Turha ihminen

Niin raivostuttavan väsyttävän turhauttavan turha olo. Tuntuu ettei millään oo mitään merkitystä. Ettei mulla oo mitään merkitystä. Ihan sama mitä teen tai oon tekemättä. En haluis vaan maata paikallani, mut tuntuu et on turha edes alottaa minkään asian tekemistä, kun en saa iloa mistään. Niinku kaikki ilo ois kadonnut koko maailmasta. Pelkkiä murheita, surua, kipua, stressiä, uupumusta, vihaa ja turhuutta. Tätä on masennus. Se kietoo mun pääni harmaaseen harsoon, jonka läpi ei näe positiivisii asioita. Se kuiskii mun korviin pahoja asioita itsestäni, muista, kaikesta. Se sanoo, ettei kehenkään voi luottaa, ettei musta oo mihinkään, ettei mulla oo tulevaisuutta, ettei kukaan edes välitä. Ja että oon läheisilleni vaan taakka. Se täyttää mun pääni kokonaan ja nauraa pilkallisesti. Lupaa ettei ikinä, ikinä, lähde mun sisältä. Ei anna mun nähdä iloa ja tuntee itteeni rakastetuksi. Ei anna toivoa paremmasta, onnellisesta elämästä. Tätä on masennus.

Vaan on mulla sentään eräs joka sai mut tänään hymyilemään.