Oon ihan ihmeissäni! Ihmiset oikeesti lukee tätä! Etukäteen kuvittelin ettei ketään kiinnosta. Olin vaan varautunut saamaan "hyi oot ihan hullu" -tyylistä kommenttia. Sen sijaan oon saanut paljon positiivista palautetta. Ja se antaa mulle voimaa. Iso kiitos teille, lukijat! Tää blogi on mulle tosi tärkee, koska mul on tarve puhua ja kirjottaa asioista, jotka pyörii mun mielessä.
Niinku kuvasta näkyy, mul on tänään taas sellanen päivä, etten oo jaksanut kattoo peiliin enkä pukee päälleni muuta kun "Onepiece"-haalarin. Tai itseasias makasin sängyssä ja sisko rupes pukee tätä haalarii mun päälle ja pakotti nousee ylös. En pysty tekee hirveesti asioita oma-alotteisesti (paitsi tää blogi on mun ihan oma aikaansaannos), ja välil oikeesti tuntuu et olisin pieni lapsi, kun vanhemmat huolehtii et syön, meen nukkumaan, herään, käyn suihkussa, yms. mitä aikuiset ihmiset normaalisti tekee oma-alotteisesti. En oo aina ollut tällänen, tää on tullu vast tän vuoden aikana kun mun vointi on huonontunu. Eniten siihen on vaikuttanut se kun jouduin muuttaa Asumisyksiköstä takas kotiin. Asumisyksikkö on kuntoutuskoti psyykkisesti sairaille nuorille. Asuin siellä vuoden, ja viime toukokuussa jouduin muuttaa sielt pois. Tiedän et lääkärit ja muut, jotka asiast päätti, ajatteli vain mun parasta. Aluks menikin ihan hyvin, kun sain käydä Asumisyksikössä päiväkäynneillä tapaamassa hoitajia ja siellä asuvii kavereita. Sitten multa kiellettiin Asumisyksikössä käyminen kokonaan, ja se tuntuu edelleen todella pahalta. Siellä mulla oli ystävistä ja hoitajista koostuva tukiverkko, nyt tuntuu siltä et mut olis hylätty. Tarkotus oli se, että olisin itsenäisempi kun "irtautuisin" siitä paikasta ja hoitajista. Ymmärrän idean, mutta käytännössä se ei ainakaan mun kohdalla oo toiminut. Masennuin vaan entisestään, ja tässä nyt ollaan.
Voimia muru.<3
VastaaPoista-Nori