä joskus tulevaisuudessa jatkaa tanssimist, mikä on sairauden takii jäänyt.

Tiedätkö/mistä luulet, että sairautesi johtuu tai on peräisin? - Mun dissosiaatiohäiriö ja masennus on sellasii ns. traumaperäisiä, ja traumoja mulle muodostuu helpommin, koska oon poikkeuksellisen herkkä ihminen. Psykologisten testien mukaan mulla on yliherkkä mielikuvitus ja empaattinen yliherkkyys, jonka takia koen enemmän ja voimakkaampia tunteita, kuin ihmiset yleensä. Kipuoireen uskon olevan jonkinlainen aivojen keino tuoda pahaa oloa näkyvämmäksi, ja viestittää mitkä asiat lisäävät stressiä ja ahdistusta. Oon joutunut kokemaan lapsuudessani vaikeita asioita, jotka on menny mun käsittelykyvyn yli, ja aiheuttaneet traumoja. Näistä kokemuksista traumatisoivin on koulukiusatuksi joutuminen ala- ja yläasteella. Se sisälsi henkisen väkivallan lisäksi seksuaalista ahdistelua ja hyväksikäyttöä, ja kiusaajat "aivopesi" mut uskomaan, että vika on minussa. Vaikka tästä on monta vuotta, joudun joka päivä elämään niiden asioiden ja tunteiden kanssa. Harvoin pystyn olemaan edes tuntiakaan ajattelematta asiaa. Onneks pystyn käsittelemään näit traumoja terapiassa, ja nykyään pystyn puhuu näistä myös läheisilleni. Toivoisin, että lapsille opetettais, miten tuhoisat seuraukset koulukiusaamisella on. Ilman peruskoulussa olleita kiusaajia mun elämä vois olla normaalia nuoren naisen elämää.

Minä yläasteen koulukuvassa, hymyillen vaikka elämä oli yhtä helvettiä.

Täs oli vasta osa kysymyksistä. Jatkan taas sit ku ehdin ja jaksan. Kiitos kysyjille ja teille jotka jaksoitte lukee!