"Älä itseäsi soimaa, et ole valinnut sairastua. Sitä paitsi, eikö jokainen ansaitse ystäviä?" sanoo toinen.
Taas kävi näin. Olin sopinut kivan menon, jonne oikeasti halusin mennä. Mutta kroppa ei tottele, joka paikkaan sattuu, ja voimani kuluvat loppuun kaikesta ponnistelusta. Tämä on ihan liian yleistä minulle, ollut jo yli seitsemän vuotta. Olen aina surullinen ja pettynyt, kun joudun perumaan menojani lyhyellä varoitusajalla. Koskaan ei voi tietää, milloin tulee huono päivä tai hetki. Kaverit joutuvat joustamaan kanssani älyttömän paljon.
"Ei sinusta ole mihinkään. Kohta sinulla ei ole enää yhtään ystävää", sanoo taas tuo tuttu ääni. Se on oma ääneni. Yksi niistä.
"Sinun pitäisi puhua itsellesi lempeämmin. Sinä et ole aiheuttanut tätä, vaan muut ovat tehneet sinulle väärin. Siksi sinuun sattuu. Se ei ole sinun vikasi", pohtii tämä aikuisempi ääni.
"Miksi olet antanut tämän kaiken tapahtua? Mikset osannut puolustautua? Miksi alistuit rooliisi kiusattuna, hyväksikäytettävänä, helppona saaliina? Nyt olet tässä, kehosi ja mielesi vankina, onneksi olkoon vaan, ja kaverisi joutuvat sinua sietämään", ilkkuva ääni tykittää takaisin.
Pelkään, että muut suuttuvat. En tahtoisi tuottaa muille pettymystä. Kuten terapeuttini on neuvonut, yritän ajatella lasta, pientä Oonaa. Hän on kipeä, väsynyt ja itkuinen. Suuret silmät kimaltavat kyynelistä, jotka putoilevat pulleita poskia pitkin. Yritän ottaa hänet syliin.
"Sinä yritit parhaasi. Ensi kerralla sitten, " yritän sanoa. Mutta se ei onnistu. Pikku-Oona ei kuule lohduttavia sanoja. Aikuisempi minä ei saa lasta syliin. En saa yhteyttä itseeni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti