Muistomylly pyörii, lapset siinä hyörii

Huh, viime kerrasta on aikaa! Viimeksi tänne kirjoittamani teksti on jonkinlainen yhteenveto vuodesta 2018. En ole edes julkaissut sitä, mutta ehkä vielä julkaisen, vaikka aikaa onkin kulunut. Aika tuo ehkä jonkinlaista armollisuutta omaa tekstiä kohtaan.
   Muistot koulukiusaamisesta ovat nostaneet päätään. Taas. Se ärsyttää. Enkö ole jo vatvonut asiaa tarpeeksi? Miten vieläkin ne muistot voivat satuttaa niin paljon? Jopa kaiken sen jälkeen, mitä mun elämässä on tapahtunut peruskoulun jälkeen. Tahtoisin päästää irti tästä asiasta. Samalla kun koen syvää surua siitä, millainen lapsuus mulla oli, tunnen itseni typeräksi ja itsekeskeiseksi. Olen kateellinen ihmisille, joiden lapsuus on ollut huoleton ja onnellinen. Ja tämä kateus taas hävettää, onhan niin paljon ihmisiä, jotka ovat joutuneet lapsena kokemaan paljon pahempia asioita, kuin minä. Mulla on ollut vanhemmat, sisko, isovanhemmat, kummit ja muut läheiset. Ja aina mulla oli kuitenkin pari hyvää ystävää. En ole oikeasti joutunut selviämään yksin, mutta kiusaamistilanteissa koin niin pohjatonta yksinäisyyttä, kuin voin kuvitella. Olin sen kokemuksen kanssa yksin, ja kuvittelin koko maailman olevan mua vastaan. Miten ne kiusaajat, oikeasti pienet lapset, saivat mut uskomaan, ettei KUKAAN voi rakastaa mua? Mulla oli silti aina jonkinlainen usko siihen, että se kiusaaminen oli väärin, typerää ja lapsellista. Tiesin, että joillakin niistä lapsista oli varmasti tosi vaikeaa ja paha olla, ja jotkut olivat touhussa mukana siksi, etteivät vaan itse joutuisi kiusatuksi. Olen miettinyt sitäkin, että kiusasinko minä itse jotakuta. Muistan tilanteita, joissa olin tosi tyly joitakin koulukavereita kohtaan. Valitettavasti sorrun vieläkin joskus samankaltaiseen käytökseen silloin, kun kipu tai traumamuistot vyöryvät päälle.
   Elämässä on nykyään jo niin paljon kaikkea muuta, ja siksi turhauttaakin kiertää tätä samaa ajatuskehää tämän saman asian kanssa. Jonkin aikaa kului niin, etten juurikaan ajatellut tätä. Pyöritin päässäni vain muita traumoja - voi luoja, miten surkuhupaisaa tämä traumojen kirjo. Sitten Facebookin kaveriehdotuksiin ilmestyi tuttu nimi ja tutut kasvot, joita en ollut nähnyt aikoihin - edes painajaisissa. Siitä lähti taas lapsuusmuistojen mylly pyörimään. Olin taas se pieni - vaikkakin ikäisiäni pidempi - tyttö, joka juoksi tahallaan autotielle suoraan auton eteen. Harrastin tätä vanhemmiltani salassa jonkin aikaa, kunnes yhdessä minuun lähes törmänneessä autossa olikin naapurin pariskunta. He sanoivat kertovansa vanhemmilleni, jos näkevät minun tekevän vielä sellaista. Sain pienen puhuttelun siitä, mitä kaikkea kamalaa tuollaisesta voi seurata. Mutta se oli juuri tarkoitukseni, jäädä auton alle ja kuolla tai loukkaantua, vain siksi ettei tarvisi mennä kouluun. Ja tätä minä, kohta 27-vuotias nainen, itken vieläkin. Että kuvittelin tosiaan kuoleman tai elinikäisen vammautumisen olevan parempi vaihtoehto, kuin silloinen elämäni. Lapsuus, jonka pitäisi olla huoletonta leikkimistä ja uuden oppimista.
   Sanotaan, että koskaan ei ole myöhäistä saada onnellista lapsuutta. En ole vielä päässyt kärryille siitä, mitä tuo lause tarkoittaa. Elän koko elämäni oma lapsuus sisälläni, se on hatara kivijalka, jonka päälle minut on rakennettu. Siksi minusta tuli juuri minä. Huomaan, että haluan jollain tavalla olla vielä lapsi, ja takerrun joihinkin lapsuusjuttuihin. Kuten vaikka pehmoleluihin. Ne ovat mulle tärkeitä ja saavat mut nauramaan ja tuntemaan oloni turvalliseksi. Niillä on hauska pelleillä, ja huvitan kavereita kertomalla niistä tarinoita. 

Ekaluokkalainen minä

   Mun elämässä on tapahtunut tosi paljon sitten viime postauksen. Ei pelkästään raskaita, vaan myös hyviä juttuja! Syksyllä 2018 perheeseen liittyi ihana Vili-kissa. Viime vuonna sain kauan - siis 10 vuotta - odottamani kipulääkityksen ja pyörätuolin. Kuulostaa hassulta, että joku haaveilee pyörätuolista, mutta uskokaa, on niin paljon kivempaa olla ulkona tuolissa, kuin yksin sisällä kykenemättä liikkumaan. Koko viime kevään kävin aivojen magneettistimulaatiohoidoissa, aluksi päivittäin ja sitten pikkuhiljaa harvennetusti. Nämä kaikki asiat ovat saaneet mut voimaan paremmin! Pystyn nykyään käymään uimahallissa vesijuoksemassa ilman, että se pahentaa kipuja, ja suunnittelen myös ensimmäistä omaa taidenäyttelyä! Ihan huippua! Kerron ehkä myöhemmin kaikista tapahtuneista jutuista tarkemmin.

 Kiitos kun luit! ♡

Kesäpäiväkirja III

Maanantai 23.7.

Terapeutti on vieläkin lomalla, mutta laitoin hänelle viestiä. Puhuimme puhelimessa, ja sovimme tapaamisen keskiviikoksi. En vaan jaksanut enää. Päässäni on pyörinyt itsetuhoajatusten sekamelska. Kaikkein epätoivoisimpina hetkinä yritän keksiä syitä sinnitellä. Useimmiten ajattelen silloin siskoani. Mitä hänen elämänsä olisi sen jälkeen, kun minua ei olisi? Millaiset arvet minun kuolemani jättäisi häneen? Olisiko hän enää lainkaan sama ihminen ilman minua? 
   Eilen illalla Pontus sai minut hetkeksi järkiini. Kun olin menossa nukkumaan ja laskin hänet sylistäni häkkiin, hän yritti heti takaisin. Kiipesi mahdollisimman korkealle, seisoi siinä takajaloillaan ja tuijotti anovasti silmiini, kuten joka ilta. Sanoja ei tarvita, tiedän mitä tuo katse tarkoittaa: "Äiti, ota vielä hetkeksi syliin!" Ja kuten joka ilta, nostin hänet ja sanoin: "Okei, yks hali vielä". Tyytyväisenä hän painautui poskeani vasten, ja sulki silmänsä kun suukotin hänen pientä päätään. Eläimen osoittama kiintymys on niin liikuttavan aitoa. Tämä ihana otus ansaitsee kaiken rakkauden, mitä voin sille antaa. "Hyvää yötä, nähdään huomenna, kulta." Ja lisäsin vielä: "Äiti ei jätä sua". ❤️

Keskiviikko 25.7.
Eilen meidän ihana Pontus nukahti ikiuneen. Suru on valtava, mutta se on merkki vielä suuremmasta rakkaudesta. Olen onnellinen, että Pontus oli viime hetkiinsä asti reipas oma itsensä, jaksoi juosta ja kiipeillä. Kävimme Valtterin vanhempien mökillä, ja illalla sieltä palatessamme löysimme pienen nukahtaneena levollisen näköisenä herkkutikkunsa viereen. Hänellä oli pitkä ja hyvä elämä. Tänään kävimme sukuni mökillä hautaamassa pikkuisen. Perheeni oli mukana, ja heidän surustaan huomasi, miten tärkeä osa perhettä Pontus oli. Olen todella kiitollinen myös kaikille ystävilleni, jotka ovat tukenani ja ymmärtävät luopumisen tuskan. Ilman kaikkia läheisiäni tämä olisi varmasti vielä tuhat kertaa vaikeampaa.

Lähin olikin pahin

Ihan aluksi varoitus, että teksti saattaa järkyttää tai laukaista traumaperäisiä oireita, jos kärsit sellaisista. 

   Viime kuussa osallistuin Taiteella väkivaltaa vastaan -tapahtumaan, johon sain viedä maalauksiani esille. Tapahtuman teemana oli erityisesti naisten kokema lähisuhdeväkivalta, ja sen ehkäiseminen sekä siitä toipuminen. Valitettavasti aihe on minulle kovin tuttu. Paitsi toipumista en ole vielä kokenut, mutta toivottavasti joskus koen. En silti usko, että sellaisesta ikinä selviytyy ilman mitään pysyviä vaurioita, ainakin jos henkinen ja fyysinen väkivalta on ollut sellaisissa mittakaavoissa kuin minun kohdallani. Onneksi taide on loistava työkalu tämänkin asian käsittelyssä. Tapahtumassa luettiin myös aikaisemmin kirjoittamani Rajat-niminen teksti, jonka ajattelin uskaltaa julkaista nyt tännekin. Olen niin väsynyt häpeämään ja pelkäämään. Ja järjellä ajateltuna, eivät tällaiset asiat ole uhrin syytä. Mikään erimielisyys tai valta-asema ei oikeuta pahoinpitelyyn. Ei uhrin pitäisi olla se, joka häpeää tapahtunutta ja syyllistää itseään. Eihän kukaan halua tai valitse tulla rakkaan ihmisen satuttamaksi. Ainakaan tietoisesti.


Rajat


Rakkauden kai kuuluukin joskus sattua, ja kipua täytyy joskus sietää.

Vaan missä menee luottamuksen, huolenpidon, kunnioituksen, uhrautumisen rajat?

Onko raja siinä, kun olet toisen omaisuutta,
kokonaan toisen vallan alla?
Vai siinä, kun odotat jo viidettä päivää edes pientä katsetta,
jotain mistä tietäisit,
että toinen on huomannut sinut?
Meneekö raja vasta siinä,
kun silitys muuttuu kuristusotteeksi,
tai kun sinut lukitaan pieneen huoneeseen,
seurana vain rakkaasi ja pahimmat pelkosi?
Miten voi mitata, kuinka paljon saa antaa anteeksi, ilman että tuhoat itsesi siinä samalla?

Mistä sen tunnistaa,
rakkauden tai rakkaudettomuuden,
jos ei koskaan ole saanut kokea sellaista rakkautta?
Onko se omistushalua tai -haluttomuutta, ripustautumista tai välinpitämättömyyttä,
ylistämistä tai alistumista?
Ja miten erottaa valheesta totuus ja totuudesta valhe, jos niitä lauotaan vuorotellen,
niin isoista kuin pienistäkin aiheista?

Kun on itse antanut kaikkensa,

ja tekisi kaiken toisen puolesta,

on liian helppoa luulla toisen tekevän samoin.

are you a curse?

from bad to worse

our affair

helpless as i'm

trying to react 

you were the worst idea i ever had

sometimes i wonder how i landed in a mess like this

(The Dø - A Mess like this)

Odontofobia

"Fobia on tiettyihin tilanteisiin tai kohteisiin liittyvä todellisen uhkan olemassaoloon perustumaton pelko (kammo tai kauhu), jonka ahdistuneisuusoireita henkilö ei pysty hallitsemaan. Vastenmielisyys esimerkiksi jotain eläinlajia kohtaan ei ole vielä fobia. Fobiat luokitellaan ahdistuneisuushäiriöihin."

Olen tällä hetkellä aivan hermoheikkona, koska mulla on huomenna aika hammaslääkärille. Hammaslääkäri on yks pelottavimmista asioista, joita tiedän. Pelko kumpuaa lapsuudesta, ja huomaan liittäväni mielessäni hammaslääkäriin kauhean määrän tunteita, muistoja ja merkityksiä. Se, ettei pelkoani ole aina ymmärretty, on saanut mut kokemaan itseni huonoksi ja hylätyksi. Nämä tunteet ovat taas pinnassa. 
   Vieläkin harva ihminen tietää tai ymmärtää, missä mittakaavassa pelkoni on. Silloinkin kun tiedossa ei ole aikaa hammaslääkärille, asia pyörii päässäni silti päivittäin, pahimmillaan joka tunti. Koska lääkärillä on pakko käydä kuitenkin taas jossain vaiheessa. Suuri osa painajaisistani liittyy hampaisiin, ja pelkään myös hampaiden pesemistä. Pelkään ylipäätään hampaita. Aina kun tiedossa on käynti hammaslääkärillä, en osaa ajatella elämääni siitä eteenpäin. Aina tuntuu, ettei elämä jatku sen jälkeen. Se on maailmanloppu. Tälläkin hetkellä musta tuntuu, kuin eläisin vain huomiseen klo 12:20 asti. Sitten kaikki loppuu. 
   Erityisen ikävää on mun lääkityksen vaikutus hampaisiin. Lääkkeet kuivattaa suuta niin paljon, että hampaiden paikat lohkeilee kamalaa vauhtia. Tämän takia pyrin käymään lääkärissä vuoden välein, mutta siinäkin ajassa ehtii lohjeta helposti 10 paikkaa. 
   Kamalinta hammaslääkärissä on se, että siinä tullaan liian lähelle. Sisälle. Vaikkei tehtäisi muuta kuin tarkastus, se tuntuu silti aina pahoinpitelyltä. Vaikka lääkäri olis miten mukava, niin silti. Suu on mun kropassa kaikkein yksityisin alue. En antaisi edes Valtterin katsoa mun hampaita.
   Nyt on pakko lopettaa kirjoittaminen, oireet tuntuu villiintyvän tästä. En vaan todellakaan tiedä miten selviydyn huomisesta.

"Traumaattiset kokemukset, väkivaltaiset tilanteet, onnettomuudet, läheisten kuolemat ja turvattomuus lisäävät erilaisten pelkojen kehittymistä. Vanhempien turha pelottelu erilaisista vaaroista saattaa lisätä lasten pelkoja.
   Lapsuuden aikaiset pelot häviävät usein itsestään iän lisääntyessä. Jos lapsuuden aikana ilmenneet pelot eivät ole hävinneet aikuisikään tullessa, ne eivät aikuisiässäkään useinkaan häviä."

Sitaatit: Terveyskirjasto, Wikipedia