Muistot koulukiusaamisesta ovat nostaneet päätään. Taas. Se ärsyttää. Enkö ole jo vatvonut asiaa tarpeeksi? Miten vieläkin ne muistot voivat satuttaa niin paljon? Jopa kaiken sen jälkeen, mitä mun elämässä on tapahtunut peruskoulun jälkeen. Tahtoisin päästää irti tästä asiasta. Samalla kun koen syvää surua siitä, millainen lapsuus mulla oli, tunnen itseni typeräksi ja itsekeskeiseksi. Olen kateellinen ihmisille, joiden lapsuus on ollut huoleton ja onnellinen. Ja tämä kateus taas hävettää, onhan niin paljon ihmisiä, jotka ovat joutuneet lapsena kokemaan paljon pahempia asioita, kuin minä. Mulla on ollut vanhemmat, sisko, isovanhemmat, kummit ja muut läheiset. Ja aina mulla oli kuitenkin pari hyvää ystävää. En ole oikeasti joutunut selviämään yksin, mutta kiusaamistilanteissa koin niin pohjatonta yksinäisyyttä, kuin voin kuvitella. Olin sen kokemuksen kanssa yksin, ja kuvittelin koko maailman olevan mua vastaan. Miten ne kiusaajat, oikeasti pienet lapset, saivat mut uskomaan, ettei KUKAAN voi rakastaa mua? Mulla oli silti aina jonkinlainen usko siihen, että se kiusaaminen oli väärin, typerää ja lapsellista. Tiesin, että joillakin niistä lapsista oli varmasti tosi vaikeaa ja paha olla, ja jotkut olivat touhussa mukana siksi, etteivät vaan itse joutuisi kiusatuksi. Olen miettinyt sitäkin, että kiusasinko minä itse jotakuta. Muistan tilanteita, joissa olin tosi tyly joitakin koulukavereita kohtaan. Valitettavasti sorrun vieläkin joskus samankaltaiseen käytökseen silloin, kun kipu tai traumamuistot vyöryvät päälle.
Elämässä on nykyään jo niin paljon kaikkea muuta, ja siksi turhauttaakin kiertää tätä samaa ajatuskehää tämän saman asian kanssa. Jonkin aikaa kului niin, etten juurikaan ajatellut tätä. Pyöritin päässäni vain muita traumoja - voi luoja, miten surkuhupaisaa tämä traumojen kirjo. Sitten Facebookin kaveriehdotuksiin ilmestyi tuttu nimi ja tutut kasvot, joita en ollut nähnyt aikoihin - edes painajaisissa. Siitä lähti taas lapsuusmuistojen mylly pyörimään. Olin taas se pieni - vaikkakin ikäisiäni pidempi - tyttö, joka juoksi tahallaan autotielle suoraan auton eteen. Harrastin tätä vanhemmiltani salassa jonkin aikaa, kunnes yhdessä minuun lähes törmänneessä autossa olikin naapurin pariskunta. He sanoivat kertovansa vanhemmilleni, jos näkevät minun tekevän vielä sellaista. Sain pienen puhuttelun siitä, mitä kaikkea kamalaa tuollaisesta voi seurata. Mutta se oli juuri tarkoitukseni, jäädä auton alle ja kuolla tai loukkaantua, vain siksi ettei tarvisi mennä kouluun. Ja tätä minä, kohta 27-vuotias nainen, itken vieläkin. Että kuvittelin tosiaan kuoleman tai elinikäisen vammautumisen olevan parempi vaihtoehto, kuin silloinen elämäni. Lapsuus, jonka pitäisi olla huoletonta leikkimistä ja uuden oppimista.
Sanotaan, että koskaan ei ole myöhäistä saada onnellista lapsuutta. En ole vielä päässyt kärryille siitä, mitä tuo lause tarkoittaa. Elän koko elämäni oma lapsuus sisälläni, se on hatara kivijalka, jonka päälle minut on rakennettu. Siksi minusta tuli juuri minä. Huomaan, että haluan jollain tavalla olla vielä lapsi, ja takerrun joihinkin lapsuusjuttuihin. Kuten vaikka pehmoleluihin. Ne ovat mulle tärkeitä ja saavat mut nauramaan ja tuntemaan oloni turvalliseksi. Niillä on hauska pelleillä, ja huvitan kavereita kertomalla niistä tarinoita.
 | |||||||
| Ekaluokkalainen minä |
Mun elämässä on tapahtunut tosi paljon sitten viime postauksen. Ei pelkästään raskaita, vaan myös hyviä juttuja! Syksyllä 2018 perheeseen liittyi ihana Vili-kissa. Viime vuonna sain kauan - siis 10 vuotta - odottamani kipulääkityksen ja pyörätuolin. Kuulostaa hassulta, että joku haaveilee pyörätuolista, mutta uskokaa, on niin paljon kivempaa olla ulkona tuolissa, kuin yksin sisällä kykenemättä liikkumaan. Koko viime kevään kävin aivojen magneettistimulaatiohoidoissa, aluksi päivittäin ja sitten pikkuhiljaa harvennetusti. Nämä kaikki asiat ovat saaneet mut voimaan paremmin! Pystyn nykyään käymään uimahallissa vesijuoksemassa ilman, että se pahentaa kipuja, ja suunnittelen myös ensimmäistä omaa taidenäyttelyä! Ihan huippua! Kerron ehkä myöhemmin kaikista tapahtuneista jutuista tarkemmin.
Kiitos kun luit! ♡
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti